Työmatkalta kotiin palaava mies on huomionkipeä!
Aina sama kaava toistuu, mies tulee matkalta ja odottaa minun hihkuvan iloa ja rakkautta, pitäisi olla halaamassa jne ihan koko ajan. Itse olen lapsen ja kodin hoidosta niin puhki, että en vaan saa tunnetta heti siinä silmänräpäyksessä. Halipulaa ei ole, koska lapsi on vaatinut niin paljon syliä. Ennemminkin olen kaivannut omaa aikaa, en toista ihmistä kerjäämään huomiota. Saatan kuullostaa kylmältä, mutta en tosiaankaan ole sitä. Minusta on ihanaa, että mies palaa kotiin, mutta tarvitsen aikaa totutteluun ja sitten voidaan halia ja pussailla tms. Mies kun ei vaan tajua, syyttää kylmäksi ja tunteettomaksi. Ollaan puihuttu kyllä, joka ikinen kerta, ei mitään tehoa. Pakotan itseni halaamaan, mutta sekin on sitten liian laimea. Huoh. Onko kellään muilla samanlaista ja onko antaa mitään vinkkejä?!?
Kommentit (2)
että narisen turhasta, mutta on huojentavaa kuulla muiden samanlaisesta kokemuksesta. Otettiin asia uudestaan puheeksi ja täytyy nyt toivoa, ettei se unohdu ennen seuraavaa työmatkaa. Olen nimittäin huomannut, että vaikka kuinka valmistautuisin positiivisin ajatuksin miehen tuloon, niin en saa itsestäni silti mitään irti. Ihan kuin ajatukset eivät kävisi yksiin toiminnan kanssa. Sitten iskee kiukku ja pettymys, kun miehen paluu ei menekään suunnitelmien mukaisesti ja lopputulos on, että molemmat ollaan nyrpeitä. Sitä vaan on kaukainen ja etäinen aikansa, sitten yhtäkkiä helpottaa. Eikä kyse tosiaan ole päivistä, vaan hetkistä. Ihan vaan siitä, ettei mies syöksy heti kimppuuni. :) Kiitos vastauksesta!
Meillä vähän sama juttu, mutta toisinpäin. Itse olen se " halipula" -tyyppi ja siippa on usein a) kuitti lapsenhoidosta, b) vähän " mennyt piiloon" , niinkuin hän itse sitä kutsuu, eli etääntynyt minusta ja c) joutunut antamaan niin paljon hellyyttä lapselle, joka on toisen vanhemman poissaollessa erityisen takertuva, että hellyysvarasto on melko tyhjä kun palajan.
En ole pitkään aikaan enää odottanut mitään laajamittaisia halittelutuokioita (muusta puhumattakaan) matkoilta palatessa, ennenkuin korkeintaan seuraavana päivänä kun hän on saanut vähän levätä ja ollaan ehditty jutella ja taas vähän lähentyä.
Alkuun oli hankalaa ja olin loukkaantunutkin, kun kauhea ikävä oli ollut ja toinen vaan on etäinen, mutta ajan kanssa totuin (meillä vuosi 5 lopuillaan ja välissä ennen lasta asuttiin puoli vuotta eri maissakin). Nyt tiedän jo melko hyvin, miten siippa asioihin reagoi.
Ei mulla sen parempaa vinkkiä ole kuin koulutus, koulutus ja koulutus. Kerro sille miksi reagoit niinkuin teet (olet varmaan kertonutkin). Ja kerro myös (tehosi minuun aikanaan tosi hyvin), että jos sua ei painosta niin todennäköisemmin itse tulet sitten nopeammin lähemmäksi, kun sun ei aluksi tarvitse työntää häntä pois. Ja kokeilkaa kerran, mitä tapahtuu jos hän ei toimikaan niinkuin aina toimii vaan antaa sinun ottaa ohjat käsiin? Tulos voi yllättää teidät molemmat..