Mistä voi johtua, että ihminen on todella kriittinen itseään kohtaan mutta ei muita?

Koska ainoa, mistä on kiinnostunut , on oma itse. Muut eivät kiinnosta vähääkään.

Vierailija kirjoitti:

Mikä teitä muita vaivaa kun elätte ihan ilman itsekritiikkiä?

Itsensä kritisoiminen on älykästä. On tilanteita jolloin tulee kyseenalaistaa kaikki, myös itsensä. 👌

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen tuollainen. Häpeää ja pelkoa ei ole.

Miksi ei ole? Eikö ole tarvinnut?

Niitä ei vain ole ollut. 🤷

En osaa tarkalleen sanoa, mikä on vikana, mutta olen itse tuollainen. Muut ovat vähintäänkin OK tai erinomaisia, itse en mitään. Ollakseni yhtä hyvä kuin muut mun pitäisi olla parempi kuin muut. Joskus nuorempana jaksoinkin vielä yrittää, nykyään en enää. Häpeän takia olen erakoitunut, en vain jaksa jatkuvia itsesyytöksiä ja alemmuudentunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ainakin se, että vanhemmat suhtautuvat minuun niin että en ole koskaan riittänyt, aina teen väärin enkä osaa mitään ilman heitä. Arvostelevat kehoani olin sitten ali- tai ylipainoinen, väheksyvät tekemisiäni ja maalailevat kauhukuvia mitä tapahtuu jos teen mitään itsenäisesti. Jos olen tehnyt jotain kotitöitä niin saadaan raivarit jostain mikä on jäänyt tekemättä. Jos noudan heitä autolla, niin kilahdetaan että odotan väärässä paikassa. Jos sovin isännöitsijän kanssa mitään niin siitä tulee kuulemma hirveä lasku, olisi pitänyt kääntyä heidän puoleensa.

Ja pitäisi sitten olla vahva itsetunto ja luotto omaan osaamiseen ja tekemiseen että miellyttäisi kanssaeläjiä? Sitäkään en ole osannut hankkia, sorry.

Niin. "Kyllä sinä täydellisenä riität meille, rakas."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin itselläni lapsuus narsistiäidin kanssa riitti tuohon.

Pitäisi suhtautua. On meillä muillakin niitä.

Kommenttisi perusteella vaikuttaisi siltä, ettei sinulla ole aidosti minkäänlaista kokemusta väkivaltaisen, alkolistin ja narsistin lapsena olemisesta. Kun vaan olisikin niin helppoa, että päättää olla välittämättä, koska muillakin on näitä.

Estynyt/välttelevä persoonallisuushäiriö

Minä vaadin itseltäni paljon, monien mielestä liikaa. Koska tunnen itseni, tiedän että osaan tehdä asiat oikein ja sitten kuitenkin joskus teen typeriä virheitä esim töissä kiireessä tai hajamielisenä. Ruoskin itseäni että olisit lukenut kunnolla, tehnyt tarkemmin, ollut nopeampi jne.  Samalla suunnattomasti ärsyttää kun muut eivät ajattele itsestään samalla tavalla vaan menevät sieltä missä aita on matalin tai eivät korvaansa lotkauta virheille ja jättävät työnsä muiden tehtäväksi. Hälläväliä meininkiä on työelämä nykyään. Mihinkään ei ole muka kiire vaikka olisi satoja tekemättömiä töitä. Viesteihin ei vastata kuin joskus ja jouluna vaikka vastauksen tarvitsisi heti.

Muutoin en kyllä tunnista itseäni apn kuvauksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ainakin se, että vanhemmat suhtautuvat minuun niin että en ole koskaan riittänyt, aina teen väärin enkä osaa mitään ilman heitä. Arvostelevat kehoani olin sitten ali- tai ylipainoinen, väheksyvät tekemisiäni ja maalailevat kauhukuvia mitä tapahtuu jos teen mitään itsenäisesti. Jos olen tehnyt jotain kotitöitä niin saadaan raivarit jostain mikä on jäänyt tekemättä. Jos noudan heitä autolla, niin kilahdetaan että odotan väärässä paikassa. Jos sovin isännöitsijän kanssa mitään niin siitä tulee kuulemma hirveä lasku, olisi pitänyt kääntyä heidän puoleensa.

Ja pitäisi sitten olla vahva itsetunto ja luotto omaan osaamiseen ja tekemiseen että miellyttäisi kanssaeläjiä? Sitäkään en ole osannut hankkia, sorry.

