Jos käyskentelee lapsuudenkotisi maisemissa, tuleeko sinulle kielteisiä tunteita vai myönteisiä?

Pari vuotta sitten kävin katsomassa lapsuuden kotiani, oli maisemat muuttuneet aika lailla ja koko alue vaikutti jotenkin siivottomalta. Ihmisillä oli rojua pihoillaan ja osa taloista olisivat jo kaivanneet vähän pintaehostusta. Ei tullut ikävä, olen jo rakentanut omani muualle ja siihen olen tyytyväinen.

Kielteisiä. Iskee nykyään ahdistus, jos menen lähellekään. Siispä pysyttelen poissa.

Ajattelen että kaikki alueet joissa olen kasvanut on suoraan sanoen RAISKATTU.

Itse olen kokenut kolme raiskausta.

SIIS MIKÄ PAIKKA TÄMÄ ON? EI TÄMMÖNEN VOI OLLA MAAILMAN ONNELLISTEN IHMISTEN MAA!

Ei kumpaakaan. Lapsuudenkotini maisemat ovat minulle nykyisin aika merkityksettömiä. En haikaile sinne, mutta ei minulla ole sieltä mitään erityisen negatiivisiakaan muistoja. Neutraali paikka siinä missä joku muukin paikka, jossa olen käynyt. 

Haikeita mutta myönteisiä. Kun kävelen metsissä, missä lapsena leikittiin, minusta tuntuu, että siirryn neljänkymmenen vuoden taakse. Näen elävästi veljeni ja ystäväni ja kuulen heidän äänensä. Tuntuu, että jopa ilma jota hengitän on erilaista. Minulla meni varmaan 30 v. etten noissa metsissä liikuskellut.

Vierailija kirjoitti:

Haikeita mutta myönteisiä. Kun kävelen metsissä, missä lapsena leikittiin, minusta tuntuu, että siirryn neljänkymmenen vuoden taakse. Näen elävästi veljeni ja ystäväni ja kuulen heidän äänensä. Tuntuu, että jopa ilma jota hengitän on erilaista. Minulla meni varmaan 30 v. etten noissa metsissä liikuskellut.

Ihanasti kuvailtu! Minulle käy noin mummolassani. Joskus kun näen vaikka mieheni kävelevän tupaan, laitan silmät kiinni. Ulko-oven tömähdys, pari askelta ja välioven lukon rasahdus - ja olen hetkessä 40 vuoden takana, pikkutyttö joka heräilee kamarin puolella ja kuuntelee kun mummo tuli ulkoa sisälle. Jännä miten elävästi sen tuntee ja näkee mielessään.

Itse vietin ison osan lapsuudestani Helsingissä, ja en ole sieltä sen pidemmälle, kuin Keski-Uudellemaalle päässyt. Välillä tullut liikuttua vanhoilla kotikulmilla, niin aika moni asia on muuttunut. Lähiostari on rapistunut, vaikka se rakennettiin "vasta" 1987. Ei siitä ole taidettu liiemmin välittää. Jokeriratikkalinja kulkee nykyään alueen läpi. Alueen talot näyttävät samoilta, kuin ennenkin. Pihapiirit vaan ovat muuttuneet ankeiksi, eikä pihoilla näy enää ihmisiä. Osasta taloista on leikkipihat poistettu. Koulu mitä kävin, on purettu isoilta osin, ja tilalle rakennetaan uutta. Vähän silleen meh olotila koko alueesta, kun välillä ajaa autolla siitä läpi, tai päätyy kävelemään vanhoille nurkille.

Pysyn poissa, paitsi jos käyn vanhemmillani. Silloin kun käyn heillä, pysyn heidän talossaan tai pihapiirissä. En käy ihmisten ilmoilla siellä. Paikalliset hyljeksivät minua, koska muutin pois isompaan kaupunkiin. Onneksi muutin. Tylsä paikka jossa ei koskaan tapahdu mitään.

