Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko musta tullut kylmä, välinpitämätön ja tunteeton, vai onko normaalia?
23.06.2024 |
Huomaan että nyt keski-ikäisenä en enää jaksa kauhistua, pelästyä, sääliä, tai olla huolissaan muista ihmisistä. Siis toki ihan lähimmistä olen (omat lapset, mies) jos heille tapahtuu jotain ikävää, mutta huomasin "kauhukseni" etten oikein tuntenut mitään vaikka hyvän ystäväni lapselta murtui jalka, tai oma sisareni meni täysin yllättäen psykoosiin.
Siis toki nämä ovat ikäviä asioita ja tietenkin osaan käyttäytyä niin että vaikutan myötätuntoiselta. Ja vilpittömästi toivon heidän paranevan, mutta musta ei vaan TUNNU miltään.
Aiemmin olisin murehtinut ja itkeskellyt ja ollut ahdistunut, varsinkin sisareni tapauksesta, mutta nyt jotenkin... Ei tunnu miltään. Lähinnä että jaahas, tällaista, no toivotaan että asiat hoituu.. Ja sitten ajatukset takaisin omiin arkisiin asioihin.
Onko musta tullut sydämetön? Vai näinkö tämän kuuluukin mennä, on jo nähnyt niin paljon etteivät asiat niin hetkauta? Vai suojeleeko mieleni minua?
Muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (33)
Mulla on ihan sama juttu. Ajattelin että olenkohan kyynistynyt kun uskon että olen tässä elämässä nähnyt kipua, sairautta ja kuolemaa varmasti enemmän mitä keskimäärin ihmiset näkee. Harmittaa kun ei tunne, mutta toisaalta pääsee itse helpommalla, pitäisikö siitä tuntea syyllisyyttä, en tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Normaalia. En minäkään jaksa kauhistella enää mitään, ei kiinnosta kenenkään onnettomuudet. Kun on ikää tarpeeksi, on jo nähnyt ja kuullut kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ihan sama juttu. Ajattelin että olenkohan kyynistynyt kun uskon että olen tässä elämässä nähnyt kipua, sairautta ja kuolemaa varmasti enemmän mitä keskimäärin ihmiset näkee. Harmittaa kun ei tunne, mutta toisaalta pääsee itse helpommalla, pitäisikö siitä tuntea syyllisyyttä, en tiedä.
Joo, minäkin olen vähän kahden vaiheilla, pitäisikö potea syyllisyyttä, tai kai minä vähän podenkin kun tämä tunteettomuus haittaa minua jonkinverran.
Totta kai on helpompaa olla tuntematta surua ja ahdistusta toisten ongelmista, mitäpä hyötyä niistä tunteistani kenellekään edes olisi, mutta toisaalta pelkään niiden puuttumisen kertovan että olen kylmä ja itsekäs ihmisen. Haluaisin toki olla lämmin, välittävä ihminen, ihan aidosti. Ehken sitten olekaan. Tai olen turtunut. Tai itsekeskeinen. En tiedä..
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mee hoitoon!
Missä ja millä diagnoosilla tätä hoidettaisiin...?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanotaan tälläviisiin, että minä seuraan PALJON truu kraimia. On suomalaista, ulkkista, todella monia eri tyyppejä. Siihen turtuu. Sitten kun joku vaikka ku0lee liikenneonnettomuudessa, ei se tunnu miltään, jos siitä vain lukee lehdestä. Jos itse näkee tilanteen ja näkee uhrin kuvan/uhrien kuvat, se alkaa jo tuntumaan jossain. Kaikkien noiden pal**ttelus*rmien ja ìhmískeittojen jälkeen on ihme, jos jonkun paraneva vam.ma herättää hirveästi myötätuntoa. Se tuntuu mitättömältä kun miettii, että jonkun pää päätyy ru0kakattilaan ja r**jat lautaselle perheelle tarjottaviksi.
Olet ehkä kivetyttänyt sydäntäsi ajan kuluessa. Uskon että siitä voi parantua ja alkaa taas tuntea, ehkä joillain mielikuvaharjoituksilla, meditoimalla, rukoilemalla jos olet uskonnollinen, hiljentymällä kuuntelemaan itseään ja tunteitaan ja tietoisesti avaamalla niille oven.
N53
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa sanoa muuta kuin et tunnen sääliä sun siskon puolesta et sillä on tuollainen sisko
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa muuta kuin et tunnen sääliä sun siskon puolesta et sillä on tuollainen sisko
No niinpä...
Toki minä olen hänen tukenaan, kuuntelen jos puhuu ja yritän pitää yhteyttä yllä..
