Lue keskustelun säännöt.
Mitä tehdä? Lapsi saa raivarit, kun ei saa mitä haluaa
30.05.2024 |
Sinänsähän se on ihan tavallista, että lapsi saa raivarit jos ei saa mitä haluaa. Tai siis kun ei saa. Mutta lapsellani on ikää jo 7, menee syksyllä kouluun. Ei siis mikään uhmaikäinen enää. Ja meillä lapsi ei ole koskaan huutamalla tai itkupotkuraivareilla saanut mitä haluaa eli ei ole oppinut sellaiseen, että kiukuttelemalla saisi tahtonsa läpi. Tästä ollaan oltu ihan pienestä saakka johdonmukaisia. Eli ihmettelen miksi ne itkupotkuraivarit jatkuu, vaikka niillä ei koskaan ole saanut mitä haluaa. Ja asiasta on myös ihan puhuttu lapsen kanssa paljon. Muuten on rauhallinen, fiksu ja iloinen lapsi. Eli miten saan tämän loppumaan? Luulin, että lapset oppisi pois noista itkupotkuraivareista, jos eivät johdonmukaisesti koskaan niiden avulla saa mitä haluavat. Mutta kun tämä ei näytä toimivan niin mikä toimii?
Kommentit (164)
Ap on lässyvanhempi, joka ei osaa laittaa lapselleen kunnolla rajoja. Siksi lapsi hakee niitä vielä 7-vuotiaanakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Annetaan lapsen raivota. Ei elämä siihen kaadu. Vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä ja kestää niiden pettymysten aiheuttamat tunnekuohut. Kyllä se siitä tasaantuu kun ikää tulee lisää. Tosin hieman pelottaa, millainen teini-ikä tulee olemaan, kun nyt jo olet paniikissa pienistä raivokohtauksista.
Vierailija kirjoitti:
Ja olet TROLLI.
Miksi aloittaja olisi trolli? En ymmärrä ajatuksenjuoksuasi. Onko sinusta jotenkin poikkeuksellista, että jollain on helposti kiukustuva lapsi? Vai mikä sinun mielestä tekee aloittajasta trollin? Minusta taas tässä aloituksessa ei ole yhtään mitään trollaukseen viittaavaakaan.
Minustakaan eivät vanhempani välittäneet pätkääkään. Onneksi minulla oli isosisko, 8 v. vanhempi. Kerran, kun hän tiskasi astioita, aloin taas kiljua, ja sisko pikaistuksissaan heitti naamaani tiskirätin. Luojan kiitos, siskokulta! Siihen loppui minun joutavanpäiväinen huutamiseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Loputon sanoittaminen ja selittäminen toimii itseään vastaan kahdella tavalla. Jos lapsi saa aina ymmärtäväistä ja hellää huomiota raivotessaan, hänen kannattaa jatkaa sitä vaikka vanhemmat sanovat toisin. Siis raivoamista palkitaan huomiolla.
Se sanoittaminen silloin kun tunteet jyllää, on todella ärsyttävää.Tämä. Nousee kummasti verenpaine vielä aikuisenakin, jos joku tulee vtutuksen hetellä "sanoittamaan" jotain paskaa siihen viereen. Anna lapsen olla rauhassa. Kiukuttelu ei ketään riko. Monestihan näissä on kyse vain siitä, että vanhempi on täysin kädetön eikä osaa ottaa vastaan negatiivisia tunteita. Sitten paniikissa sanoitetaan ja yritetään estää lasta ilmaisemasta täysin normaaleja tunteitaan. Ja kaiken kruununa järjestetään vielä ristikuulustelu, kun tilanne on jo ohi ja tunne tasaantunut.
Se, että jokin asia vielä aikuisenakin raivostuttaa, on yleensä merkki siitä, että lapsena ei saanut asiaa ihan täysin käsiteltyä. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä tutustua omiin tunteisiinsa sen sijaan että siirtää vastuun pahasta mielestään toisten ihmisten käytökselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olisi isosti huolissani, jos 7-vuotias lampaana alistuisi kaikkeen eikä yhtään pistäisi hanttiin tai kiukkuaisi. Se olisi todella epänormaalia. Kyseessä on pieni lapsi, ei tahdoton nukke.
koska et kertonut tarkemmin (en ole lukenut koko ketjua, vaan aloituksen):
ennakoimalla asioita ja tilanteita. kuitenkin joku logiikka on niillä raivokohtauksillakin ja sen tajuaa, jos jaksaa tarkkailla niitä tilanteita ja olla myös itsensä suuntaan rehellinen (esimerkiksi yrittikö lapsi ottaa kontaktia ennen raivokohtausta, mutta vanhemmalla oli katse puhelimessa jne).
