Lue keskustelun säännöt.
Miksi vanhempansa menettäneitä lapsia ja nuoria usein säälitään?
25.05.2024 |
Vaikka heillä olisi muuten ollut ihan hyvä elämä?
Kommentit (78)
Menettämisen ja surun vertailu on täysin turhaa eri ihmisten kesken koska jokaisen elämässä on aivan liikaa erilaisia muuttuvia tekijöitä mitkä vaikuttaa asiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli se erittäin traumaattista menettää äiti 9-vuotiaana. Vieläkin sitä joutuu käsittelemään yli kolmikymppisenä... ehkä eri asia jos on vanhemmat jotka ovat olleet kamalia (tosin joillekin se on silti traumaattista).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.
En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.
Ikävää ettet ole osannut.
En osaa, enkä aio opetella. Olen ihmetellyt somea seuratessa, miten osa aikuisista, itsekin seniori-ikää käyvistä, ei kykene näkemään elämän kiertokulkua, eikä suostu päästämään irti 100:aa käyvistä vanhemmistaan.
Lapsen menettäessä nuoren vanhempansa, kyseessä on aina luonnon kiertokulun vitt umainen häiriö, mutta vanhuus vie ihmisen lopulta, mikä sen sijaan on normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.
En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.
Minun vanhempani kuoli 95-vuotiaana. Ei se ikä siitä surusta pienempää tee. Ennemminkin päinvastoin kun on vuosikymmenten yhteinen elämä.
Oletpa outo, et halunnut päästää vanhempaasi menemään? Meinaat, että olisi ollut nautinnollisempaa nähdä hänen haurastuvan entistä enemmän. Ehkä makaavan puhumattomana, ulosteet housussa kaupunginsairaalassa? Jotta sinun ei olisi tarvinnut laskea irti liian aikaisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.
En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.
Ikävää ettet ole osannut.
En osaa, enkä aio opetella. Olen ihmetellyt somea seuratessa, miten osa aikuisista, itsekin seniori-ikää käyvistä, ei kykene näkemään elämän kiertokulkua, eikä suostu päästämään irti 100:aa käyvistä vanhemmistaan.
Lapsen menettäessä nuoren vanhempansa, kyseessä on aina luonnon kiertokulun vitt umainen häiriö, mutta vanhuus vie ihmisen lopulta, mikä sen sijaan on normaalia.
Siis miten nuo sulkee toisensa pois? Pahoittelut ja osanotot kuuluu ihan yleiseen ihmisen väliseen kanssakäymiseen, eikä 100-vuotiaan kuolemaa tarvitse verrata 25-vuotiaan kuolemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.
En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.
Minun vanhempani kuoli 95-vuotiaana. Ei se ikä siitä surusta pienempää tee. Ennemminkin päinvastoin kun on vuosikymmenten yhteinen elämä.
Oletpa outo, et halunnut päästää vanhempaasi menemään? Meinaat, että olisi ollut nautinnollisempaa nähdä hänen haurastuvan entistä enemmän. Ehkä makaavan puhumattomana, ulosteet housussa kaupunginsairaalassa? Jotta sinun ei olisi tarvinnut laskea irti liian aikaisin.
Totta kai ikääntyminen on luonnollista, mutta iäkäskin voi kuolla yllättäen. Vaikka vanhempani oli kuollessaan 95v. hän asui kuollessan kotonaan ja kuoli aivoverenvuotoon tehdessään puutarhatöitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.
En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.
Ikävää ettet ole osannut.
En osaa, enkä aio opetella. Olen ihmetellyt somea seuratessa, miten osa aikuisista, itsekin seniori-ikää käyvistä, ei kykene näkemään elämän kiertokulkua, eikä suostu päästämään irti 100:aa käyvistä vanhemmistaan.
Lapsen menettäessä nuoren vanhempansa, kyseessä on aina luonnon kiertokulun vitt umainen häiriö, mutta vanhuus vie ihmisen lopulta, mikä sen sijaan on normaalia.
