Aina yksin kaiken kanssa eikä ketään tukena

Ja missä se lasten isä tai isät on?

Sama homma. Eikä mulla kyllä mitään lapsia ole. Oon täysin turtunut ja tunteeton ja ootan vaan kuolemaa. Lapsena olin vielä onnellinen. 

Vierailija kirjoitti:

Ja missä se lasten isä tai isät on?

Ap ei kerro lapsista mitään. 

Oletko osallistunut vertaistukiryhmiin? 

Ja ei muidenkaan elämä niin superjännää ole.

Onko mitään mikä sua kiinnostaisi? Esim opiskelu ihan itsesi iloksi? Tai joku harrastus mikä on aiemmin tuonut iloa?

Vierailija kirjoitti:

Oletko osallistunut vertaistukiryhmiin? 

Ja ei muidenkaan elämä niin superjännää ole.

Ei tässä mitään super jännää olekaan haikailtu. 

mikset ottanut kilttimiestä kun olit vielä nuori

Mieti edullista tekemistä. Noissa on usein samassa tilanteessa olevaa porukkaa. 

Käytkö kirjastossa? Huomenna on kiva ilma, käy vaikka torikahvilla?

Olen pahoillani. Mulla on vanha äiti. Ehkä elää vielä pitkään. Mutta kyllä minuakin huolettaa miten käy. Toki on suunnitelmia mitä voi tehdä pikkuhiljaa. Jos osaa asioista taas ei voi tehdä. On rajoitteita. Tosin yksin yleensä hoitelen asioita, sen mitä voi ja rajaan etten voi juosta joka paikassa. 

Ap, ymmärrän sua, koska mulla on sama tilanne. Jos en itse jaksa hoitaa asioitani ja itseäni, ei ole ketään joka auttaisi tukisi mitenkään.

Toisaalta uskon Jumalaan ja Jumalan apuun. Hädän hetkellä olen ihmeellisesti saanut voimia, tai asiat ovat lutviutuneet jotenkin eteen päin, ilman että minä olen tehnyt mitään. Usein tilanne muuttuu ihan viime hetkellä, ei yhtään aiemmin.

Tätä on kestänyt jo niin kauan, kymmeniä vuosia, että pakkohan minun on uskoa Jonkun pitävän huolta minusta. 🧡

Kannattaa puhua kaikki asiansa Jumalalle. Hän auttaa, vaikka kukaan muu ei.

Ei mulla mitään lapsia oo. Mäkin olin lapsena ajoittain onnellinen. Perhe piti huolta perustarpeista. Nyt olen yhteiskunnan onnettomia enkä täältä ole päässyt nousemaan mittavista ponnisteluista huolimatta. -ap

Ei soimata. Täällä myös kohtalotoveri. Olin jotenkin elämässä kiinni vähän yli nelikymppiseksi, mutta sitten jotenkin oma jaksaminen loppui. Tajusin, että en tule koskaan saamaan ja kokemaan rakkautta ja sitä myötä myös perhe jäi perustamatta. Omat vanhemmat jo niin vanhoja, että heihin ei oikein voi tukeutua enää missään, päinvastoin heitä saa olla auttamassa entistä useammin. Vanhempien näkeminen on raskasta senkin vuoksi, että joutuu koko ajan esittämään, että kaikki on muka hyvin, vaikka asiat on juurikin päinvastoin. Entiset kaveritkin viettää mielummin aikaa perheellisten kavereidensa kanssa ja on tehty selväksi, että seurani ei ole kovinkaan toivottua nykyään. Ja samaa juuri mietin, että en oikein edes halua olla kenenkään kanssa tekemisissä nykyään, kun ei ole mitään juteltavaa ja kerrottavaa, kun oma elämä on niin köyhää ja olematonta. Olo on surullinen, turvaton ja totaalisen ulkopuolinen. 