Jos esimerkiksi tiedät, että lapsi saa raivokohtauksen kaupassa, kun tajuaa, että karkkia ei taaskaan osteta, niin ennakoimalla tilanteen ne voivat jäädä kokoonaan väliin tai vähintäänkin lieventyä. Ennakointi tuossa esimerkissä olisi sellaista, että esimerkiksi syödään ennen kauppaan menoa, tehdään yhdessä kauppalista ja mietitään mitä ostetaan. Sovitaan, että ostetaan vain listassa olevat asiat. Puhutaan myös karkista, että karkkia ei tällä kerralla ostetakaan ja mahdollisesti perustellaan, että miksi. Sitten lähdetään kauppaan ja autossa kaupan pihalla vielä kerrataan pelisäännöt: ostetaan vain ostoslistassa olevat tuotteet. Samalla voi ehkä miettiä kaupassa käynnin etikettiä, että siellä ei ole soveliasta olla liian äänekäs.
niin ja seiskavuotiaillakin voi olla vileä uhmaikä ja muutenkin uhmakasta käytöstä voi tulla esiin kaikissa elämän siirtymätilanteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olisi isosti huolissani, jos 7-vuotias lampaana alistuisi kaikkeen eikä yhtään pistäisi hanttiin tai kiukkuaisi. Se olisi todella epänormaalia. Kyseessä on pieni lapsi, ei tahdoton nukke.
Fiksu, rauhallinen lapsi, jolle on opetettu kotona käytöstavat, ei ole mikään alistettu tahdoton nukke. Voi luoja näitä kommentteja täällä.
Vierailija kirjoitti:
Annetaan lapsen raivota. Ei elämä siihen kaadu. Vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä ja kestää niiden pettymysten aiheuttamat tunnekuohut. Kyllä se siitä tasaantuu kun ikää tulee lisää. Tosin hieman pelottaa, millainen teini-ikä tulee olemaan, kun nyt jo olet paniikissa pienistä raivokohtauksista.
En ole ap, mutta kaksi asiaa.
1. Vanhemman tärkein tehtävä ei ole tuottaa lapselle pettymyksiä. Vanhemman tärkein tehtävä on rakastaa lapsia ja luoda heille turvallinen ympäristö. Ainakin terveissä perheissä asia on näin.
2. En mitenkään saanut aloittajan viesteistä sellaista käsitystä, että hän olisi paniikissa pienistä raivokohtauksista. Päinvastoin hän näyttää uupuneelta jatkuviin konflikteihin, joihin jämäkkä suhtautuminen ei näytä tehoavan. Kehottaisin sinua pohtimaan, miksi haluat vähätellä hänen kokemuksiaan ja piirtää niistä värikynällä oman mielesi mukaista kuvaa. Miksi haluat esittää tuntemattoman ihmisen heikkona ja naurettavana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapsilla molemmilla oli viimeinen uhmavaihe 7-vuotiaana. Mukavia, liikunnallisia kympin tyttöjä nykyään molemmat.
En ap:na olisi kovin huolissaan.
Vierailija kirjoitti:
koska et kertonut tarkemmin (en ole lukenut koko ketjua, vaan aloituksen):
ennakoimalla asioita ja tilanteita. kuitenkin joku logiikka on niillä raivokohtauksillakin ja sen tajuaa, jos jaksaa tarkkailla niitä tilanteita ja olla myös itsensä suuntaan rehellinen (esimerkiksi yrittikö lapsi ottaa kontaktia ennen raivokohtausta, mutta vanhemmalla oli katse puhelimessa jne).
Jos esimerkiksi tiedät, että lapsi saa raivokohtauksen kaupassa, kun tajuaa, että karkkia ei taaskaan osteta, niin ennakoimalla tilanteen ne voivat jäädä kokoonaan väliin tai vähintäänkin lieventyä. Ennakointi tuossa esimerkissä olisi sellaista, että esimerkiksi syödään ennen kauppaan menoa, tehdään yhdessä kauppalista ja mietitään mitä ostetaan. Sovitaan, että ostetaan vain listassa olevat asiat. Puhutaan myös karkista, että karkkia ei tällä kerralla ostetakaan ja mahdollisesti perustellaan, että miksi. Sitten lähdetään kauppaa
Ne tulee ihan yllättäen ja yhtäkkiä, ei liity mitään tuollaista että lapsi olisi ensin yrittänyt kertoa jotain. Mutta niissä on lähes aina taustalla jonkunlainen pieni fyysinen epämukavuus kuten väsymys, alkava nälkä, kuumuus, epämukavat vaatteet, pesulappu kutittaa ihoa tms. Yritän parhaani mukaan poistaa noita fyysisiä epämukavuuksia, mutta useinhan se ei ole mahdollista. Kaikki on joskus väsyneitä, joskus vain on liian kuuma, joskus olen unohtanut poistaa vaatteesta pesulapun. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsilla molemmilla oli viimeinen uhmavaihe 7-vuotiaana. Mukavia, liikunnallisia kympin tyttöjä nykyään molemmat.
En ap:na olisi kovin huolissaan.
