Mitä tehdä? Lapsi saa raivarit, kun ei saa mitä haluaa

Se, että kysyy keskustelupalstalla neuvoa hankalaan tilanteeseen ei ole mitään paniikissa oloa. Eikä sitä että kyseinen asia olisi sille ihmisille suuren suuri ongelma. Neuvoa voi kysyä ihan pieneltä tuntuviinkin asioihin ja asioihin joihin suhtautuu ihan rennosti, mutta silti toivoo niihin muutosta. Mikään paniikki ei paista aapeen kommenteista millään tavalla. 

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annetaan lapsen raivota. Ei elämä siihen kaadu. Vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä ja kestää niiden pettymysten aiheuttamat tunnekuohut. Kyllä se siitä tasaantuu kun ikää tulee lisää. Tosin hieman pelottaa, millainen teini-ikä tulee olemaan, kun nyt jo olet paniikissa pienistä raivokohtauksista. 

En ole ap, mutta kaksi asiaa.

1. Vanhemman tärkein tehtävä ei ole tuottaa lapselle pettymyksiä. Vanhemman tärkein tehtävä on rakastaa lapsia ja luoda heille turvallinen ympäristö. Ainakin terveissä perheissä asia on näin.

2. En mitenkään saanut aloittajan viesteistä sellaista käsitystä, että hän olisi paniikissa pienistä raivokohtauksista. Päinvastoin hän näyttää uupuneelta jatkuviin konflikteihin, joihin jämäkkä suhtautuminen ei näytä tehoavan. Kehottaisin sinua pohtimaan, miksi haluat vähätellä hänen kokemuksiaan ja

Sä et hoksannut, mitä tuo sanonta pettymyksistä tarkoittaa. Avataanpa vähän: Se viittaa siihen, että lapsille asetetaan rajoja. Ja mitäs ne rajat olivatkaan? Etteivät vaan olisi rakkautta ja turvallisen ympäristön luomista? Vai rakastatko sinä lapsiasi ilman, että asetat heille ikinä rajoja ja tuotat sitä kautta pettymyksiä? 

t. eri

Länsimaiden ulkopuolella ei ole tätä ongelmaa. Lapset joko tottelee tai kokevat kipua ja tottelee. Pelkästään kivun saamisen uhka tekee sen että vanhempia kunnoitetaan automaattisesti. Maailmanlaajuinen konsepti joka toimii.

 

Voi herranen aika, 121. Rajat eivät ole rakkautta, vaan rakkaus on rakkautta. Lasten komentaminen ja kurinpito ei korvaa sitä, että heille kerrotaan ja näytetään heidän olevan rakkaita. Vaikka luoja tietää että aika monen suomalaislapsen kohdalla näin onkin tehty. 

Eli vielä kerran; vaikka pettymyksiä kuuluu joka lapsen elämään, vanhempien tärkein tehtävä ei ole pettymysten tuottaminen, vaan lasten rakastaminen ja turvallisen kodin luominen. Jos et tätä pysty sisäistämään, parempi olla lapseton. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olisi isosti huolissani, jos 7-vuotias lampaana alistuisi kaikkeen eikä yhtään pistäisi hanttiin tai kiukkuaisi. Se olisi todella epänormaalia. Kyseessä on pieni lapsi, ei tahdoton nukke. 

Fiksu, rauhallinen lapsi, jolle on opetettu kotona käytöstavat, ei ole mikään alistettu tahdoton nukke. Voi luoja näitä kommentteja täällä.

Fiksu, rauhallinen lapsikin välillä kiukuttelee. Asia ei liity käytöstapoihin, vaan normaaliin tunne-elämään. Ihmisen tunne-elämä ei ole normaali, jos hän ei koskaan tunne kiukkua tai muita negatiivisia tunteita ja osoita niitä pienenä ulospäin. Liian moni lapsi on "käytöstapoja opettamalla" alistettu ja totutettu siihen, että negatiiviset tunteet pitää padota sisälle, koska äidille tulee paha mieli niiden näkemisestä. Näitä sitten käsitellään terapiassa ai

Sanoinko, ettei koskaan saisi tuntea negatiivisia tunteita ja jos tuntee, ne pitäisi saman tien padota sisälle? Ei silti usein toistuva avoin kiukkuaminenkaan kovin hyviltä tunteenhallintataidoilta kuulosta.

Lasten elämässä tulee koko ajan vastaan pettymyksiä vaikka vanhemmat ei niitä aiheuttaisi. Vanhemman tehtävä ei ole aiheuttaa pettymyksiä vaan auttaa lasta selviämään pettymyksistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olisi isosti huolissani, jos 7-vuotias lampaana alistuisi kaikkeen eikä yhtään pistäisi hanttiin tai kiukkuaisi. Se olisi todella epänormaalia. Kyseessä on pieni lapsi, ei tahdoton nukke. 

