Miksi vanhempansa menettäneitä lapsia ja nuoria usein säälitään?

Molemmat biologiset vanhempani on kuolleet ollessani alle kouluikäinen. Minulla on aina ollut hyvä perusturvallisuus, kotona ja muuallakin on ollut hyvä olla, oloni on ollut turvallinen ja olen voinut luottaa siihen että minusta ja tarpeistani huolehditaan. Minulla on myös aina ollut elämässäni muitakin turvallisia aikuisia kuin vanhempani, mikä on varmasti ollut hyväksi. Viitaten tuohon aiempaan kun joku väitti että vanhemman menettäminen murskaisi lapsen perusturvallisuuden jne. Totta kai joillain lapsilla vanhemman menettäminen voi horjuttaa perusturvallisuutta enemmän ja rajustikin, mutta ei se mitenkään automaattisesti tapahdu. Enkä ainakaan itse koe vanhempieni kuolemaa koko elämäni määritteleväksi traumaksi. Se on vain osa sitä mikä on joskus tapahtunut elämässäni.

Säälimistä en ymmärrä, eihän se vanhemman menettänyt mitään sääliä tarvitse. Hän on ihminen siinä missä kuka tahansa muukin.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani erosivat ollessani vajaa 2-vuotias. Isää ei kiinnostanut olla missään tekemisissä, äiti alkoi rillutella ja jätti minut yksin vaippoihini itkemään. Sijauskoti järjestyi melko pian ja vaikkei se herkkua ollut, niin se oli luultavasti paras asia mitä minulle on tapahtunut. Asuin siellä aikuisuuteen saakka. Molemmat vanhempani menivät tahoillaan uudelleen naimisiin, saivat lapsia, erosivat, toinen oli välillä vankilassa, lapset olivat välillä huostassa, kumpikaan ei saanut elämäänsä sujumaan, alkoholi ja mahdollisesti huumeet olivat kuvioissa molemmilla. Sisarpuolteni kautta näe mitä minusta todennäköisesti olisi tullut, jos en "olisi menettänyt vanhempiani". Heistä yksi on jo kuollut päihteisiin, yksi on taparikollinen, yksi vaihtaa miestä kuin paitaa ja todennäköisesti kärsii jostain hoitamattomasta epävakaa tai sivupersoona -ongelmasta.

Vanhempien menetys voi joskus olla siunaus, ei tragedia. Vaikkei oma elämänikään ei ole ol

Ongelmat on ainakin osittain geeneissä. Ongelmataipumuksia perinyt lapsi, joka joutuu asumaan ongelmaisten vanhempiensa kanssa ei välttämättä ole parhaimmassa tilanteessa. Isäni puolella on sukulaisia joilla taloudelliset eikä sosiaalisetkaan asiat ole olleet hyvin, mutta heidän lapsensa ovat pärjänneet hyvin. Äitini puolella on todella paljon persoonallisuus ja mt-ongelmia. Heillä on asiat olleet hyvin aineellisesti mutta koko suku on täysin hulluja.

Niin ja eihän oman lapsenkaan kuolema ole paha asia, jos muuten on hyvä elämä.

Vierailija kirjoitti:

Säälimistä en ymmärrä, eihän se vanhemman menettänyt mitään sääliä tarvitse. Hän on ihminen siinä missä kuka tahansa muukin.

Hölmö olet! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai siihen liittyy joku uskomus että lapsen elämä on automaattisesti traumaattinen jos vanhempi tai vanhemmat kuolee. Todelisuushan voi olla hyvinkin toisenlainen.

Voi vi***. Video. Ymmärrätkö mitä lätiset? (Normaalin)Vanhemman menettäminen on lapselle jo itsessään järkyttävä trauma. Se ensinnäkin murskaa koko perusturvallisuuden tunteen. Kaikki muut asiat päälle.

Et voi puhua muiden puolesta, joten olet väärässä.

Voin puhua oman vanhempani puolesta. Jaettu kokemus.

Voit puhua omasta puolestasi, et muiden.

Esimerkiksi minulla vanhemman kuolema ei ole ollut perusturvallisuuden murskaava kokemus tai järkyttävä trauma, vaan jotain muuta. Lähinnä surullista ja ikävää, nutta ei noita asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälimistä en ymmärrä, eihän se vanhemman menettänyt mitään sääliä tarvitse. Hän on ihminen siinä missä kuka tahansa muukin.

Hölmö olet! 

Kerropa syyt, miksi vanhempansa menettänyt tarvitsisi sääliä?

Järjestys parhaimmillaan on se, että isoisovanhemmat kuolevat ensin, sitten isovanhemmat - ja sekin on aika kolaus lapselle. Jos vielä niistä turvallisista omista vanhemmista toinen tai molemmat kuolevat, on tietysti SÄÄLI se yleinen, tavallinen, normaali, sosiaalinen tunne, mitä muut tuntevat. Miksi tämä on Ap:lle käsittämätön juttu? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai siihen liittyy joku uskomus että lapsen elämä on automaattisesti traumaattinen jos vanhempi tai vanhemmat kuolee. Todelisuushan voi olla hyvinkin toisenlainen.

Voi vi***. Video. Ymmärrätkö mitä lätiset? (Normaalin)Vanhemman menettäminen on lapselle jo itsessään järkyttävä trauma. Se ensinnäkin murskaa koko perusturvallisuuden tunteen. Kaikki muut asiat päälle.

