Oletko koskaan katunut eroasi? Tietäen, ettet voi palata.
Kommentit (25)
Tarkoitatko että järjestää eron ja siis tietää että tämä on nyt sitten samalla lopullinen loppu. Jostain syystä en oikein ymmärrä kieltä. Siis voisiko olla tilanne että lähtee pettämään ja tietää että sitten ei mitään paluuta ole?
En ole katunut eroja. ( 2) Nautin itsekseen elämisestä, lapset on jo aikuisia. Vanhaa äitiä auttelen kerran vk.
Sillä tavalla katunut olen, että en lähtenyt aikaisemmin.
Olen katunut, ylipäätään suhteen aloittamista. Kaikkea sitä ihminen itselleen tekee kun ei rakasta itseään, silloin alkaa seurustella ja olla suhteessa sellaisen kanssa joka ei myöskään rakasta minua. Ainoa mikä meitä on yhdistänyt oli minun vihaaminen. Ero on aina tullut kun olen löytänyt pilkahduksen itsekunnoitusta ja itseni rakastamista. Nyt ei ole enää ollut ketään kohta vuosikymmenneen värvättynä minun vihaamiseen ja halveksuntaan.
En ole katunut. En halua olla exän kanssa missään tekemisissä. Erosta jo vuosia.
Kolme kuukautta eron jälkeen tuli kauhea katumus, mutta se meni kuitenkin ohi hyvin pian.
En ole silloin kun olen jättänyt. Muutamassa erossa ei kysytty multa. Ilmoitettiin vaan että erotaan.
Joka ikinen kerta mutta enhä minä eroja olis voinu estää kun naiset on halunneet lähtä omiin seikkailuihinsa
En. Olisi pitänyt erota jo 20 v aiemmin, mutta olin vielä nuori ja kokematon ja tyhmä.
Vierailija kirjoitti:
En. Olisi pitänyt erota jo 20 v aiemmin, mutta olin vielä nuori ja kokematon ja tyhmä.
Eli nyt olet enää vanha, kokenut ja tyhmä
Kyllä olen katunut. Tuli lähdettyä, kun en osannut elää perhe-elämää, halusin jatkaa poikamiestytön unelmaa. Jonkin tasoista sitoutumattomuutta. Lapsilta vein isän, kun lähdin. Olin , niin tyhmä. En ymmärtänyt lapsia en miestä. Lapset olen kasvattanut jotenkin tai kasvoivat vaan. Tapaavat nyt teineinä isää halutessaan. Mikäs siinä. Ymmärrän ettei se ole minulta pois.
Jos nyt olisin samassa tilanteessa vaatisin ainakin vuoroviikko vastuuta.
Vierailija kirjoitti:
Sillä tavalla katunut olen, että en lähtenyt aikaisemmin.
Samat. Vuosia on mennyt hukkaan vaikka minkä urpojen kanssa, kun seurankipeyteni on niin vahva.
Silloin tällöin. Mutta sitten ajattelen, miten hyvin asiat on juuri nyt. Monien mutkien kautta olen päätynyt enemmän kuin kelvolliseen elämäntilanteeseen. Ne mutkat olisi vaan jääneet katsomatta ja käymättä, jos en olisi silloin aikoinaan ensimmäisestä miehestäni eronnut.
En ole katunut.
Itselläni sama kuin monella muulla; päättömästi ja lyhytnäköisesti asiaa perin pohjin miettimättä lähdin siihen suhteeseen ja avioliittoon. Alussa sitä sulkee silmänsä ja korvansa, ei halua nähdä eikä kuulla, kunnes arki asuu kunnolla kuvioon ja on pakko nähdä. Kuitenkin 7 vuotta annoin mahdollisuuden ja kai jotenkin säälinkin. En lähtenyt.
En suotunut näkemään että olen suhteessa kylmän kivipatsaan kanssa. Ihmisen jolla ei ollut eikä ole kosketusta omiin tunteisiinsa, ei kykene tuntemaan vaikka niin väittikin. Varmasti varsin yksinäistä elämää. Annoin kuitenkin sen seitsemän vuotta, sitten en enää jaksanut. Hän olisi halunnut jatkaa, oli jopa yllättynyt kun sanoin hakevani eron. "Kaikkihan oli niin hyvin!"
En kuitenkaan halunnut asua kämppiksen kanssa jonka kanssa ei muuta yhteistä kuin katto pään päällä ja jaetut talousmenot. Ei lupaa koskettaa, siitä tuli raivokohtaus. Ei minkäänlaista keskusteluyhteyttä. Alussa kai luulin että hän muuttuu, ei ollut aiemmin seurustellut kuin kerran jonkin aikaa ja luulin että johtuu kokemattomuudesta. Oli 22 hän 23.
Ei todellakaan ole ollut syytä katua. Onneksi sen seitsemän vuoden jälkeen lähdin. Olisi kauhea ajatella jatkaa sitä hamaan elämänsä loppuun! Nyt elän yksin ja osaan todella arvostaa sitä. Kynnys alkaa mihinkään kenenkään kanssa on huippu korkea. tuskin sitä ihmistä eteen tulee.
En. Olen jälkeenpäin saattanut miettiä että olisi pitänyt ottaa enemmän irti suhteesta. Ihmiset eräällä tavalla kuitenkin muuttuvat ja olisi kiva tavata nyt aikuisena varsinkin teini-iän suhteiden osapuolia ja nähdä miten heidän elämänsä on mennyt.
No en oikeastaan pitemmällä tähtäimellä. Siis olen valitettavasti voinut palatakin, vaikka olen tiennyt ettei pitäisi.