Enkelityttömme tarina

Katselen täältä kaukaa, Rakas Taivaan Isä,

kun äiti itkee.

Ja isällä on niin raskaat askeleet!



Minäkö heille olen surua tuottanut,

kun vai katselen täältä kaukaa.

Enkä tullut vaikka he odottivat

niin kovasti, että raskain sydämin

käyvät iltaisin nukkumaan.



Voitko Taivaan Isä, äitiä lohduttaa,

pyyhkiä kyyneleet pois?

Voitko isän olkaa taputtaa,

ettei hän niin kumarassa ois?



Kerro heille, Taivaan Isä

etten ollut valmis

syntymään tähän maailmaan.

Kerro, että jotkut lapset

Taivaassa niin rakkaita

on luojalleen, ettei heitä

millään anna pois.



Huomaisipa äiti, kun hänen luokseen

lennän perhosena ikkunaan.

Tietäisipä isä, miten tuulen mukana

hänen poskeaan silittää saan.



Niin ikävä on kaukana täällä

äitiä ja isää!





Toivotan teille voimia ja rohkeutta kohdata tuleva päivä ja sen haasteet

ja kun illalla menette nukkumaan, tuokoon unensiipi lohtua ikäväänne!

Suru ei ikinä tule katoamaan, ajan myötä sen kanssa vain oppii elämään. Se muuttaa muotoaan. Ahdistus sydämestä ei katoa ikinä, sekin on toisina päivinä helpompi kantaa toisina tuntuu, että sydän puristuu surun alle.

Näin vaikka meidän Enkelipojan kuolemasta on 2-vuotta. Kipeää tekee edelleen, mutta aina ollaan selvitty seuraavaan päivään ja päästy yli vaikean ajan.

Voimia teidän perheelle!

Terveisin Enkelipojan äiti

Suuret osanottoni pienen tyttärenne kuoleman johdosta.



Meidän kaksostyttäremme kuolivat vajaa kaksi ja puoli vuotta sitten, he syntyivät kutakuinkin samankokoisina keskosina kuin teidän tytär, viikolla 24+1. Meillä keskosuus ei tullut yllätyksenä ja keuhkoja oli ehditty kypsyttää, mutta silti tarina ei päättynyt hyvin. Tytöistä terve oli niin pienikokoinen, että kuoli ihan vain kokonsa vuoksi, toisella tytöllä oli sydän mennyt jo masuaikoina niin huonoon kuntoon, että hän kuoli siihen.



Muistan itse kokeneeni tuon puolen vuodin rajapyykin tienoon todella raskaana aikana. Tosin kevyttä aikaa ei ole vielä tullut lasten kuoleman jälkeen ja tuskin tuleekaan, eihän omia lapsia voi unohtaa. Surun kanssa oppii elämään, mutta mukana se kulkee koko ajan eikä siitä saa lomaa. Meillä isommat lapset olivat 2v ja 4v kaksosten syntyessä ja yhä hekin päivittäin puhuvat kuolleista pikkusiskoista. Olikin minusta ekan vuoden aikana varsin hastavaa löytää itsestä voimia käydä jatkuvasti surua läpi myös lasten näkökulmasta, molempien kanssa ikään sopivalla tavalla, vaikka omat voimat tuntuvat välillä olevan ihan lopussa jo omankin surun kanssa.



Voimia teille arkeen, oman ja lasten surun käsittelyyn, jaksamisia!

Meidän esikoispoikamme kuoli kohtuun v.2001 Pahin suru on jo helpottanut mutta esimerkiksi syntymä- ja nimipäivinä muistot palaavat kirkkaammin mieleen ja ikävä on suunnaton. Nyt meillä on kuolleen vauvan jälkeen syntynyt kaksi lasta ja elämä on palannut raiteilleen.



Kyllä teidänkin elämässänne vielä palaa valo!