Et voi puhua muiden puolesta, joten olet väärässä.

Voin puhua oman vanhempani puolesta. Jaettu kokemus.

Voit puhua omasta puolestasi, et muiden.

Esimerkiksi minulla vanhemman kuolema ei ole ollut perusturvallisuuden murskaava kokemus tai järkyttävä trauma, vaan jotain muuta. Lähinnä su

Niin, riippuu varmasti lapsen iästä. Miten selität pienelle lapselle, ettei äiti/isä tule enää ikinä kotiin. Menee hieman tunteisiin nää vähättelyt. 

Vierailija kirjoitti:

Jos menettää lapsena vanhempansa, seuraako siitä automaattisesti hyvä elämä?

Minulla ei. Sijoitettiin lastenkotiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et taida tietää menettämisestä mitään.

Olen itsekin menettänyt toisen vanhempani ja lisäksi kaksi isovanhempaani. Ap

Tunne-elämän kehittyminen vaurioituu ja voi olla vaikea eläytyä esim. toisten ihmisten tunteisiin. Käsittelemättömät traumat voivat oireilla turvattomuutena ja luottamuksen puutteena läpi elämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos menettää lapsena vanhempansa, seuraako siitä automaattisesti hyvä elämä?

Minulla ei. Sijoitettiin lastenkotiin.

Minulle sijoitus oli hyvä asia. Näin ne kokemukset on erilaisia.

Vanhempansa menettäneillä lapsilla on hyvin erilaisia kokemuksia koska kaikkien elämät ja tilanteet on erilaisia. Ei ole mitään yhtä oikeaa olemassakaan.

Voi että mua ärsyttää tää typeryyden määrä täällä. Jos joku asia ei sulle ole ollut traumaattinen, se on voinut olla erittäin kivulias ja traumaattinen jollekin toiselle. Lapsi voi esim mennä käytännössä shokkiin pariksi viikoksi, itkeä niin paljon, että lopulta kielletään itkemästä, koska haittaa jo terveyttä. Ei lapselle voi myöskään sanoa, äiti/isi on matkoilla. Ei. Lapselle sanotaan äiti/isi on kuollut. Näkee, ettei suurimmalla osalla ole mitään käsitystä traumaattisista kokemuksista. Lätistään vaan jotain pehmojuttuja, ota vähän jäätelöä kyllä se siitä.

Vierailija kirjoitti:

Voi että mua ärsyttää tää typeryyden määrä täällä. Jos joku asia ei sulle ole ollut traumaattinen, se on voinut olla erittäin kivulias ja traumaattinen jollekin toiselle. Lapsi voi esim mennä käytännössä shokkiin pariksi viikoksi, itkeä niin paljon, että lopulta kielletään itkemästä, koska haittaa jo terveyttä. Ei lapselle voi myöskään sanoa, äiti/isi on matkoilla. Ei. Lapselle sanotaan äiti/isi on kuollut. Näkee, ettei suurimmalla osalla ole mitään käsitystä traumaattisista kokemuksista. Lätistään vaan jotain pehmojuttuja, ota vähän jäätelöä kyllä se siitä.

Eihän kukaan niin ole sanonut. Totta kai joillekin lapsille kokemus vanhemman menettämisestä voi olla myös hyvin traumaattinen. Lapsi voi myös mennä shokkiin jne. Riippuu paljon tilanteesta, taustoista ja lapsen iästä. Mutta kaikki lapset ei reagoi samalla tavalla tai kaikille ei tapahdu samoin.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempansa menettäneillä lapsilla on hyvin erilaisia kokemuksia koska kaikkien elämät ja tilanteet on erilaisia. Ei ole mitään yhtä oikeaa olemassakaan.

Niinpä, kun vanhempi kuoli meistä viidestä lapsesta varmaan kaikki reagoi eri tavoin.

Jos ei kykene näkemään tai kuvittelemaan mitä on pienen lapsen hätä, kannattaa olla vaan hiljaa. Varsinkaan ei kannatta kommentoida mitään sellaista, mistä paistaa ymmärtämättömyys ja empatian puute.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei kykene näkemään tai kuvittelemaan mitä on pienen lapsen hätä, kannattaa olla vaan hiljaa. Varsinkaan ei kannatta kommentoida mitään sellaista, mistä paistaa ymmärtämättömyys ja empatian puute.

Kuka nyt ei ole nähnyt tai kyennyt kuvittelemaan pienen lapsen hätää?

Isäni kuoli ollessani lapsi, enkä tiedä miksi minua olisi erityisesti pitänyt sääliä.

Täällä vanhempansa menettänyt. On eri asia menettää vanhempansa silloin, kun itsellä on jo elämä ja tavallaan uusi identiteetti rakennettuna, oma perhe, puoliso, ehkä lapsia. Itsellä ei ollut mitään noista, elämä ja opinnotkin oli vasta alussa. Oli kova kolaus, kun oma vanhempi, joka antoi mulle eniten tukea, välittämistä ja turvaa, kuoli. Yksikään mun kavereista ei joutunut keskeyttämään opintojansa vanhemman sairauden ja kuoleman vuoksi, vaan he kaikki saivat bilettää ja opiskella ihan rauhassa, kuten nuoren kuuluisi. Itse katsoin kuolevan vanhempani hoitoa vierestä ja kärsin traumaoireista kuoleman jälkeen. Tuntui, että piti kasvaa itsekin vähän liian nopeasti.