Aivan ilman kavereita

Olennainen kysymys lienee, kärsitkö tilanteesta vai ajatteletko vaan, että "kuuluisi" olla enemmän sosiaalista elämää? Jos kärsit, niin mene ihmeessä mukaan kumppanisi kaveritapaamisiin, koska ei niihin ihmisiin muuten tutustu kuin oleskelemalla heidän kanssaan. Jos taas viihdyt itseksesi, niin jatka samaan tapaan äläkä mieti liikaa sitä, kuinka paljon kavereita tai meininkiä ihmisellä muka "pitäisi" olla.

Aloittaja lisää tähän vielä sen, että lapsena olin jotenkin todella huono pitämään yhteyttä koulukavereihin. Se tapa on sitten jäänyt. Nuorena yritin roikkua kavereiden mukana ja olla oma-aloitteinen, mutta ei sitä yksipuolista kaveruutta pysty ylläpitämään. Tuntuu, että aina kaikilla on ollut joku toinen bestis ja olen vain joku varakaveri tai sitten joku, jonka kanssa istuu viisi vuotta vierekkäin luentosalissa ja bilettää opiskelijatapahtumissa ja mitään syvällistä ystävyyttä ei sitten synny.

Parisuhteen solmimisen aikaan olin parikymppinen ja vietin rehellisesti kaiken vapaa-aikani opiskelijapiireissä. Rehellisesti vain kaksi kertaa kävin nykyisen avopuolison eli silloisen poikaystävän kavereiden kanssa jossain, koska minulla oli aina niin paljon menoa jo omasta takaa. Kaikki se uhrautuminen omien kavereiden eteen on ollut täysin turhaa, koska ei niistä ihmisistä kavereita sitten jäänyt.

Nykyinen työelämäkin on sitä että tapaan työkavereitani hyvin harvakseltaan toimistolla, ja silloinkin jutellaan työasioista eikä oikein edes ole aikaa niinä lähipäivinä tutustua syvemmin.

Vierailija kirjoitti:

Olennainen kysymys lienee, kärsitkö tilanteesta vai ajatteletko vaan, että "kuuluisi" olla enemmän sosiaalista elämää? Jos kärsit, niin mene ihmeessä mukaan kumppanisi kaveritapaamisiin, koska ei niihin ihmisiin muuten tutustu kuin oleskelemalla heidän kanssaan. Jos taas viihdyt itseksesi, niin jatka samaan tapaan äläkä mieti liikaa sitä, kuinka paljon kavereita tai meininkiä ihmisellä muka "pitäisi" olla.

Välillä tuntuu pahalle ja välillä ei. Kynnys lähteä mukaan on noussut todella korkeaksi ja niitä tilaisuuksia, kun voi oikeasti lähteä mukaan, ei ole montaa. Usein miehen kaveritapaamiset ovat jotain reissuja, koska he asuvat eri kaupungeissa ja maissa ja koen todella epämiellyttävänä lähteä vieraiden ihmisten luokse siten, etten pääse omaan kotiin, jos illan aikana tulee ahdistunut olo. Tuntuu myös nololta olla se nainen, joka "käskee" kumppaniaan lähtemään kanssaan aikaisin kotiin illanvietosta. Hankalaksi tekee myös se, että en voi käyttää alkoholia, joten tulee ulkopuolinen olo jo siitäkin että muut usein juovat ja minä en. Ja sitten se tosiasia, että pitkään ollaan oltu miehen kanssa yhdessä siten etten ole hänen kavereitaan tavannut. Jotkut hänen hyvistä kavereista eivät sitten minusta niin välitäkään, luulevat kai että olen tarkoituksella heitä vältellyt kuin ruttoa.

Niin säälittävää kuin onkin, niin olen miehen kutsumana lähtenyt jopa hänen työkavereiden kanssa lounaalle.

Tämä alkaa kai vaikuttamaan parisuhteeseenkin, kun mies ei tohdi jättää minua yksin kotiin. Saattaa olla ettei hän uskalla kertoa, että hänen kaverit ovat kutsuneet hänet jonnekkin, koska jäisin sitten yksin viikonlopuksi. Hän tietää tilanteeni ja välillä osaa tsempata ja välillä ei. Eihän sitä aina jaksa, ymmärrän sen aivan täysin.

Eihän tuossa lounaalle lähtemisessä ole mitään säälittävää?

Miehesi vaikuttaa kiltiltä tyypiltä, toivottavasti et liikaa hankaloita hänen menemisiään tai aiheuta tunnetta, ettei hän ns. saisi mennä ilman sinua (jos siis sinua ei huvita lähteä mukaan!)

Vierailija kirjoitti:

Miehesi vaikuttaa kiltiltä tyypiltä, toivottavasti et liikaa hankaloita hänen menemisiään tai aiheuta tunnetta, ettei hän ns. saisi mennä ilman sinua (jos siis sinua ei huvita lähteä mukaan!)

