Miksi vanhempansa menettäneitä lapsia ja nuoria usein säälitään?

Vierailija kirjoitti:

Täällä vanhempansa menettänyt. On eri asia menettää vanhempansa silloin, kun itsellä on jo elämä ja tavallaan uusi identiteetti rakennettuna, oma perhe, puoliso, ehkä lapsia. Itsellä ei ollut mitään noista, elämä ja opinnotkin oli vasta alussa. Oli kova kolaus, kun oma vanhempi, joka antoi mulle eniten tukea, välittämistä ja turvaa, kuoli. Yksikään mun kavereista ei joutunut keskeyttämään opintojansa vanhemman sairauden ja kuoleman vuoksi, vaan he kaikki saivat bilettää ja opiskella ihan rauhassa, kuten nuoren kuuluisi. Itse katsoin kuolevan vanhempani hoitoa vierestä ja kärsin traumaoireista kuoleman jälkeen. Tuntui, että piti kasvaa itsekin vähän liian nopeasti.

Ikävää, toivottavasti olet kaikesta huolimatta toipunut kokemastasi.

Vierailija kirjoitti:

Täällä vanhempansa menettänyt. On eri asia menettää vanhempansa silloin, kun itsellä on jo elämä ja tavallaan uusi identiteetti rakennettuna, oma perhe, puoliso, ehkä lapsia. Itsellä ei ollut mitään noista, elämä ja opinnotkin oli vasta alussa. Oli kova kolaus, kun oma vanhempi, joka antoi mulle eniten tukea, välittämistä ja turvaa, kuoli. Yksikään mun kavereista ei joutunut keskeyttämään opintojansa vanhemman sairauden ja kuoleman vuoksi, vaan he kaikki saivat bilettää ja opiskella ihan rauhassa, kuten nuoren kuuluisi. Itse katsoin kuolevan vanhempani hoitoa vierestä ja kärsin traumaoireista kuoleman jälkeen. Tuntui, että piti kasvaa itsekin vähän liian nopeasti.

Ei kannata ikinä olettaa muiden kokemuksia. Olen ollut se joka näennäisesti sai opiskella ja bilettää nuoruudessa ihan rauhassa. Mutta sitä ei tiennyt kukaan, mitä kävin läpi elämässäni samaan aikaan, toisen vanhemman rikokset ja vankilaan joutumisen sekä tavallaan kuoleman.

Vanhemmistamme toinen kuoli päihteisiin kun olimme esiteinejä. Hän oli ihan hyvä ja normaali vanhempi ongelmistaan huolimatta. Vuotta vanhempi siskoni ei ikinä päässyt tästä asiasta ylitse tai omaan elämään, vaan alkoi itsekin käyttää päihteitä ja kuoli alle kolmekymppisenä yliannostukseen. Siskon kuolema tuntui tosi turhalta ja olen paljon miettinyt, miksi hänen elämänsä meni sillä tavalla. Toinen vanhempamme on hyvä ja huolehtia ja meillä oli kaikin puolin hyvä ja turvattu lapsuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä vanhempansa menettänyt. On eri asia menettää vanhempansa silloin, kun itsellä on jo elämä ja tavallaan uusi identiteetti rakennettuna, oma perhe, puoliso, ehkä lapsia. Itsellä ei ollut mitään noista, elämä ja opinnotkin oli vasta alussa. Oli kova kolaus, kun oma vanhempi, joka antoi mulle eniten tukea, välittämistä ja turvaa, kuoli. Yksikään mun kavereista ei joutunut keskeyttämään opintojansa vanhemman sairauden ja kuoleman vuoksi, vaan he kaikki saivat bilettää ja opiskella ihan rauhassa, kuten nuoren kuuluisi. Itse katsoin kuolevan vanhempani hoitoa vierestä ja kärsin traumaoireista kuoleman jälkeen. Tuntui, että piti kasvaa itsekin vähän liian nopeasti.