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla mitään lapsia oo. Mäkin olin lapsena ajoittain onnellinen. Perhe piti huolta perustarpeista. Nyt olen yhteiskunnan onnettomia enkä täältä ole päässyt nousemaan mittavista ponnisteluista huolimatta. -ap

Mä oon myös yrittänyt ja yrittänyt ihan hemmetisti mutta kaikki on epäonnistunut. Oon keskimääräistä enemmän koittanut viimeisen 20 vuoden aikana saada ystäviä, töitä, poikaystävää jne mutta aivan kaikki on epäonnistunut. Suurin syy tietysti nämä mittavat mt ongelmat. 

Vierailija kirjoitti:

Ei soimata. Täällä myös kohtalotoveri. Olin jotenkin elämässä kiinni vähän yli nelikymppiseksi, mutta sitten jotenkin oma jaksaminen loppui. Tajusin, että en tule koskaan saamaan ja kokemaan rakkautta ja sitä myötä myös perhe jäi perustamatta. Omat vanhemmat jo niin vanhoja, että heihin ei oikein voi tukeutua enää missään, päinvastoin heitä saa olla auttamassa entistä useammin. Vanhempien näkeminen on raskasta senkin vuoksi, että joutuu koko ajan esittämään, että kaikki on muka hyvin, vaikka asiat on juurikin päinvastoin. Entiset kaveritkin viettää mielummin aikaa perheellisten kavereidensa kanssa ja on tehty selväksi, että seurani ei ole kovinkaan toivottua nykyään. Ja samaa juuri mietin, että en oikein edes halua olla kenenkään kanssa tekemisissä nykyään, kun ei ole mitään juteltavaa ja kerrottavaa, kun oma elämä on niin köyhää ja olematonta. Olo on surullinen, turvaton ja totaalisen ulkopuolinen. 

Joo mulla myös nelikymppisenä loppui jaksaminen ikuiseen yrittämiseen kun mistään ei tuu mitään. 

Hellyttävä ketju. Itsekin olen uskossa. Toivon kaikille yksinäisille ihmisille sekä tunnetta Korkeimman suojasta että edes yhtä ihmistä, joka aidosti huomaisi ja kuuntelisi. 

Oon muuten kristittykin. Uskon Jumalaan mutta ihan rehellisesti tämän maailman ihmisten kärsimykset, en tiedä mitä ajatella siitä, onko Jumala oikeasti hyvä. No, se siitä. Mielenterveyden kannalta itse asiassa, olen kokenut että parempi aina välillä pitää "lomaa" rukoilusta ja Raamatun lukemisesta. Ehkä tää alkaa oleen jotain emotionaalista uskonsa menettämistä. Tiedollisesti en voi olla uskomatta Jumalaan, mutta emotionaalisesti alan menettää uskoani, liiallisen pettymisen takia. No joo, ketäpä tämä kiinnostaa... -ap

Mä olin ns "henkinen" muutaman vuoden mutta eipä sekään tätä todellista elämää yhtään paremmaksi muuttanut. Kaipaan vaan niihin lapsuuden vuosiin kun olin vielä onnellinen n 12 vuotiaaksi kunnes mt ongelmat alkoi. 

Harvoin tällä palstalla ollessa tulee oikeasti surullinen olo, kun ajattelee, kuinka yksinäisiä jotkut ovat. Miltä kuulostaisi yhteydenotto esim. oman seurakunnan diakoniin yms.? En ole mitenkään erityisen uskonnollinen ihminen, mutta itse sain keskusteluapua juuri oman paikkakunnan seurakunnasta. Matalalla kynnyksellä voit ottaa yhteyttä, eikä maksa mitään. Sitä kautta voit saada myös uusia ystäviä elämääsi.

Muista olla oma itsesi, vaikka tuntuisikin siltä, että elämäsi on kapeaa eikä sinulla tapahdu ole juuri nyt mielenkiintoisia asioita, joista jutella. Tärkeintä on, että saat itsesi nousemaan murheen alhosta. Kyllä elämässä on paljon asioita, joista iloita, vaikka juuri nyt ei ehkä siltä tunnukaan.

Kaikkea hyvää Sinulle!

Voimaannuttavaa, itsenäistä.