Kaipaisiko kukaan sinua, jos kuolisit?

Mulla ei ole lapsia eikä näin nelikymppisenä varmaan ainakaan biologisia tule olemaankaan. Mutta en yhtään ymmärrä mitä väliä sillä on kaipaako joku kun olen tuhkana uurnassa. 

Yksinäisyys ennen kuolemaa on tietysti mahdollinen skenaario, mutta olen koko ikäni osannut nauttia omasta seurastani, ystävyyssuhteita on (ei tietenkään varmaa, elävätkö enää mun vanhuudessa) ja lisäksi olen sitä tyyppiä, että menen vaikka kirkkoon istumaan ja tykkään, kun saan vaihtaa pari sanaa jonkun kanssa.

Mutta kuoleman jälkeen, mitä väliä?

paras kaveri ja töistä ehkä jokunen lähempi kolleega. Perheelleni olen omassa vain silloin kun mua tarvitaan johonkin(vanhemmat ja siskot siis) eli eivät jäisi kaipaamaan, perinnöstä varmaan tulisi vääntöä.

Kissa hetken aikaa ja sitten alkaisi mässäily.

En usko kaipaavan. Jokunen sukulainen tai nyksä voi olla uutisen kuultuaan surullinen hetken, mutta tuskin pitkään.

Ei kukaan. Kun minä kuolen, niin ei sitä kukaan huomaa. Minä elän melko syrjäisellä seudulla kadulla yksin teltassa kesät talvet. Jos tänne kuolen, niin tuskin kukaan ruumistani edes huomaa. Paitsi ehkä jotkut eläimet, jotka sen syövät.

Nyt kun HUSsilla on rekrykielto, tulisi ensimmäisenä minua, tai käsipariani pikemminkin,  kaipaamaan työnantajani. Heti maanantai-aamuna. 

Ei varmaan kukaan. Lapset ehkä hetken miettis miksen oo tekemässä ruokaa heille. Töissä saattais joku paniikki iskeä vuoden kahden päästä kun mikään ei enää toimikkaan. 

M41