Niin. "Kyllä sinä täydellisenä riität meille, rakas."

Olisi haaveilua ajatella tuollaista tapahtuvan. He eivät edes tiedä mitä rakas tarkoittaa, joten eivät ajattelisi sellaista edes potentiaalisena vaihtoehtona. Tosin, en tiedä minäkään - minulle se on vain keksitty romantisoitu termi asialle jota ei ole oikeasti olemassa, joskus naiivina haikailin itselleni rakkautta ja että olisin tärkeä ja arvokas, rakas jollekin. Sitten terapian jälkeen en ole tuollaisiin enää langennut. Tein itseni vain onnettomaksi tavoitellessani olematonta.

Enkä tule koskaan riittämään, vaikka olisin millainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ainakin se, että vanhemmat suhtautuvat minuun niin että en ole koskaan riittänyt, aina teen väärin enkä osaa mitään ilman heitä. Arvostelevat kehoani olin sitten ali- tai ylipainoinen, väheksyvät tekemisiäni ja maalailevat kauhukuvia mitä tapahtuu jos teen mitään itsenäisesti. Jos olen tehnyt jotain kotitöitä niin saadaan raivarit jostain mikä on jäänyt tekemättä. Jos noudan heitä autolla, niin kilahdetaan että odotan väärässä paikassa. Jos sovin isännöitsijän kanssa mitään niin siitä tulee kuulemma hirveä lasku, olisi pitänyt kääntyä heidän puoleensa.

Ja pitäisi sitten olla vahva itsetunto ja luotto omaan osaamiseen ja tekemiseen että miellyttäisi kanssaeläjiä? Sitäkään en ole osannut hankkia, sorry.

Niin. "Kyllä sinä täydellisenä riität meille, rakas."

Vanhempasi ovat pyrkineet mikromanageroimaan toimiasi 'virheiden' vähentämiseksi, mutta niin tehdessään ovatkin eläneet kauttasi omia traumojaan - näin se kehä kiertää.

"Vanhempasi ovat pyrkineet mikromanageroimaan toimiasi 'virheiden' vähentämiseksi, mutta niin tehdessään ovatkin eläneet kauttasi omia traumojaan - näin se kehä kiertää."

Lyhyestisanottuna, kaksi narsistia ovat löytäneet toisensa.

Vaativa persoonallisuus (toksinen perfektionismi) yhdistettynä esim koulukiusaamiseen ja yksinäisyyteen. 

Aikuisena sitten masennusta ja ahdistusta, jotka vielä lisäävät itsesyytöksiä, häpeää ja eristäytymistä.

Pirullinen kehä.

T: kokemusasiantuntija

Pohjimmiltaan kanssaihmisten vaikutus eli me.

Huonosta itsetunnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpeäkasvatus. 

Mulla on nyt omia lapsia, ja äitini sättii tyttäriäni samalla tavalla kuin minua lapsena (ja myös nyt vaikka olen jo esivaihdevuotinen nelikymppinen itekki)). Häpeä häpeä. Soo soo, tuhma tuhma, nyt pitää rankaista. Itselle tulee heti samanlainen ahdistus kuin lapsena. 

Toivottavasti onnistut estämään tuon periytymisen lapsiisi. Ehdottaisin rajoittamaan tuon äidin kontaktia lapsiisi. Tarpeen vaatiessa jopa estämään täysin kanssakäymisen. Ainakin kunnes lapset ovat tarpeeksi vanhoja, että osaavat pitää puoliaan.

Kovasti yritän estää. Tarkkailen omaa käytöstäni ja kasvatustapojani sekä reaktioitani äitini toimintaan. Asumme onneksi eri puolilla Suomea ja näemme todella harvoin. Keskustelen myös lasteni kanssa erilaisista ja vanhentuneista kasvatustavoista ja yritän opettaa pitämään puolensa (ja toisaalta olla olemaan huomioimatta, kun ei tollasen kanssa toinna alkaa vääntämään kun ei se perille mene...)

Toi on kaikkein pahin, että se toinen ei suostu edes kuuntelemaan. Eivät kykene näkemään mitään vikaa omassa toiminnassaan. Eikä ole helppo yrittää selittää niille lapsille, miksi eivät saisi olla isovanhemman kanssa tekemisissä. Mutta kaikkea hyvää sulle ja lapsillesi. Ja voimia tulevaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synnintunto.