Mutta en siis jotenkin jaksa/pysty/osaa/viitsi surra hänen puolestaan. En tiedä miksi. En toki näytä hänelle välinpitämättömyyttäni. Toivottavasti osaan piilottaa sen. Kyllä hän rakas minulle on silti, hyvinkin rakas.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ole koskaan ollut mikään herkkä ja tunteellinen, itken todella harvoin, hyvä jos edes kerran viidessä vuodessa. Mä tunnen kyllä sympatiaa toisten sairastuessa tai loukkaantuessa, mutta siihen se sitten jää. En mä niitä murehdi, enkä niissä vello. N61
Kyllä persoonallisuushäiriöt voivat kehittyä aikuisenakin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei nyt nuo ole mitään muuta kuin tavallista elämää, ei niihin pidä mitenkään erityisesti reagoida mitä ne pakolliset lätinät jos aikoo jotain sosiaalisia suhteita ylläpitää.
Normaalia. Ei ihmisen aivot enää keski-ikäisenä jaksa ottaa jokaista surua vastaan, vaan välillä suree, välillä ei.
Varsinkin jos surua ja huolta on ollut elämässä paljon, niin aivot turtuu siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika outoa jos se, että siskosi meni psykoosiin ei hetkauttanut. Omalla kohdallani se aiheutti trauman.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä persoonallisuushäiriöt voivat kehittyä aikuisenakin
No ei voi. Ne kehittyy keskimäärin ikävuosien 5-8 välillä. Aikuisena ei voi enää persoonallisuushäiriöiseksi tulla.
En tiedä, onko normaalia, mutta minä olen ollut aina tuollainen. Totta kai tuntuu kurjalta, jos joku läheinen satuttaa itsensä tai kärsii muuten, mutten minä siihen jää vellomaan ja itkeskelemään vaan autan sillä tavalla kuin voin ja jatkan elämääni.
Sen sijaan olen ihan rikki, jos lemmikkini sairastuu tai joutuu onnettomuuteen. Tietysti teen kaikkeni että eläin saa hoitoa ja toipuu, mutta olen myös tpdella hajalla, eikä olo helpota ennen kuin lemmikki on kunnossa.
Jonkun vieraan ihmisen kohtalo ei hetkauta tippaakaan. Luen lehdestä, että joku on hukkunut/kuollut kolarissa/henkirikoksen uhrina tms. eikä se tunnu miltään.
Eläimen kärsimys tuntuu pahalta aina, oli se sitten oma tai vieras. Aina on ollut niin ja mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän ihmisistä piittaan, kaikkein lähimpiä lukuunottamatta.
Onko sulla itsellä pahasti stressiä omista asioista?
Minusta on tullut iän myötä todella tunteellinen, joku pelkkä ajatuskin voi liikuttaa ja saada itkemään. Se on yksi tyypillinen vaihdevuosioire.
Tuo mitä ennen olit on ollut täysin epänormaalia ja toi mitä nyt olet on normaalia. Eli olet ennen ollut joku hömppäinen sekopää etkä järkevä henkilö.
Se miten suhtautua siihen että oma sisko menee psykoosiin on sen verran epätavallinen tilanne että se miten siihen sitten reagoi on vaikeasti määriteltävissä ja siihen on tuskin mitään standardia ja oikeaa. Ja mitä voit siinä tilanteessa edes tehdä - et just mitään. Missä hän on nyt? Jos on jollain osastolla niin soittelet hänelle ja puhut ihan normaalisti normaaleista asioista, käyt katsomassa ja viet jotain kivaa tai hyvää. Tekosi ratkaisevat. Jos hän on kotona niin olet ihan normaali ja normaalisti tukena arjen asioissa mutta älä hömpötä yhtään mitään. Tommonen hömppämeininki ei käy oikeasti sairastuneen lähipiiriläiseltä. Ihme että et jo ole itse mennyt johonkin psykoosiin jostain ihan tavallisesta asiasta joka elämässä tapahtunut. Älä siis ala sekottaa sen systerisi päätä yhtään millään. Siinä sulle tehtävä joka voi olla sinulle jopa vaikeaa. Ei lähisukulaiset voi alkaa surra psykoosipotilaan puolesta ja pystyminen ja osaaminen ei kuulu siihen mitenkään. Tunteita ei myöskään tarvitse keksi ja jotain välinpitämättömyyttä salata=??? Välinpitämättömyys voi olla täysin väärä sana vaan jotain semmosta että et edes tiedä miten sun pitäisi johonkin psykoosiin suhtautua. Ei tunteita voi alkaa keksiä ja teeskennellä eikä kukaan vaadi mitään semmosta. Kyllä sen sitten tietää kun on joku oikea ja aito tunne.
Tee listaa erilaisista asioista joihin muistat jotenkin reagoineesi ja kirjoita mikä on ollut reaktiosi. Näyttääkö normaalilta meiningiltä?
Alue: Aihe vapaa
Ei ole normaalia.