Fiksu, rauhallinen lapsi, jolle on opetettu kotona käytöstavat, ei ole mikään alistettu tahdoton nukke. Voi luoja näitä kommentteja täällä.

Fiksu, rauhallinen lapsikin välillä kiukuttelee. Asia ei liity käytöstapoihin, vaan normaaliin tunne-elämään. Ihmisen tunne-elämä ei ole normaali, jos hän ei koskaan tunne kiukkua tai muita negatiivisia tunteita ja osoita niitä pienenä ulospäin. Liian moni lapsi on "käytöstapoja opettamalla" alistettu ja totutettu siihen, että negatiiviset tunteet pitää padota sisälle, koska äidille tulee paha mieli niiden näkemisestä. Näitä sitten käsitellään terapiassa ai

Btw tuota mainitsemaasi alistamista tapahtuu jossain määrin kasvatuksessa joka tapauksessa, halusit tai et.

Lapsen kiukuttelu ei ole vaarallista. Meillä se menee ohi, kun totean, että voit huutaa vaikka maailmantappiin saakka, mutta tämä asia on nyt näin. Jos alkaisin kauheasti hössöttämään ja sopimaan siinä asiaa, oppisi lapsi juuri sen, että tällä tavoin saa huomiota ja lopuksi periksi. Kun kiukuttelu on ohi, on keskustelun vuoro. Se lapsi ei mene rikki, vaikka se joskus kiukutteleekin. 4 lasta näillä opein saatu nuoriksi aikuisiksi, osaavat keskustela ja perustella

Ihmisillä on erilaisia temperamentteja. Joillakin voimakkaat tunteet ilmenee ulospäin kovana purkauksena, joillakin ne kääntyy sisäänpäin. Kasvatus ei tähän vaikuta, temperamentti on synnynnäinen ominaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kiukuttelu ei ole vaarallista. Meillä se menee ohi, kun totean, että voit huutaa vaikka maailmantappiin saakka, mutta tämä asia on nyt näin. Jos alkaisin kauheasti hössöttämään ja sopimaan siinä asiaa, oppisi lapsi juuri sen, että tällä tavoin saa huomiota ja lopuksi periksi. Kun kiukuttelu on ohi, on keskustelun vuoro. Se lapsi ei mene rikki, vaikka se joskus kiukutteleekin. 4 lasta näillä opein saatu nuoriksi aikuisiksi, osaavat keskustela ja perustella

Mutta entä jos lapsi sitten huutaa siihen maailman tappiin saakka eli joka päivä pari kertaa tunnin verran ja tätä jatkuu vuosia? Kuka äiti jaksaa sellaista? 

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on erilaisia temperamentteja. Joillakin voimakkaat tunteet ilmenee ulospäin kovana purkauksena, joillakin ne kääntyy sisäänpäin. Kasvatus ei tähän vaikuta, temperamentti on synnynnäinen ominaisuus.

Niin varmaan kävi tällä Valkeakosken tyypilläkin. Täytyy näköjään vaan ymmärtää temperamenttisia purkauksia.

Vierailija kirjoitti:

Voi herranen aika, 121. Rajat eivät ole rakkautta, vaan rakkaus on rakkautta. Lasten komentaminen ja kurinpito ei korvaa sitä, että heille kerrotaan ja näytetään heidän olevan rakkaita. Vaikka luoja tietää että aika monen suomalaislapsen kohdalla näin onkin tehty. 

Eli vielä kerran; vaikka pettymyksiä kuuluu joka lapsen elämään, vanhempien tärkein tehtävä ei ole pettymysten tuottaminen, vaan lasten rakastaminen ja turvallisen kodin luominen. Jos et tätä pysty sisäistämään, parempi olla lapseton. 

Sori, pikkuinen, mutta rajat nimenomaan ovat rakkautta. Ne luovat turvaa ja osoittavat, että vanhempi rakastaa lastaan. Jos lapselle ei aseteta ikinä minkäänlaisia rajoja, se on merkki siitä, että vanhempia ei kiinnosta vttuakaan mitä kakara touhuaa. Rakkaus on paljon muutakin kuin sitä, että silitellään ja sylitellään ja suukotellaan. Todelliseen rakkauteen kuuluu myös lasten turvallisuudesta huolehtiminen ja se ei onnistu, jos ei ikinä aseta minkäänlaisia rajoja. 