Ei kannata ikinä olettaa muiden kokemuksia. Olen ollut se joka näennäisesti sai opiskella ja bilettää nuoruudessa ihan rauhassa. Mutta sitä ei tiennyt kukaan, mitä kävin läpi elämässäni samaan aikaan, toi

Vankila vs sairaus ja kuolema. Ei kannata verrata kun vankilassa ollaan elossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä vanhempansa menettänyt. On eri asia menettää vanhempansa silloin, kun itsellä on jo elämä ja tavallaan uusi identiteetti rakennettuna, oma perhe, puoliso, ehkä lapsia. Itsellä ei ollut mitään noista, elämä ja opinnotkin oli vasta alussa. Oli kova kolaus, kun oma vanhempi, joka antoi mulle eniten tukea, välittämistä ja turvaa, kuoli. Yksikään mun kavereista ei joutunut keskeyttämään opintojansa vanhemman sairauden ja kuoleman vuoksi, vaan he kaikki saivat bilettää ja opiskella ihan rauhassa, kuten nuoren kuuluisi. Itse katsoin kuolevan vanhempani hoitoa vierestä ja kärsin traumaoireista kuoleman jälkeen. Tuntui, että piti kasvaa itsekin vähän liian nopeasti.

Ei kannata ikinä olettaa muiden kokemuksia. Olen ollut se joka näennäisesti sai opiskella ja bilettää nuoruudessa ihan rauhassa. Mutta sitä ei tiennyt kukaan,

Vankila vs sairaus ja kuolema. Ei kannata verrata kun vankilassa ollaan elossa.

Mutta minkä takia? Vankilaan ei mennä pikkujuttujen takia.

Tavallaan ymmärrän mitä tässä tarkoitetaan. Yleensä jos kerron taustani, muuttuu usein myös ihmisten suhtautuminen minuun. He alkavat kaunistella, voivotella ja kysellä asioita mitkä on minulle itsestäänselviä ja nykyään melko neutraaleja. Siksi valikoin hyvin tarkasti sen mitä kerron ja kenelle. En halua että minuun suhtaudutaan minulle tapahtuneiden asioiden mukaan vaan oman itseni ja omien tekemisteni mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä vanhempansa menettänyt. On eri asia menettää vanhempansa silloin, kun itsellä on jo elämä ja tavallaan uusi identiteetti rakennettuna, oma perhe, puoliso, ehkä lapsia. Itsellä ei ollut mitään noista, elämä ja opinnotkin oli vasta alussa. Oli kova kolaus, kun oma vanhempi, joka antoi mulle eniten tukea, välittämistä ja turvaa, kuoli. Yksikään mun kavereista ei joutunut keskeyttämään opintojansa vanhemman sairauden ja kuoleman vuoksi, vaan he kaikki saivat bilettää ja opiskella ihan rauhassa, kuten nuoren kuuluisi. Itse katsoin kuolevan vanhempani hoitoa vierestä ja kärsin traumaoireista kuoleman jälkeen. Tuntui, että piti kasvaa itsekin vähän liian nopeasti.

Ei kannata ikinä olettaa muiden kokemuksia. Olen ollut se joka näennäisesti sai opiskella ja bilettää nuoruudessa ihan rauhassa. Mutta sitä ei tiennyt kukaan, mitä kävin läpi elämässäni samaan aikaan, toi

Vankilaan joutuminen on omaa syytä kun taas kuolemalle ei voi mitään. Sinuna olisin hiljaa. Toivottavasti et kerro tätä kenellekään va hemoansa oikeasti menettäneelle.

Oletko aloittaja ihan pumpulissa kasvanut. Tottakai omien vanhempien kuolema on musertava asia. Joku voi menettää vanhempansa vaikka kuinka nuorena. Varmasti jättää jälkensä nuoreen ihmiseen pitkäksi aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä vanhempansa menettänyt. On eri asia menettää vanhempansa silloin, kun itsellä on jo elämä ja tavallaan uusi identiteetti rakennettuna, oma perhe, puoliso, ehkä lapsia. Itsellä ei ollut mitään noista, elämä ja opinnotkin oli vasta alussa. Oli kova kolaus, kun oma vanhempi, joka antoi mulle eniten tukea, välittämistä ja turvaa, kuoli. Yksikään mun kavereista ei joutunut keskeyttämään opintojansa vanhemman sairauden ja kuoleman vuoksi, vaan he kaikki saivat bilettää ja opiskella ihan rauhassa, kuten nuoren kuuluisi. Itse katsoin kuolevan vanhempani hoitoa vierestä ja kärsin traumaoireista kuoleman jälkeen. Tuntui, että piti kasvaa itsekin vähän liian nopeasti.