-luihuli ja enkelipoika-

meilläkin vauvan kuolemasta nyt reilu puoli vuotta,eilen tuli päivä jolloin toinen kaksosista kuoli mahaani ja siitä nelisen kuukautta niin toinenkin menehtyi,syntyi keskosena 33 viikolla ja oli kovasti kärsinyt masussa hänestä ei tervettä olisi tullut ,ehti elää 8viikkoa ,kyllä esim joulu oli haikea ja juuri syntymä ja nimi päivät tulee olemaan vaikeita,meidän 3 v muistaa edelleen siskonsa mutta ei ymmärrä missä mennään tai tajua tilannetta,nyt kun olen uudelleen raskaana tällä kertaa yksöis raskaus ja riskejä ei pitäisi olla silti olen kauhuissani jos ei liikkeet tunnu koska olin jo 26 viikolla kun toinen kaksosista kuoli ja nyt minulla 20 viikkoa kasasssa.voimia vaatii mutta onneksimeilläkin on jo 3 lasta niin on jaksettava eteenpäin ja hyvin on jaksettukkin

Siellä taivaassa Teidän enkelityöstä pidetään oikein hyvää huolta ja hänellä ei ole mitään kipuja, mitä olisi saattanut täällä maanpäällä olla. Taivaassa on myös kaikki muut vauvana/lapsena menehtyneet ja heillä on siellä kaikki hyvin.



Kun tulee vaikeita hetkiä, yritä silloin miettiä lapsiasi, he tarvitsevat sinua ja haluavat nähdä sinun voivan hyvin. Ihan varmasti enkelityttönnekin haluaa sinun elävän elämää siitä iloiten ja nauttien. Teethän sen hänelle.

Osanotto suruunne. Itse sain valtavan paljon tukea Tuntematon-Enkeli palstalta. Se on suljettu sivusto enkelilasten vanhemmille. Käykää ihmeessä tutustumassa:



http:// health.groups.yahoo.com/ group/ tuntematon-enkeli/

Oman enkelipoikani syntymästä on jo yli kymmenen vuotta. Suru helpottaa kyllä vuosien myötä, mutta syntymä- ja nimipäivät jäävät haikeiksi. Kaipaus kalvaa välillä todella syvältä ja huomaan miettiväni monennelleko luokalle poika menisi, miltä hän voisi näyttää jne.

Jo joitakin vuosia on kulunut niin etten ajattele poikaani päivittäin, mutta elämän mullistukset saavat aina muistot pintaan. Hän on osa elämääni elämäni loppuun asti siitä ei taida päästä mihinkään ja miksi edes haluaisin.



Talvisin terveisin Pikku Myy

osanottoni teijän kaikkien suruun!!Mie oon ite vielä ihan tuskan turruttama ja kaikki tuntuu todella raskaalta.Miun pieni enkeli kuoli 8.2.07 miulta repes istukka rv 35+1.Mie jouduin heti leikkaukseen kun vuosin verta ihan mielettömästi kun puuttu joku hyytymistekijä myös verestä,oli ollut lähellä etten itekkin menehtynyt.Miulle on ollu myös ihan mieletöntä tuskaa ja surua tää koko aika.No ensimmäiset kolme päivää olin teho-hoidossa ja siintä ajasta en oikein mitään muistakkaan.Mut tää aika kun on ollu tajuissaan on menny semmosessa usvassa.Ja tuntuu todella välillä etten tästä mitenkää selviä.Tiistaina meijän pitäis pieni enkeli laskea hautaan.Voimia kaikille!

Korkea oli kynnys uskaltaa edes vilkaista tämän otsikon alle. Esikoistyttömme menehtyi kolme viikkoa sitten rv 40+5 napanuorakomplikaatioon. Synnytyksessä meni pieleen kaikki mahdollinen ja menin itsekin kurjaan kuntoon. Kaikki alatiesynnytystä puoltavat seikat vesittyivät kohdallani, sektio olisi ollut fyysisesti pikku juttu kokemaani verrattuna. Ihan kuin sydämen tuskassa ei olisi ollut riittävästi kärsimystä. Kuitenkin olen kiitollinen, että sain synnyttää pienen tyttöni, pitää häntä hetken sylissäni, nähdä rauhallisena nukkuvan kauniin, tummahiuksisen ja pitkäsormisen enkelini.

Suru ja suunnaton ikävä vievät päivittäin voimat; välillä en jaksa muuta kuin maata sängyllä ja itkeä. Tuntuu, että tuska pitäisi saada huutaa ääneen. Oman tuskan määrä on pelottava; samaan aikaan tuntuu kuin kuristuisin ja ajattelen, että tässä olen, lopun elämääni olen tuskainen ja kykenemätön mihinkään oikeaan elämään. Mietin, miksi minun piti jäädä kitumaan ja itkemään lapseni perään. Miksi minun pitää selvitä tästä, mikä on elämäni tarkoitus? Luulin,että minusta piti tulla äiti. Mikä minä olen nyt? Seuraavassa hetkessä pelkään, että unohdan oman ihanan enkelini ja kaiken, mitä tapahtui ja itken sitä. Jos joku hyvyyttään kysyy, miten voisi helpottaa oloani tai auttaa, saatan sanoa; anna lapseni takaisin, muuten minua et voi auttaa. Lapsi oli niin kovin odotettu ja vuosikausia kaivattu, hänen syntyessään kaipauksen määrä nousi täysin uudelle tasolle, käsittämättömäksi.