Tietysti osanotot jokaisen menetykseen kuuluu normaaliin protokollaan. Mutta. Itse en vaan pysty tuntemaan sen suurempaa myötätuntoa, kun vanha ihminen kuolee, (ja hänen kuolemansa pitää julistaa sydänten hakemisen toivossa facebookin seinällä), silloin kun hänen ikänsä puolesta kuuluukin. En voi sille mitään. Se joku sulake paloi minulta silloin, kun menetin vanhempani joka oli 38-vuotias. En mä sitä pahuuttani tai kylmyyttäni tee. Sen sijaan, koen fyysistä pahoinvointia ja ahdistusta, kun kuulen jonkun kuolleen nuorena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.
En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.
Minun vanhempani kuoli 95-vuotiaana. Ei se ikä siitä surusta pienempää tee. Ennemminkin päinvastoin kun on vuosikymmenten yhteinen elämä.
Oletpa outo, et halunnut päästää vanhempaasi menemään? Meinaat, että olisi ollut nautinnollisempaa nähdä hänen haurastuvan entistä enemmän. Ehkä makaavan puhumattomana, ulosteet housussa kaupunginsairaalassa? Jotta sinun ei olisi tarvinnut laskea irti liian aikaisin.
T
Olipa hieno ja arvokas tapa lähteä. Noin itsekin haluaisin. Olisin kiitollinen, jos vanha läheiseiseni lähtisi noin kerrasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.
En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.
Minun vanhempani kuoli 95-vuotiaana. Ei se ikä siitä surusta pienempää tee. Ennemminkin päinvastoin kun on vuosikymmenten yhteinen elämä.
Oletpa outo, et halunnut päästää vanhempaasi menemään? Meinaat, että olisi ollut nautinnollisempaa nähdä hänen haurastuvan entistä enemmän. Ehkä makaavan puhumattomana, ulosteet housussa kaupunginsairaalassa? Jotta sinun ei olisi tarvinnut la
Olipa hieno ja arvokas tapa lähteä. Noin itsekin haluaisin. Olisin kiitollinen, jos vanha läheiseiseni lähtisi noin kerrasta.
Enpä siitä arvokkuudesta tiedä. Hän löytyi vasta seuraavana päivänä kun ystävänsä ihmetteli miksei vastaa puhelimeen, oli maannut takapihalla pensaiden takana niin ettei näy esimerkiksi tielle. Sitten tietenkin paikalle ambulanssi ja poliisit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vanhempansa menettänyt. On eri asia menettää vanhempansa silloin, kun itsellä on jo elämä ja tavallaan uusi identiteetti rakennettuna, oma perhe, puoliso, ehkä lapsia. Itsellä ei ollut mitään noista, elämä ja opinnotkin oli vasta alussa. Oli kova kolaus, kun oma vanhempi, joka antoi mulle eniten tukea, välittämistä ja turvaa, kuoli. Yksikään mun kavereista ei joutunut keskeyttämään opintojansa vanhemman sairauden ja kuoleman vuoksi, vaan he kaikki saivat bilettää ja opiskella ihan rauhassa, kuten nuoren kuuluisi. Itse katsoin kuolevan vanhempani hoitoa vierestä ja kärsin traumaoireista kuoleman jälkeen. Tuntui, että piti kasvaa itsekin vähän liian nopeasti.
Ei kannata ikinä olettaa muiden kokemuksia. Olen ollut se joka näennäisesti sai opiskella ja bilettää nuoruudessa ihan rauhassa. Mutta sitä ei tiennyt kukaan,
Vankila vs sairaus ja kuolema. Ei kannata verrata kun vankilassa ollaan elossa.
Mitäs jos se vankilaan joutunut vanhempi oli vaikka syyllinen toisen vanhemman kuoleman? Itsekin varmaan sanoisin että se vankilassa oleva vanhempi on kuollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.
En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.
Ikävää ettet ole osannut.
En osaa, enkä aio opetella. Olen ihmetellyt somea seuratessa, miten osa aikuisista, itsekin seniori-ikää käyvistä, ei kykene näkemään elämän kiertokulkua, eikä suostu päästämään irti 100:aa käyvistä vanhemmistaan.