Kiltti hän onkin. En osaa hänelle aina sanoa, että hän saa mennä ja tavata ihmisiä. Esimerkiksi nyt juhannuksenakin teki todella pahaa yrittää vilpittömästi sanoa, että voin miehen kyllä kuskata hänen tuttujen mökille ja hakea sunnuntaina, jos hän sinne haluaa mennä. Vastaus on melko usein, ettei hän halua minun jäävän yksin. Joskus toki myös turhautuu hänkin tähän, sillä monesti nämä tilanteet tekevät minullekin pahaa. Enhän minäkään aina halua olla viikonloppuja yksin tai vaikka perjantai-iltaa. Tai joskus saattaa joku perjantai-ilta tuntua todella siltä, että kaipaan seuraa ja juuri silloin voi miehellä yllättäen ollakin jonkun synttärit toisella paikkakunnalla...Tuntuu, että väistämättä etäännyn kun yritän olla mahdollisimman neutraali aina näissä tilanteissa. Miten voin sanoa, että hän saa mennä ja ei minua haittaa jäädä yksin, vaikka silmistä varmasti paistaa välillä se minun suruni? Ja en siis aina itke, mutta kuten aiemmin totesin, niin joskus nämä tilanteet sattuvat todella kipeään paikkaan!

Olen arvellut, että minulle on jotenkin aina riittänyt vähempi ihmisten seura. Joten sitten kun tapaan jonkun ihmisen, niin meidän sosiaaliset tarpeet eivät jotenkin kohtaa ja toinen luulee, etten halua olla kaveri. Jään sellaiseksi hyvänpäiväntutuksi ihan tahtomatta ja vahingossa.

Huonosti menneet sosiaaliset tilanteet ovat viime vuosina jättäneet omat arpensa ja se tosiasia, että oma kaveripiiri on kutistunut nollaan. Tuntuu, että olen nykyään kuin joku arka pikkutyttö ja en uskalla sitten kunnolla jutella, kun pääsen ihmisten ääreen. Töissä jaksan vielä skarpata, mutta olen sielläkin alkanut tyytymään siihen että olen ns asiapitoisempi ihminen enkä sellainen hölösuu. Mielellään juttelisin enemmänkin, mutta se ei enää jotenkin luonnistu.

Pakko avautua tänne!

Vierailija kirjoitti:

Olennainen kysymys lienee, kärsitkö tilanteesta vai ajatteletko vaan, että "kuuluisi" olla enemmän sosiaalista elämää? Jos kärsit, niin mene ihmeessä mukaan kumppanisi kaveritapaamisiin, koska ei niihin ihmisiin muuten tutustu kuin oleskelemalla heidän kanssaan. Jos taas viihdyt itseksesi, niin jatka samaan tapaan äläkä mieti liikaa sitä, kuinka paljon kavereita tai meininkiä ihmisellä muka "pitäisi" olla.

Olen tavannut vain yksittäisiä kavereita kerran eli en samaa ihmistä monta kertaa. En oikein tiedä miten mieheni kaverisuhteet sitten toimii. Tuntuu ettei sekään sitten hyödytä, että mennään kahdestaan Jaakon kanssa kahville ja näen hänet seuraavan kerran 4 vuoden päästä, kun mieskään ei häntä sitten pitkään aikaan näe :D Ehkä se on sitten tämä kolmekymppisen elämäkin sitä että lapsettomat kaverit jäävät sitten taka-alalle.

Minulla on kavereita ja ystäviä, mutta jotenkin kirjoituksesi osui johonkin minuudessani. Ehkä siihen, etten ole työelämässä ja kun katson sitä maailmaa ulkopuolelta, se tuntuu jotenkin samalta, kuin sinusta katsoessasi ihmisten ja heidän kavereiden välistä kanssakäymistä sivusta. Ei tämä nyt varmaan mitenkään auta sinua, mutta toivon sinun löytävän kaverin tai useampia, joilla olisi samanlaiset toiveet kaverina olosta, kuin sinulla. Hyvää juhannusta ja mukavaa kesää!

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kavereita ja ystäviä, mutta jotenkin kirjoituksesi osui johonkin minuudessani. Ehkä siihen, etten ole työelämässä ja kun katson sitä maailmaa ulkopuolelta, se tuntuu jotenkin samalta, kuin sinusta katsoessasi ihmisten ja heidän kavereiden välistä kanssakäymistä sivusta. Ei tämä nyt varmaan mitenkään auta sinua, mutta toivon sinun löytävän kaverin tai useampia, joilla olisi samanlaiset toiveet kaverina olosta, kuin sinulla. Hyvää juhannusta ja mukavaa kesää!

Mukavaa juhannusta ja kesää sinullekin! Tuo muiden sosiaalisen kanssakäymisen sivustaseuraaminen oli osuvasti sanottu. Välillä ihmisten seurassa kun nimenomaan tuntuu todella ulkopuoliselta. Ehkä minussa joku puoli ajaa herkästi siihen, että minä en uskalla jutella ja sitten muutkaan eivät juttele tai ota minuun katsekontaktia. Tätä on viimeaikoina tapahtunut ja se tuntuu todella pahalta olla samassa illallispöydässä muiden kanssa, kun mies juttelee ystävilleen ja minä jään siinä saman pöydän ääressä vain katsojaksi!