Onko musta tullut kylmä, välinpitämätön ja tunteeton, vai onko normaalia?

Oletko stressaantunut? Masentunut? Väsynyt? Kyynistynyt?

Jos et ole ollut aina tuollainen, jostainhan täytyy johtua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa sanoa muuta kuin et tunnen sääliä sun siskon puolesta et sillä on tuollainen sisko

No niinpä... 

Toki minä olen hänen tukenaan, kuuntelen jos puhuu ja yritän pitää yhteyttä yllä.. 

Mutta en siis jotenkin jaksa/pysty/osaa/viitsi surra hänen puolestaan. En tiedä miksi. En toki näytä hänelle välinpitämättömyyttäni. Toivottavasti osaan piilottaa sen. Kyllä hän rakas minulle on silti, hyvinkin rakas. 

Ap

Se voi olla vahvuuskin. Sellaiselle ihmiselle voi rauhassa avautua murheistaan, joka ei heti itse sorru kuulemastaan vaan tyynesti auttaa.

Kyllä ihmistä yleensä koskettaa ne asiat, mitä tapahtuvat hänen läheisilleen tai jollekin samankaltaiselle viiteryhmälle. Esim. lapsiin kohdistuvat asiat ottavat siksi pahasti niihin, joilla on samanikäisiä lapsia itsellään tai jollain tavalla läheisiä. Mutta tuskin jotain jalan murtumista tarvitsee murehtia. Tuo siskon kohtalo ihmetytti. Psykoosi ei ole mikään pikkujuttu ei siihen tilaan menneelle tai lähipiirille. Ehkä kyse on mielesi tavasta suojella itseäsi. En tiedä.

Minä taas iän myötä suren liikaakin maailman pahuutta ja pelkään läheisteni puolesta. Kun pieni poika oli iltapäivän kadoksissa, seurasin uutisia ja olin mahdottoman onnellinen kun lapsi löytyi ennen yötä.

Sotaa pitkitetään, sotateollisuus puhkesi kukkaan. Missään ei uutsoida miltä venäläisestä äidistä tuntuu, kuinka ukrainalainen äiti itkee. 

Kuka itkee jotain kaverin lapsen katkennutta jalkaa? En itkisi edes oman lapseni.

Onhan se ikävä juttu, muttei mitään henkeä uhkaavaa. Sama psykoosin kanssa. Ne on hoidettavissa molemmat.

Ihmisen kokemukset ikääntyessään aiheuttavat myös kyynistymistä. Joillain enemmän joillain vähemmän.

Ap saattaa myös vähän dissosioida tässä tilanteessa eli tällöin tunteet siirtyvät taka-alalle, kun kuormitus käy liian suureksi. Ihan normaali mielen suojelumekanismi. Onhan tässä Suomen ja maailman tilanteessakin kestämistä, joten ei ihme, jos kuormitusta on ja kyynisetkin ajatukset voivat hiipiä välillä mieleen.

Epäilen että ihan normaalia iän tuomaa kypsyyttä. Eihän esim mummot enää itke ja kauhistele lapsenlapsen murtunutta jalkaa.

Itselleni on käynyt samoin. Olen herkkä ja tunteellinen ihminen. Tunnen sympatiaa ja empatiaa. MUTTA en enää vello niissä tai yritä saada ratkaistua toisten ongelmia. 

Syynä ehkä iän tuoma kokemus (keski-ikä), se että ihminen näissäkin asioissa kehittyy ja muuttuu, mutta myös oma ruuhkainen elämäni. Enää ei riitä energiat jauhaa toisten murheita. Ellei jotain järkyttävää tapahdu, ystävän lapsen/puolison kuolema tms.

Tai maailman tapahtumat. Keväinen pakolaisjuttu itä rajalla. Ajattelin ettei ole minun asiani ratkoa sitä, kauhistelu ei auta eikä spekulaatiot. Päättäjät on sitä varten ja rajavartiat siellä työtä tekemässä. Minulla on oma työni mikä pitää hoitaa.

"Kun näet jonkun surevan poikansa poismenoa tai omaisuutensa menettämistä, varo, ettei tuo näky johda sinua harhaan ja saa sinut luulemaan hänen olevan onneton noiden ulkonaisten asioiden tähden. Sen sijaan pidä mielessäsi, että tuota ihmistä ei sureta se, mitä on tapahtunut, sillä se ei tee muitakaan ihmisiä onnettomiksi, vaan se miten suhtautuu tapahtuneeseen. Älä kuitenkaan epäröi osoittaa hänelle myötätuntoa, ja jos mahdollista, sure hänen kanssaan, mutta varo joutumasta sisimmässäsi surun valtaan."

Epiktetos

Kyllä mulla on iän ja elämänkokemuksen myötä heikentynyt huomattavasti herkkyys ja tunteiden voimakkuus tragedioiden tai onnettomuuksien edessä. En koskaan suhtaudu vähättelevästi muiden hätään tai vaikeuksiin ja olen aina täysillä tukena ja auttamassa, mutta en kyllä enää aidosti tuntisi tuskaa ja huolta esimerkiksi ap:n kuvailemista asioista, enkä ole enää vuosiin esimerkiksi itkenyt muiden puolesta. Asioita tapahtuu, eikä niiden estämiseksi voi useinkaan tehdä yhtään mitään. Tämä toistuva ja pitkäaikainen voimattomuuden kokemus elämän tapahtumiin on kai turruttanut sen osan minusta. 

Keski-iässä voi omassakin elämässä olla niin paljon vaivoja, ettei jaksa kuunnella enää sukulaisten tms sairauksista. Se on täysin luonnollista.

Mun mielestä kyse on itsensä suojelemisesta. Itselleni kävi noin, kun omassa elämässä oli ollut liikaa kuormittavia ja vaikeita asioita. Ei vain riittänyt eikä riitä kapasiteettia muiden asioista huolestumiseen. Nuorempana kyllä oikein itkin jotain muiden ongelmia ja murheita. Jotenkin toleranssi ikävien asioiden kestämisessä noussut, ajattelee, että kun itse on selvinnyt näin vaikeista asioista, pitää muidenkin selvitä noin vähäpätöisistä asioista.  

Kyllähän se lapsen katkennut jalka on toki ikävä juttu, mutta ei se mitään loppuelämää pilaa ja kyllä se siitä paranee todennäköisesti ihan täysin, joten miksi murehtia? Käytännöllisempää olla menettämättä omia voimavarojaan murehtimiseen asioista, joille ei voi mitään tehdä.

Psykologisesti on tunnettu fakta, että kun liikaa surua ja vaikeita asioita on tapahtunut, tunteet menevät syväjäähän.

Normaali ihminen=kylmä, välinpitämätön ja tunteeton.