Meillä kaikilla on omatunto joka soimaa meitä ja saa soimatakin rauhassa jos on aihetta. Nämä ihmiset tietävät että eivät tee parastaan tai muutoksia tai tekevät väärin ja siitähän niitä hyviä marina-ajatuksia tulee myöskin mieleen kun tietää kyllä miten asiat oikeasti ovat ja kuuluisi olla. Samaten ihmiset soimaavat itseänsä jos tekevät vääryyttä, valehtelevat sun muuta.

Tässä lienee oppikirjaesimerkki henkilöstä, joka ei tiedä mitä omatunto tarkoittaa. Arvailee sitten parhaansa mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Perusturvallisuus on lapsena järkkynyt. Kyllä siihen riittää pelkkä alkoholin liikakäyttökin, sillä lapsi näkee sen miten vanhemman käytös muuttuu ja hämmentyy siitä. Omalla kohdallani siihen yhdistyi vielä epävakaa käytös, runsas riitely ja juuri tuo sättiminen eli häpeäkasvatus. Olen juuri tuollainen, kun ap kuvasi ja itsekin jonotan terapiaan pääsyä.

Tässähän se avainsana tulikin. Se turvallisuuden tunne lapsena järkkynyt niin pahasti, että jättänyt jälkensä. Helposti tulee vääristymiä siihen omaan ajatusmaailmaan ja alkaa vaatia itseltään mahdottomia. Niin tuttua itsellenikin. Tähän kun vielä lisätään vanhemmat, jotka eivät juuri osoita kiinnostusta lapsensa elämään (esimerkiksi saat täydet pisteet kokeesta ja reaktio on suurin piirtein tyhjä katse - pahimmillaan ajattelevat, että olet huijannut kokeessa, kun "eihän se muuten täysiä pisteitä olisi voinut saada"). Omiaan rapauttamaan kasvavan lapsen/nuoren itsetuntoa ja luovat tavallaan turhan "pätemisen" tarpeen (halun osoittaa, kuinka hyvin osaa jotain). Tämä(kin) voi sitten loppua siihen, että ei saa mitään reaktiota vanhemmilta/niiltä, joita yrittää tavallaan vakuuttaa - lopputuloksena joko loputon suorittaminen (ja samalla todistelu siitä ettei ole arvoton) tai loppuunpalaminen. Itse yritin suorittaa, kunnes paloin loppuun. Sen jälkeen ei enää kiinnostanut mikään. Masennuin vakavasti ja elämänhalu meni täydellisesti. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin, ehkä, pääsemässä taas elämään kiinni.

Mistä johtuu jos sama ihminen on kriittinen myös muita kohtaan ja pyrkii ohjailemaan muita, manipuloimaan ja käyttämään hyödykseen. Jonkinlainen kontrollintarve. Ei hahmota rajoja ollenkaan, saattaa alkaa kertomaan tutulle ehdotuksia, kuinka toimia paremmin. Omaksunut mentorin roolin suhteessa kaikkiin muihin.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi minä pääsen aloittamaan terapian. Olisi todella paljon kaikenlaista keskusteltavaa. 

En ole onneksi enää niin uhriajattelija vaan aika sujut asioiden kanssa ja ymmärrän myös esim miksi vanhempani olivat sellaisia kuin olivat mutta itsensä eheytyminen on kyllä paikallaan ja haluaisin oppia ymmärtämään enemmän mistä häpeä kumpuaa. 

Niin olen todella onnellinen, että saan terapiaan mahdollisuuden. Ap 

Voisiko häpeä olla peräisin hylkäämisten aiheuttamasta traumasta? Ilmeisesti on ollut myös ainakin henkistä väkivaltaa. Se voi myös aiheuttaa häpeää. Sen lisäksi on se kaikki, mitä vaille on jäänyt.

Vierailija kirjoitti:

Perusturvallisuus on lapsena järkkynyt. Kyllä siihen riittää pelkkä alkoholin liikakäyttökin, sillä lapsi näkee sen miten vanhemman käytös muuttuu ja hämmentyy siitä. Omalla kohdallani siihen yhdistyi vielä epävakaa käytös, runsas riitely ja juuri tuo sättiminen eli häpeäkasvatus. Olen juuri tuollainen, kun ap kuvasi ja itsekin jonotan terapiaan pääsyä.

Tämä on valitettavan yleistä. On vieläkin jonkinlainen tabu? Kuinka suurella osalla mielenterveyspalveluiden asiakkaista on vastaavankaltainen tausta? Veikkaan, että hyvin monella.