Ei kannata ikinä olettaa muiden kokemuksia. Olen ollut se joka näennäisesti sai opiskella ja bilettää nuoruudessa ihan rauhassa. Mutta sitä ei tiennyt kukaan,

Vankilaan joutuminen on omaa syytä kun taas kuolemalle ei voi mitään. Sinuna olisin hiljaa. Toivottavasti et kerro tätä kenellekään va hemoansa oikeasti menettäneelle.

Kerrottiinko taustoja? Ei. Tiedetäänkö syytä vankilassa olemiseen? Ei.

Se tiedetään että vankilaan ei vuosiksi joudu ilman syytä. Vanhemman voi menettää myös muulla tavalla kuin kuollessa. Eräs tuttavani sanoo vanhempansa olevan kuollut koska se on helpompaa kuin selittää taustaa.

Vierailija kirjoitti:

Oletko aloittaja ihan pumpulissa kasvanut. Tottakai omien vanhempien kuolema on musertava asia. Joku voi menettää vanhempansa vaikka kuinka nuorena. Varmasti jättää jälkensä nuoreen ihmiseen pitkäksi aikaa.

Hän kerroi menettäneensä omankin vanhempansa.

Säälin enemmän väkivaltaisen vanhemman kanssa kasvaneita kuin vanhempansa menettäneitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä vanhempansa menettänyt. On eri asia menettää vanhempansa silloin, kun itsellä on jo elämä ja tavallaan uusi identiteetti rakennettuna, oma perhe, puoliso, ehkä lapsia. Itsellä ei ollut mitään noista, elämä ja opinnotkin oli vasta alussa. Oli kova kolaus, kun oma vanhempi, joka antoi mulle eniten tukea, välittämistä ja turvaa, kuoli. Yksikään mun kavereista ei joutunut keskeyttämään opintojansa vanhemman sairauden ja kuoleman vuoksi, vaan he kaikki saivat bilettää ja opiskella ihan rauhassa, kuten nuoren kuuluisi. Itse katsoin kuolevan vanhempani hoitoa vierestä ja kärsin traumaoireista kuoleman jälkeen. Tuntui, että piti kasvaa itsekin vähän liian nopeasti.

Ei kannata ikinä olettaa muiden kokemuksia. Olen ollut se joka näennäisesti sai opiskella ja bilettää nuoruudessa ihan rauhassa. Mutta sitä ei tiennyt kukaan,

Vankila vs sairaus ja kuolema. Ei kannata verrata kun vankilassa ollaan elossa.

Ei sillä ole välttämättä mitään käytännön eroa. Minulle biologinen isä on yhtä kuin kuollut. Hänen takiaan menetin toisen vanhemman ja pikkusisarukseni.

Kyllä siitä usein jää emotionaalinen jälki varsinkin, jos vanhempi oli välittävä ja rakastava. 

Toinen vanhemmistani kuoli, kun olin alle kymmenen. En muista kenenkään mitenkään edes reagoineen, elämä jatkui kodin ulkopuolella ihan samalla lailla kuin aiemminkin.

En sinänsä muista juuri omistakaan tuntemuksistani muuta kuin helpotuksen, koska kuollut vanhempani oli väkivaltainen alkoholisti.

Joskus mietin, että kuolema säästi paljolta. Toisaalta eloonjäänyt vanhempi muuttui epävakaaksi kuoleman jälkeen, joten ei se elämä helpotuksesta huolimatta miksikään normaaliksi muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.

En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.