En mene käymään siinä lähiössä enää ikinä. Toki on aivan erilainen nykyään kuin silloin. 

Onneksi oma lapseni saa varttua maaseudun rauhassa omakotitalossa. 

Ihan myönteisen nostalgiset tunteet on päällimmäisinä. Olen kokeillut. 

Pieni kaupunki ja lapsuusmuistot hyviä. Näen edelleen mielessäni ne reitit, joita kuljin ekalle luokalle pari kilometriä kävellen, vaikka maisema on ihan toinen nyt. Matkan varrella saatoin pysähtyä leipomoon, jossa kiva täti anoi toisinaan minulle hillomunkin. Kioskilta joskus harvoin muutama viiden pennin karkki.

Matkan varrella oli joku kenkätehdaskin. Siihen aikaan lapsi sai siellä ihmetellä ihan tuotantotilassa, ja kotiinviemisiksi pieniä nahanpalasia askartelutarvikkeiksi. Myös kimaltavia.

Matkalla ripistelin ojan pohjilta hentoa jäätä ilman viilettyä, ja joskus tuli haudattua siili koulukaverin kanssa. Sitäkään tietä ei enää ole.

Nämä jääneet Citymarketin ja muiden alle.

Olin "avainkaulalapsi" 70-luvulla. Lepikosta löytynyttä isoa luuta ja kaikkea ihmeteltiin. Matkalla kotiin pyöri mielessä joukko-opin ihmeellinen maailma.

Kotona olin lähes näkymätön. Ja helppo. Silti lapsuuteni parasta aikaa. Turvallista ruumiillisesta kurituksesta huolimatta.Täynnä toivoa ja mahdollisuuksia. Edessä ihmeteltäänä koko maailman mahtavuus. Pienistä detaljeista valtaviin.

Sitten meidän perhe hajosi. Muistot ei niinkään onnellisia. Seitsemän eri koulua, joissa aina se uusi oppilas. Ja introverttina sivussa.

Ainoa, mikä ei hajonnut, on oppimisen ilo, loputon tiedonjano, 0ja pienienkin ihmeiden huomioiminen.

Henkisesti jättänyt ajat taakseni, ja molemmat aikuiset matkalla omaan aikuisuuteen on nyt kuolleet. ,

Jokaisen pitäisi ainakin edes yrittää päästää irti huonoista muistoistaan.

Ja ihmetellä lapsen lailla sitä kämmenelle lennähtävää perhosta.

Oi, rakkaita muistoja pelkästään 60 vuoden takaa. Köyhyyttä oli, mutta rakkautta ei puuttunut. 

Molempia. Niillä seuduilla tulee käytyä aina silloin tällöin ja tunne on vähintäänkin omituinen. Hyviä muistoja miten sisarusten, serkkujen ja kavereiden kanssa niitä katuja tullut talsittua monet kerrat ja leikittyä. Mutta samalla tulee surullinen olo miten seutu on ränsistynyt. Ihanat nurmikot ovat mutaliejua ja hiekkaa, autotiet ovat reikiä ja halkeamia täynnä. Entistet lähikauppojen tilalla on vain hylätyt toimitilat. Talot ja rakennukset ovat tismalleen saman tapaisia kuin silloin joskus mutta ulkoasultaan rapistuneita.

Mä olen ysärin alussa muuttanut pois lapsuuden kaupungista.

Käyn siellä lähes vuosittain. Onhan se jotenkin nostalgista siellä piipahtaa. Näyttää lapsille omia kulmiaan ja siellä tallailla. Hyvät fiilikset.

Viime kesänä törmäsin olut juhlilla veljen lapsuudenkaveriin. Vaihdettiin kuulumisia ja hän vaati, että ennen lähtöä piipahtaisin heillä kahvilla.

Suostuin, vaikka hieman kiusalliselta sen jankutus olikin, eikä suostunut kertoo missä asu. :D

Spooky reissu tuli. Hän sitten asui siinä kolhoosissa missä mekin aikoinaan! Kylmikset meni. Tyttären huoneessa oli se sama kukkatapetti näkyvissä kuin mulla kasarilla!