Lapsen menettäessä nuoren vanhempansa, kyseessä on aina luonnon kiertokulun vitt umainen häiriö, mutta vanhuus vie ihmisen l
Tietysti osanotot jokaisen menetykseen kuuluu normaaliin protokollaan. Mutta. Itse en vaan pysty tuntemaan sen suurempaa myötätuntoa, kun vanha ihminen kuolee, (ja hänen kuolemansa pitää julistaa sydänten hakemisen toivossa facebookin seinällä), silloin kun hänen ikänsä puolesta kuuluukin. En voi sille mitään. Se joku sulake paloi minulta silloin, kun menetin vanhempani joka oli 38-vuotias. En mä sitä pahuuttani tai kylmyyttäni tee. Sen sijaan, koen fyysistä pahoinvointia ja ahdistusta, kun kuulen jonkun kuolleen nuorena.
Mikä sitten on sen kuolleen vanhemman ikäraja siihen että saa julistaa somessa vanhempansa kuolemaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.
En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.
Ikävää ettet ole osannut.
En osaa, enkä aio opetella. Olen ihmetellyt somea seuratessa, miten osa aikuisista, itsekin seniori-ikää käyvistä, ei kykene näkemään elämän kiertokulkua, eikä suostu päästämään irti 100:aa käyvistä vanhemmistaan.
Lapsen menettäessä nuoren vanhempansa, kyseessä on aina luonnon kiertokulu
Mikä sitten on sen kuolleen vanhemman ikäraja siihen että saa julistaa somessa vanhempansa kuolemaa?
Ja mitä jos sillä kuolleella on eri-ikäisiä lapsia? Minulla itseäni yli 20 vuotta nuorempia sisaruksia, isämme on 70v. ja sisarukseni ala-asteella.
Olin lapsena kateellinen kaverille jonka isä oli kuollut. Kukaan ei kertonut ettei kaikkien isät ole pelottavia ja kotona voi olla turvallista ja tavallista vaikka perheeseen kuuluisikin isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.
En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.
Ikävää ettet ole osannut.
En osaa, enkä aio opetella. Olen ihmetellyt somea seuratessa, miten osa aikuisista, itsekin seniori-ikää käyvistä, ei kykene näkemään elämän kiertokulkua, eikä suostu päästämään irti 100:aa käyvistä vanhemmistaan.
Lapsen menettäessä nuoren vanhempansa, kyseessä on aina luonnon kiertokulu
Mikä sitten on sen kuolleen vanhemman ikäraja siihen että saa julistaa somessa vanhempansa kuolemaa?
40 vuotta
Ai 41v kuollut ei ole enää nuorena kuollut eikä kuolemaa voidaan pitää yhtä surullisena kuin 39v kuolleen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.
En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.
Minun vanhempani kuoli 95-vuotiaana. Ei se ikä siitä surusta pienempää tee. Ennemminkin päinvastoin kun on vuosikymmenten yhteinen elämä.
Minulta puuttuu varmaan joku empatiapalikka päästä, mutta alkoi jopa vähän ärsyttämään tämä kommentti. Vanhempasi on kuollut käsittämätön vanhempana ja itsekin todennäköisesti ainakin lähentelet vanhusikää. Olet siis saanut elää valtavan pitkän elämän vanhempasi kanssa. Se, joka menettää vanhemman lapsena, voi joutua elämään koko elämänsä surun ja ikävän kanssa. Elämän aikana tulee valtavasti vastaan tilanteita, joissa toivoisi vanhemman ja isovanhemman olevan mukana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.
En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.
Minun vanhempani kuoli 95-vuotiaana. Ei se ikä siitä surusta pienempää tee. Ennemminkin päinvastoin kun on vuosikymmenten yhteinen elämä.
Minulta puuttuu varmaan joku empatiapalikka päästä, mutta alkoi jopa vähän ärsyttämään tämä kommentti. Vanhempasi on kuollut käsittämätön vanhempana ja itsekin todennäköisesti ainakin lähentelet vanhusikää. Olet siis saanut elää valtavan pitkän elämän vanhempasi kanssa. Se, joka menettää vanhemman lapsena, voi jou
Olen 47-vuotias. Toinen vanhempani kuoli suunnilleen saman ikäisenä kuin minä olen nyt, olin silloin koulussa.
Kysymys on taas aivan sotkua.