Mitä tehdä, mies ei enää rakasta?
Minulla on 8kk ikäinen kiltti tyttö. Olen ollut lapsen isän kanssa 10 vuotta. Muutama vuosi sitten saimme unelmiemme talon valmiiksi, jonka jälkeen alkoi ongelmat, kun elämällä ei ollut enää sisältöä. Toista alettiin pitämään itsestään selvyytenä ja miestäni alkoi reilu vuosi sitten ahdistamaan, kun huomasi, ettei enää arvosta minua/välitä minusta. Olemme olleet oravanpyörässä, jossa minusta on tullut vaimo, jollainen en todellakaan haluaisi olla. Hallitsen parisuhdettamme ja hoidan kaikki talouteen liittyvät asiat ym. Olen yrittänyt määrätä suurin piirtein kaikkea miehen elämässä ikään kuin hänkin olisi lapsi. Osasyynä tähän kamalaan käytökseeni on ollut temperamenttinen ja voimakas luonteeni, toisaalta olen varmasti pyrkinyt hakemaan huomiota osakseni keinolla millä hyvänsä. Haluan muttua ja uskon pystyväni siihen, mutta toisenkin on muututtava, välitettävä.
Asia tuli paremmin puheeksi vasta oltuani viimeisilläni raskaana. Siinä elämäntilanteessa ei kuitenkaan voinut keskittyä parisuhteen tilaan, vaan energia kului kokonaan ensin odotuksen loppuun viemisessä ja vauvan syntymän jälkeisten ongelmien parissa. Itselleni äitiys oli iso asia/muutos elämään, johon tottuminen vei puoli vuotta. Vasta imetyksen loputtua osasin nauttia äitiydestä.
Nyt mieheni kertoi haluavansa eron, koska ei enää välitä minusta, eikä hänellä ole mitään tunteita minua kohtaan. Ainoa syy, miksi hän on vielä ollut kanssani on ollut ihana tyttäremme. Voiko tunteet todella kadota noin? Mieheni ei näe mitään mahdollisuutta, että saisimme enää suhdettamme/hänen tunteitaan kuntoon, on niin kyllästynyt, kun koskaan muutosyritykset eivät ole kestäneet kauaa. Itse olen suhteessamme edelleen kiinni 100% ja nyt täysin tietoinen siitä, että muutoksia on tapahduttava ja tekisin mitä vaan, että voisin tarjota lapselleni onnellisen kodin molempien vanhempien kanssa.
Mielestäni ongelmiimme voi vielä hakea apua ja molemmat voivat yrittää muuttua. Mieheni on luvannut tulla pakosta parisuhdeterapiaan seurakunnan diakonin luo. Onko siitä hyötyä varsinkin, jos toinen tulee sinne väkisin? Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta tilanteesta/parisuhdeterapian toimivuudesta?
Kommentit (8)
että olet itse tyrinyt homman pompottamalla toista, pitkässä suhteessa se tuntuu oikeasti ihmisarvon menetykseltä. Kun olet vallan makuun päässyt tuskin tulet muuttumaan. ja vaikka tulisitkin, miehesi ei tule koskaan luottamaan siihen. että ei muuta kuin talo myyntiin.
itsestään selvyytenä. Kuulostaa kauhealta, että koko raskausajankin olet vaan hautonut vauvaa masussa ja mies on jätetty täysin huomiotta ja sinä tehnyt kaikki päätökset miehenkin puolesta. Olet varmaan nuorempi versio Hyacinth Buckettia.
Sun syytä kaikki, joten niele myrkkysi ja eroa vaan! Siinäpä hyvä ratkaisu...
Ei vaan, elätte nyt vaikeita aikoja parisuhteessanne. Lapsenne on pieni ja vaatii varmasti oman aikansa sekä sinun että miehesi elämässä. Tunnette ehkä saaneenne kaiken jo " valmiiksi" , on talo ja lapsi ja kaiken pitäisi olla kunnossa ja elämän tästä varsinaisesti vasta alkavan. On hyvä, että miehesi on kuitenkin suostunut lähtemään pariterapiaan ja sinäkin olet siihen halukas. Johonkin teidän suhteenne on varmasti aikaisemminkin perustunut, voisitteko yhdessä palata miettimään, mikä tämä jokin oli?
Ehkä miehellesi on iskenyt jonkinlainen menovaihde päälle, hän saattaa tuntea, että elämässä on jäänyt jotain kokematta, kun olette noinkin pitkään olleet yhdessä?
Sinun " hallitsevalla" luonteellasi ei ole tässä mielestäni mitään merkitystä, jonkunhan se on vastuu otettava, jos toinen sitä pakoilee. Miehesi ehkä ajattelee, että ruoho on jossain muualla vihreämpää, että elämästä pääsee jotenkin helpommalla jossain muualla? En tarkoita, että hänellä olisi mitään toisia naisia, vaan että villinä ja vapaana hän pääsisi vastuusta ja voisi tehdä ratkaisunsa ketään toista huomioimatta. Hän ei ehkä ymmärrä, että nyt kun teillä on lapsikin, vastuuta ei pääse enää mihinkään karkuun. Eikä hän tule sinustakaan lopullisesti ikinä eroon enää pääsemään.
Sekavaa tekstiä tämä mutta toivon, että siitä on sinulle jotain apua. Olen myös elänyt tuon elämänvaiheen läpi eikä ainoaa oikeaa ratkaisua ole, paitsi perustava keskustelu ketään syyttelemättä tai syyllistämättä. Ymmärrän kyllä, että voit olla vähän katkera.
