tajusin ettei mun tarvi olla äitini kaltainen ollakseni ok äiti.

omalla äidilläni on tapana aika harmittomaan tyyliin moittia joitain piirteitä minussa, esim. (tuli toisesta ketjusta mieleen) sitä että en osaa heittäytyä ja eläytyä lapsen leikkiin. vaikka leikkisinkin kärsivällisesti mukana niin en pääse " fiiliksiin" , toisin kuin oma äitini ainakin nyt pääsee lastenlastensa kanssa. varmaan myös silloin kun me lapset oltiin pieniä, en muista.



olenkin syyllistänyt itseäni tästä tylsyydestäni, ja päättänyt ryhdistäytyä ja vaikka mitä, mutta en mä mitään ryhdistäydy. kun en osaa niin en osaa. en muuten osannut lapsenakaan, olin ainoa lapsi meidän päivähoidossa jolle ei tarvinnut panna kurahousuja kurakelillä, en kuitenkaan pyörinyt lätäköissä vaan hakeuduin hoitajien seuraan juttelemaan.



no niin, nyt tajusin aika yllättäen että mitäs mä nyt oikein ajattelen, saanhan mä olla äiti ihan omalla tavallani. otan lasta mukaan aikuisten hommiini, esim. tiskataan, imuroidaan, luetaan lehtee, laitetaan ruokaa, käydään kaupassa ihan yhteispelillä. eli puuhataan kyllä yhdessä, vaikka en osaakaan leikkiä.



sitäpaisti mun oma leikkisä äitini oli ihan avuton esim. minun vaikean murrosikäni edessä, jälkeenpäin ajatellen suhtautui tosi kurjasti minun masennukseeni ja itsetuhoon ym. en toki sano että suhtautuisin itse paremmin vastaavassa tilanteessa, mutta meinaan vaan ettei se leikkiminen mitään takaa.



joo ei mulla muuta.. tuli vaan niin yllättäen mieleen että halusin kertoa.