Eli vielä kerran: Pettymysten tuottaminen=turvallisuudesta huolehtiminen. Eli vanhempien tärkein tehtävä normaaleissa perheissä. Sä nyt vain sisäistä tuon sanonnan ydintä, vaan kuvittelet, että rakkaus, turvallisuus ja pettymysten tuottaminen ovat toisensa poissulkevia asioita, vaikka oikeasti ne ovat yksi ja sama asia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kiukuttelu ei ole vaarallista. Meillä se menee ohi, kun totean, että voit huutaa vaikka maailmantappiin saakka, mutta tämä asia on nyt näin. Jos alkaisin kauheasti hössöttämään ja sopimaan siinä asiaa, oppisi lapsi juuri sen, että tällä tavoin saa huomiota ja lopuksi periksi. Kun kiukuttelu on ohi, on keskustelun vuoro. Se lapsi ei mene rikki, vaikka se joskus kiukutteleekin. 4 lasta näillä opein saatu nuoriksi aikuisiksi, osaavat keskustela ja perustella

Mutta entä jos lapsi sitten huutaa siihen maailman tappiin saakka eli joka päivä pari kertaa tunnin verran ja tätä jatkuu vuosia? Kuka äiti jaksaa sellaista? 

Laita omaan huoneeseen huutamaan, tuskin se sitä jaksaa tuntitolkulla tehdä, etenkään ilman yleisöä. Mutta jos siihen lähtee mukaan, niin varmasti jatkaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on erilaisia temperamentteja. Joillakin voimakkaat tunteet ilmenee ulospäin kovana purkauksena, joillakin ne kääntyy sisäänpäin. Kasvatus ei tähän vaikuta, temperamentti on synnynnäinen ominaisuus.

Niin varmaan kävi tällä Valkeakosken tyypilläkin. Täytyy näköjään vaan ymmärtää temperamenttisia purkauksia.

Mitä oikein sössötät? Ei temperamentti liity mitenkään siihen että aikuinen ihminen tekee laittomuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Länsimaiden ulkopuolella ei ole tätä ongelmaa. Lapset joko tottelee tai kokevat kipua ja tottelee. Pelkästään kivun saamisen uhka tekee sen että vanhempia kunnoitetaan automaattisesti. Maailmanlaajuinen konsepti joka toimii.

 

Konsepti, joka toimii ainoastaan silloin, kun sitä käytetään yhteisön kyseenalaistamatta sitä. Yhdysvalloissa tehty tutkimus osoittaa, että afroamerikkalaisten keskuudessa fyysinen rangaistus kotona oli yleisempää kuin eurooppalaistaustaistrn amerikkalaisten keskuudessa, muttei sillä ollut havaittavaa negatiivista vaikutusta lasten käytökseen koulussa. Sen sijaan eurooppalaistaustaisten amerikkalaisten keskuudessa oli vahva korrelaatio: mitä enemmän kotona lyötiin, sitä enemmän lapsella oli koulussa antisosiaalista käyttäytymistä ja käytöshäiriöitä.

Sama pätee Suomessakin. Boomerit saivat remmiä eivätkä traumatisoituneet, koska se oli ajan tapa, ja lapsilla oli vertaistukea. Nykypäivänä lasten lyöminen on laitonta, ja se traumatisoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kiukuttelu ei ole vaarallista. Meillä se menee ohi, kun totean, että voit huutaa vaikka maailmantappiin saakka, mutta tämä asia on nyt näin. Jos alkaisin kauheasti hössöttämään ja sopimaan siinä asiaa, oppisi lapsi juuri sen, että tällä tavoin saa huomiota ja lopuksi periksi. Kun kiukuttelu on ohi, on keskustelun vuoro. Se lapsi ei mene rikki, vaikka se joskus kiukutteleekin. 4 lasta näillä opein saatu nuoriksi aikuisiksi, osaavat keskustela ja perustella

Mutta entä jos lapsi sitten huutaa siihen maailman tappiin saakka eli joka päivä pari kertaa tunnin verran ja tätä jatkuu vuosia? Kuka äiti jaksaa sellaista? 

Laita omaan huoneeseen huutamaan, tuskin se sitä jaksaa tuntitolkulla tehdä, etenkään ilman yleisöä. Mutta jos siihen lähtee mukaan, niin varmasti jatkaa

Ei pysy siellä huoneessaan vaan tulee heti perässä vaikka kantaisi sinne kymmenen kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Voi herranen aika, 121. Rajat eivät ole rakkautta, vaan rakkaus on rakkautta. Lasten komentaminen ja kurinpito ei korvaa sitä, että heille kerrotaan ja näytetään heidän olevan rakkaita. Vaikka luoja tietää että aika monen suomalaislapsen kohdalla näin onkin tehty. 