Älä luovuta, jos tilanne voi muuttua tällaiseksi, se voi muuttua toiseenkin suuntaan! Ymmärtäisikö miehesi, jos kertoisit hänelle valaisevin esimerkein, mitä etäisänä oleminen saattaa olla?
On jotenkin lohduttavaa tietää, että on muitakin, jotka ovat käyneet läpi samaa ongelmaa. Odotan toiveikkaana vastaustasi, jotta saisin edes jonkinlaista valon pilkahdusta tällä hetkellä niin mustana tuntuvaan elämääni. Lisäisin vielä, että olemme mieheni kanssa hieman alle kolmekymppisiä. Aikanaan olimme todella rakastuneita, mutta 3-vuoden rakennusaikana huomio keskittyi niin paljon muualle, ettei ehditty tarkastelemaan suhteemme tilaa. Siitä huolimatta rakennusaika meni meillä keskenämme hyvin. Ongelmat alkoivat vasta, kun ei ollut enää " tekemistä" .
tottakai ansaitset arvostuksen, vaikka olisitkin hoitanut perheen raha-asiat jne. Se on kahden soppa. Miksei mies ottanut paikkaansa jos sen puuttuminen häiritsi häntä?
Ekan lapsen ensimmäinen ikävuosi on eroherkin kausi avioliitossa, koska muutos on niin suuri. Teillä on siis riskialttiit *olosuhteet*.
Lakkaa hyvä ihminen nyt heti haukkuamsta itseäsi, niin pääset ainakin ajatuksissasi eteenpäin! (äläkä usko kaikkia moralisteja täällä)
Olemme himpun alta kolmikymppisiä. Mieheni kokee nyt jotenkin, että hänen olisi aika koittaa itsenäistä elämää, kun ei ole koskaan asunut yksin. Lisäksi olisi kuulemma todella suuri halu tutustua uusiin ihmisiin ja hän todellakin uskoo, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen. Johtunee osittain tietysti suhteesta kadonneesta intohimosta raskaus- ja odotusaikana.
Suhteemme alkoi ns. rakkaudesta ensisilmäysellä ja huomasimme hyvin varhain, että molemmilla on samanlaisia ajatuksia tulevaisuudesta. Menimme nuorena naimisiin ja ostimme asunnonkin parin vuoden seurustelun jälkeen. Talohanke tuntui olevan meille unelmien täyttymys, vaikka se rankkaa ja väsyttävää olikin, kun ei tehty edes mitään pakettitaloa. Molemmilla oli vahva käsitys siitä, että ensin naimisiin, sitten yhteinen koti ja miehelläni vielä minua vahvemmin ajatus, että sen jälkeen on tultava perheen vuoro. Parisuhteessa ei hänen mielestään muuten ollut mitään järkeä. Nyt meillä todellakin olisi kaikki tämä ja hän on valmis heittämään kaiken romukoppaan siksi, että olemme ajautuneet erillemme ja pitäneet toisiamme itsestäänselvyytenä. Tunteet ovat kaikonneet hänen puoleltaan kokonaan? Eikö niitä koskaan saa takaisin?
meillä oli tuohon aikaan 4 lasta. Ja meillä olin minä se joka oli kyllästynyt koko juttuun ja soppaan ja itsestään selvyyteen. Isännälle oli hommattuna jo asuntopaperitkin jne.
Mutta sitten isännän pyynnöstä mentiin parisuhdeterapiaan psykiatriseen. Elli en tiedä diakonin tyylistä eli kuinka raamattuun perustuvasti hän asiaa tuo julki ja siksi meillä se ei olisi käynyt kun isäntä on ateisti ja minä uskossa niin olisi saattanut liiallinen raamatun takominen lyödä ukolla päähän. Mutta siis pitkä ja kivinen matka oli tiedossa paljon itkua ja jopa minun hermoromahdus jota hoidettiin psykan osastolla. siitä sitten rämpiminen ylös ja toisen löytäminen tasavertaisena kumppanina, eikä itsestään selvyytenä. ja mikä oli meillä avainasemassa oli se , että ruvettiin tekemään asioita kaksin ilman lapsia. eli muksut hoitoon ja ite risteilytte, leffaan syömään jne..
ja tästä ollaankin pidetty kiinni, ettei päästetä missään tilanteessa asioita enään samalle tolalle.
No nyt sitten kun tuosta on kulunut jo kohta 10 vuotta ollaan rakastuneempia kuin koskaan. Tuon kaaottisen tapahtuman jälkeen ollaan tehty vielä 2 lasta ja en voi käsittää kuinka ikinä päästettiin tilanne niin kamalaksi.
Mutta tärkeää tosiaan on että sen toisen ottaa huomioon tasavertaisen kumppanina toisena aikuisena.
Menkää ihmeessä parisuhdeterapiaan tie on pitkä ja pahimmillaan kestää toistavuotta. meillä kesti n. 1½ vuotta mutta se kannatti.
Toivottavasti jaksatte käydä terapian tuomat itkut ja hamasttenkiristelyt yhdessä läpi ja löydätte vielä rakkauden!!!
On muutenihanaa huomata rakastuneensa kummpaniinsa uudelleen.
Kerron sinulle illemmalla minun vastaavan kokemuksen. Saimme ongelmamme selvitettyä lopulta, mutta töitä se vaati. Lupaan tulla vastaamaan sinulle illalla. Koita jaksaa.