Tyyppi oli eronsa jälkeen 2000 alussa muuttanut siihen. Meidän ja hänen välissä oli asunut vain yksi perhe.

Hän oli siinä vuoden kaksi ollut ja tajunnut, että huonekalutkin oli sijoittanut kuten meillä! Kaikki oli niin tuttua ja helppoa.

Uusi rouva oli sitten rempannut ja sisustanut. Oli löytänyt sen kukkatapetinkin. Se oli kyllä hienosti jätetty osittain esille.

Jäi kyllä upea fiilis tuosta kyläilystä.

On vaikea aihe. Yritän olla coolisti mutta joskus tulee haikeutta pintaan. On hyviä muistoja ja tärkeitä ihmisiä mutta paljon ikäviäkin muistoja. Aihe on ristiriitainen. 

Käyn synnyinseudullani harvoin. Matka on pitkä. Paikat herättävät minussa haikeita ja hyviä muistoja. Muistan kyllä senkin että ei aina ollut helppoa, mutta aika on kullannut muistot.

Mulle tulee hyvät fiilikset kun käyn siinä kaupunginosassa missä lapsuudessani asuttiin. Asun edelleen samassa kaupungissa, eri kaupunginosassa.

Kerrostalossa asuttiin ja lapsia oli joka asunnossa. Alueella oli (on edelleen) monta kerrostaloa ja ympäristössä omakotitaloja ja rivareita. Kouluja oli kolme ja ostari. Ostari on edelleen ja kerrostaloja rakennettu lisää, niiden tieltä on purettu pieniä metsiköitä ja pusikoita. Niissä oli kiva seikkailla ja leikkiä jos vaikka mitä.  Urheilukenttäkin oli siinä ihan lähistöllä, kävin lähinnä talvella luistemassa, myös koululiikunnassa pelaamassa pesistä tms. Tottakai, niin kuin elämässä yleensäkin, ei kaikki ollut aina pelkkää "auringon paistetta". Varmaan monta ikävää tapahtumaa oon unohtanutkin kun olen perusluonteeltani sellainen etten jää niitä märehtimään.

Koska lapsia oli paljon lähes joka kerrostalossa niin aina oli leikkikavereita, mun muistin mukaan ketään ei hyljeksitty kuin pari kolme päivää kun jostain suuttuttiin toisillemme. Mun lapsuus oli turvallinen ja onnellinen siitäkin huolimatta ettei oltu todellakaan varakkaita, silti oli ruokaa aina ja vaatteitakin uusittiin sitä mukaa kun oli tarvetta. Vaatteet myös kiersi vanhimmalta nuorimmalle jos ne oli siinä kunnossa että pystyi pitämään. Elettiin ihan vain perus arkea ja lomilla käytiin vain mummoloissa. Pienen pieni viikkoraha oli jolla ostettiin lähinnä kai karkkia. Ei kyllä mitään ihmeitä osattu edes kaivata. ja tekemistä riitti aina jos vain halusi. Kyllä joskus oli myös tylsää. Kotona ei ollut muita viihdykkeitä kuin televisio. Lähistöllä oli myös kirjasto jossa käytiin monta kertaa viikossa.

Itse kodin maisemista neutraalit tunteet, lapsuuden maisemista joko ihanaa nostalgiaa, tai mitä nykyään eniten, niin vihaa ja pettymystä siitä että ne maisemat on iäksi pilattu uusilla teillä, ja muilla muutoksilla. 

Vierailija kirjoitti:

Käyn synnyinseudullani harvoin. Matka on pitkä. Paikat herättävät minussa haikeita ja hyviä muistoja. Muistan kyllä senkin että ei aina ollut helppoa, mutta aika on kullannut muistot.

Totta, on tosi kiva että muistaa vaan mukavat asia. Eipä niitä muita kannata mukanaan raahata.