Eli vielä kerran; vaikka pettymyksiä kuuluu joka lapsen elämään, vanhempien tärkein tehtävä ei ole pettymysten tuottaminen, vaan lasten rakastaminen ja turvallisen kodin luominen. Jos et tätä pysty sisäistämään, parempi olla lapseton. 

Miten sä luot sen turvallisen kodin käytännössä? 

a) et ikinä tuota lapsille pettymyksiä ja annat heidän esim. juosta autotielle, laittaa käden kuumalle kiukaalle, syödä kärpässieniä jne. jne.

vai

b) tuotat lapsille pettymyksiä kieltämällä heidän mielestään kivat, mutta oikeasti vaaralliset asiat

Aukeniko yhtään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olisi isosti huolissani, jos 7-vuotias lampaana alistuisi kaikkeen eikä yhtään pistäisi hanttiin tai kiukkuaisi. Se olisi todella epänormaalia. Kyseessä on pieni lapsi, ei tahdoton nukke. 

Fiksu, rauhallinen lapsi, jolle on opetettu kotona käytöstavat, ei ole mikään alistettu tahdoton nukke. Voi luoja näitä kommentteja täällä.

Fiksu, rauhallinen lapsikin välillä kiukuttelee. Asia ei liity käytöstapoihin, vaan normaaliin tunne-elämään. Ihmisen tunne-elämä ei ole normaali, jos hän ei koskaan tunne kiukkua tai muita negatiivisia tunteita ja osoita niitä pienenä ulospäin. Liian moni lapsi on "käytöstapoja opettamalla" alistettu ja totutettu siihen, että negatiiviset tunteet pitää padota sisälle, koska äidille tulee paha mieli niiden näkem

Kyseessä on pieni lapsi. Pieni lapsi ei vielä osaa täydellisesti hillitä itseään joka tilanteessa. Eikä tarvitsekaan osata. Hän vasta opettelee tunnetaitoja. Moni aikuinenkin raivoaa pää punaisena, joten onko nyt ihme, jos 7v välillä tekee niin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi herranen aika, 121. Rajat eivät ole rakkautta, vaan rakkaus on rakkautta. Lasten komentaminen ja kurinpito ei korvaa sitä, että heille kerrotaan ja näytetään heidän olevan rakkaita. Vaikka luoja tietää että aika monen suomalaislapsen kohdalla näin onkin tehty. 

Eli vielä kerran; vaikka pettymyksiä kuuluu joka lapsen elämään, vanhempien tärkein tehtävä ei ole pettymysten tuottaminen, vaan lasten rakastaminen ja turvallisen kodin luominen. Jos et tätä pysty sisäistämään, parempi olla lapseton. 

Sori, pikkuinen, mutta rajat nimenomaan ovat rakkautta. Ne luovat turvaa ja osoittavat, että vanhempi rakastaa lastaan. Jos lapselle ei aseteta ikinä minkäänlaisia rajoja, se on merkki siitä, että vanhempia ei kiinnosta vttuakaan mitä kakara touhuaa. Rakkaus on paljon muutakin kuin sitä, että silitellään ja sylitellään ja suukotellaan. Todelliseen rakkauteen

Samantekevää, miten yrität makeilla ja puhua mustan valkoiseksi. Vanhempi, joka kutsuu pettymysten tuottamista lapselle tärkeimmäksi tehtäväkseen, on sadisti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kiukuttelu ei ole vaarallista. Meillä se menee ohi, kun totean, että voit huutaa vaikka maailmantappiin saakka, mutta tämä asia on nyt näin. Jos alkaisin kauheasti hössöttämään ja sopimaan siinä asiaa, oppisi lapsi juuri sen, että tällä tavoin saa huomiota ja lopuksi periksi. Kun kiukuttelu on ohi, on keskustelun vuoro. Se lapsi ei mene rikki, vaikka se joskus kiukutteleekin. 4 lasta näillä opein saatu nuoriksi aikuisiksi, osaavat keskustela ja perustella

Mutta entä jos lapsi sitten huutaa siihen maailman tappiin saakka eli joka päivä pari kertaa tunnin verran ja tätä jatkuu vuosia? Kuka äiti jaksaa sellaista? 

Laita omaan huoneeseen huutamaan, tuskin se sitä jaksaa tuntitolkulla tehdä, etenkään ilman yleisöä. Mutta jos siihen lähtee mukaan

No tässä tullaan sitten siihen, että onko lasta kasvatettu alusta saakka? Vai onko taivuttu aina, joten on oppinut tuohon? Meillä jos minä käsken omaan huoneeseen, niin sinne myös mennään. Ei ole edes vaihtoehtoa, että näin ei toimittaisi.