Minun vanhempani kuoli 95-vuotiaana. Ei se ikä siitä surusta pienempää tee. Ennemminkin päinvastoin kun on vuosikymmenten yhteinen elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.

En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.

Minun vanhempani kuoli 95-vuotiaana. Ei se ikä siitä surusta pienempää tee. Ennemminkin päinvastoin kun on vuosikymmenten yhteinen elämä.

Vanhuksen kuolema ei ole mitään verrattuna siihen että lapsi menettää vanhemman. Vanhuksen kuolema on luonnollista mutta lapselle vanhemman menetys on aina käsittämättömän suuri elämänmittainen trauma.

Isäni kuoli kun olin ala-asteikäinen. Isä oli hyvä vanhempi ja tärkeä ihminen elämässäni ja se oli surullista, mutta ei isän kuolema ole koskaan ollut minulle mikään elämänmittainen trauma. Isoisäni on 96v ja tiedän että hänen kuolemansa tulee olemaan minulle vaikeampi asia kuin isäni kuolema, vaikka tiedänkin elämän realiteetit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.

En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.

Minun vanhempani kuoli 95-vuotiaana. Ei se ikä siitä surusta pienempää tee. Ennemminkin päinvastoin kun on vuosikymmenten yhteinen elämä.

 

Olipa ikävän vähättelevä kommentti. Ikääntyneiden vanhempien menetys on luonnollista. Tietenkin se herättää surua, mutta kun vanhemman kanssa elää lapsena siinä jokapäiväisessä arjessa niin onhan se menetys siinä arjessa ihan konkreettinen. 

Se, että on menettänyt vanhemman ei kerro oikeastaan mitään. Kai

Itsehän et yhtään vähätellyt?

Ihan mielenkiinnosta, miten kuolintapa vaikuttaa? Lähinnä siis siltä kannalta, että jaetaanko kuolintavan mukaan jotain rankkuuspisteitä jotta saataisiin kuolema asteikolla oikeaan kohtaan vai siis mitä?

Vierailija kirjoitti:

Ihan mielenkiinnosta, miten kuolintapa vaikuttaa? Lähinnä siis siltä kannalta, että jaetaanko kuolintavan mukaan jotain rankkuuspisteitä jotta saataisiin kuolema asteikolla oikeaan kohtaan vai siis mitä?

Ei tarvitse jakaa rankkuuspisteitä. Esimerkiksi itsemurhaan liittyy paljon muutakin käsiteltävää kuin pelkkä kuolema. Samoin esimerkiksi henkirikokseen. Onhan siinäkin jo eroa, että menehtyykö vanhuuteen vai nuorena onnettomuuteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sääliä en kaipaa, en todellakaan. Mutta se, että toinen vanhempani kuoli nuorena, minun ollessani lapsi, oli pahin trauma mitä olen läpikäynyt.

En ole sen vuoksi osannut pahoitella tai myötäelää facebookin seinälle suruviestejä kirjoittelevien +50-vuotiaiden postauksia 98-vuotiaan äidin äkillisestä poismenosta.

Minun vanhempani kuoli 95-vuotiaana. Ei se ikä siitä surusta pienempää tee. Ennemminkin päinvastoin kun on vuosikymmenten yhteinen elämä.

 

Olipa ikävän vähättelevä kommentti. Ikääntyneiden vanhempien menetys on luonnollista. Tietenkin se herättää surua, mutta kun vanhemman kanssa elää lapsena siinä jokapäiväisessä arjessa niin onhan se menetys siinä arjessa ihan konkreettinen. 

Se, että on men

Tarkoitukseni ei ollut vähätellä, vaikka tunnustankin, että tuntuu jokseenkin oudolta, että jonkun mielestä suru on suurempaa kun on saanut elää valtavan kauan vanhemman kanssa kuin se, että menettää lapsena vanhemman. Itselleni surun lisäksi kyllä jälkimmäisessä tilanteessa olisi ja on ollutkin päällimmäinen tunne kiitollisuus. En siltikään missään nimessä menisi arvottamaan näitä niin kuin ylempi teki.