Mietin aina millaista elämäni olisi ollut, jos en olisi hakenut hoitoalalle

up

Onko työ oikeasti estänyt parisuhteen?

Vuorotyössä on rajoitteensa, tiedän kun itsekin olen alalla. Moni on kuitenkin parisuhteessa ja/tai perheellinen, kuten itsekin.

Mulla on tuttuja ja kavereita monelta ajalta (akateemisia, amiksia, yrittäjiä, valtiolla töissäolevia jnejne) ja noin 90% tuntuu suorastaan vihaavan työtään. 

Itse en aikanaan päässyt opiskelemaan lähihoitajaksi. - Lukioon pääsin. Lukion jälkeen pariavuotta myöhemmin yliopistoon alalle, jonka johdosta toimin samassa "talossa" kuin moni lähihoitaja mutta hyvin eriaasemassa kuin he. - Aina tosinaan mielessäni käy, että kuinka minäkin voisin olla yksi heistä, jos elämänpolkuni olsi mennyt toisin.

Tai kuinka olin yliopistolle pyrkiessäni olin erityisen hyvilläni siitä, että kukaan ei ollut erityisen kiinnostunut siitä, olenko soveltuva alalle, eikä pääsykoetta lukuunottamatta ollut mitään erillistä/ muuta soveltuvuustestiä, niinkuin silloin kun hain lähihoitajaksi opiskelemaan.

Toki pääsykokeisiin pänttääminen oli oma rutistuksensa, olkoonkin, että suuri osa pääsykoemateriaalista oli sellaista, jossa oli hyötyä siitä, että "jo" lukiossa olin pyrkinyt hankkimaan hyvän laskurutiinin, jossa auttoivat myös ylimääräiset fysiikan ja kemian kurssit.   

Onneksi en hakenut ja päässyt yliopistolle kuvitelmissa ja ajatuksissa, että yliopistossa opiskelemalla tai sieltä valmsitulla saisin varmasti itselleni tyttöystävän. Tai pitäsikö sanoa, että naisystävän, niin en tule tytötelleeksi. Niin tai näin. Onneksi en kuvitellut ja turhautti toivominenkin ja yritykset löytää Hänet. Ja tekee yhä kun ei häntä opiskeluaikanani löytänyt tai kohdannut, eikä hänen löytämisensä nyt kun opinnot ovat, ainakin toistaiseksi takana hänen löytämisneä ole ainakaan erityisesti helpottunut.

Puppa on paras, ou jee 🥳🥳🥳