Toivottavasti heillä kuitenkin on vielä monta uhmavaihetta edessään! Kaikkea hyvää teille.
Naapurin muutaman vuoden ikäinen lapsi tuli usein ulos huutamaan (ajettiin ulos?) huusi yhtämittaa puolituntia-tunnin. Mun teki pahaa kuunnella ja menin aina sisälle etten kuule kimeetä yhtä jaksoista jatkuvaa kiljuntaa. Menin puolen tunnin päästä ulos ja siellä sama huuto jatkui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsessa ei ole vikaa, vaan siinä vanhemmuudessasi.
Hanki mies joka asettaa rajat niin lapsi lopettaa ruikutuksen.
Vierailija kirjoitti:
Naapurin muutaman vuoden ikäinen lapsi tuli usein ulos huutamaan (ajettiin ulos?) huusi yhtämittaa puolituntia-tunnin. Mun teki pahaa kuunnella ja menin aina sisälle etten kuule kimeetä yhtä jaksoista jatkuvaa kiljuntaa. Menin puolen tunnin päästä ulos ja siellä sama huuto jatkui.
Varsinainen kauhunaapuri tuollainen kiljukaula.
Meillä sama juttu. Johdonmukaisesti on toimittu, mutta silti lapsi suuttuu ja raivoaa kun ei saa jotain tai asia kielletään. Olen antanut sitten vaan huutaa (yleensä kotona tapahtuu niin ei haittaa muita), koska ei ole vastaanottavainen minkäänlaisille neuvoille siinä tilassa... Asiasta jutellaan jälkikäteen, toteaa vain ettei tiedä miksi raivostui. Toivon että aika korjaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olisi isosti huolissani, jos 7-vuotias lampaana alistuisi kaikkeen eikä yhtään pistäisi hanttiin tai kiukkuaisi. Se olisi todella epänormaalia. Kyseessä on pieni lapsi, ei tahdoton nukke.
Fiksu, rauhallinen lapsi, jolle on opetettu kotona käytöstavat, ei ole mikään alistettu tahdoton nukke. Voi luoja näitä kommentteja täällä.
Fiksu, rauhallinen lapsikin välillä kiukuttelee. Asia ei liity käytöstapoihin, vaan normaaliin tunne-elämään. Ihmisen tunne-elämä ei ole normaali, jos hän ei koskaan tunne kiukkua tai muita negatiivisia tunteita ja osoita niitä pienenä ulospäin. Liian moni lapsi on "käytöstapoja opettamalla" alistettu ja totutettu siihen, että negatiiviset tunteet pitää padota sisälle, koska äidille tulee paha mieli niiden näkemisestä. Näitä sitten käsitellään terapiassa aikuisena.
Vierailija kirjoitti:
Naapurin muutaman vuoden ikäinen lapsi tuli usein ulos huutamaan (ajettiin ulos?) huusi yhtämittaa puolituntia-tunnin. Mun teki pahaa kuunnella ja menin aina sisälle etten kuule kimeetä yhtä jaksoista jatkuvaa kiljuntaa. Menin puolen tunnin päästä ulos ja siellä sama huuto jatkui.
Miten tämä liittyy aloitukseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Annetaan lapsen raivota. Ei elämä siihen kaadu. Vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä ja kestää niiden pettymysten aiheuttamat tunnekuohut. Kyllä se siitä tasaantuu kun ikää tulee lisää. Tosin hieman pelottaa, millainen teini-ikä tulee olemaan, kun nyt jo olet paniikissa pienistä raivokohtauksista.
En ole ap, mutta kaksi asiaa.
1. Vanhemman tärkein tehtävä ei ole tuottaa lapselle pettymyksiä. Vanhemman tärkein tehtävä on rakastaa lapsia ja luoda heille turvallinen ympäristö. Ainakin terveissä perheissä asia on näin.
2. En mitenkään saanut aloittajan viesteistä sellaista käsitystä, että hän olisi paniikissa pienistä raivokohtauksista. Päinvastoin hän näyttää uupuneelta jatkuviin konflikteihin, joihin jämäkkä suhtautuminen ei näytä tehoavan. Kehottaisin sinua pohtimaan, miksi haluat vähätellä hänen kokemuksiaan ja
Kohta yksi toteutuu juurikin sillä, että lapselle tuotetaan välillä pettymyksiä eli asetetaan rajat ja pidetään niistä kiinni, vaikka lasta kuinka harmittaisi. Rajat ovat rakkautta, vaikka moni nykyvanhempi muuta luulee.
Paniikki paistaa läpi jokaisesta ap:n viestistä. On ihan pulassa, kun 7v välillä käyttäytyy ikätasoisesti eli kiukuttelee. Siksi tuli täältäkin kysymään, mitä pitäisi tehdä. Se, että sanoo asiat suoraan, ei ole vähättelyä. Ihan turhaan uhriudut ap:n puolesta ja yrität kääntää hänen ongelmiaan minun syykseni.
Ja olet TROLLI.