Välillä epäilen, teenkö itse elämästäni vaikeampaa ja tuskallisempaa, kuin se todellisuudessa onkaan. Tuntuu pahalta, kun ihmiset sanovat ajan helpottavan. Minun oloni vain pahenee. En ole lainkaan varma, että jaksan elää tällaista epäreilua ja turhaa elämää vuosia. Olisin valmis luovuttamaan vaikka heti. Mikä on se asia, jonka takia kannattaa rimpuilla takaisin tähän järjettömään ja tarkoituksettomaan elämään? Mikä minun olemiseni tarkoitus täällä on? Onko joidenkin ihmisten tehtävä kärsiä mahdollisimman paljon, jotta toisilla olisi parempi elää.

Pyysin enkeliäni lentelemään äidin avuksi, olemaan unohtamatta minua. Missä hän on nyt? Missä hän lentelee juuri nyt, kun minä häntä tarvitsen? Joko hän unohti minut? Miksi minun oman rakkaan piti lentää pois, eikö minusta ollut hänestä huolehtimaan? Siksikö enkelini lentää muualla, ei huolehdi minusta, vaikka sitä pyysin?

Ihan ensiks oon todella pahoillani teijänkin menetyksestä!!Miulla on ihan samanlaisia tunteita kun siullakin ja ihan oikeesti välillä huudanki sitä tuskaa mikä sisältä kumpuaa.Tuntuu siltä ku ei sais henkee vaikka hengittää ja itekkin ajattelen et miks miun piti tänne jäähä.Minuu kyllä tietenki tarvii täällä miun 4-vuotias esikoispoika.Ja hää onki melkein ainut asia mistä jaksan olla kiitollinen.Oon todella pahoillani Teijän puolesta,vaik tiiän ettei kenenkään mitkään sanat tätä tuskaa helpota eikä poista,tää ei poistu sydämestä koskaan.Tänää oli meilläki rankka päivä kun enkeli poika laskettiin hautaan.Antasin todella ihan mitä vaan jos joku hänet tänne tois.Voimia haluan Teille toivottaa ja jaksamista!!Ja minuu on helpottanu vähän kun oon saanu puhuu ja itkee rauhassa monille.Toivottavasti siullakin on ihmisiä ympärillä kelle voit puhua.

Juuri nyt tunnette suurta tuskaa ja niin kuuluukin olla. Olettehan joutuneet luopumaan rakkaasta lapsestanne. Varmasti pelkkä ajatuskin siitä, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta, tuntuu pahalta ja rienaavalta. Teidän elämänne on pysähtynyt, vaikka maailma ympärillä jatkaa kulkuaan kuin ennenkin. En voi lohduttaa muuta kuin sanomalla, että antakaa surulle sen vaatima tila ja aika. Tuska hellittää, mutta surutyötä saatte jatkaa loppuelämänne. Se on hinta siitä, että on saanut rakastaa. Vuosien kuluttua surusta huomaa tulleen ystävän. Se on haikeutta ja alistunutta kaipuuta, mutta myös toivoa siitä, että kerran vielä saamme nähdä lapsemme jälleen. Siihen minä ainakin uskon. Mitä muutakaan voisin?!!!



enkelipojan 9/01 äiti

En ole kokenut vastaavaa,mutta itkin ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Olen kokenut suvussa kuolemaa sekä ikäisini kavereita matkan varrerra onnettomuuksien kautta hukanneeni ja hautaan saattaneeni.

Ikää on kertynyt sentään 37V , tuntuu että pitäisi olla veteraani-ilme joka tilaisuudessa.

Tälläiset tapahtumat vimeistään avaavat silmäät elämän rajallisuuteen ja jatkuvuuteen.

Ne jotka eivät anna surulle sijaa ovat pikkusieluisia paskiaisia, näin kävi omallakohdaltani jotka sanoivat että " isäänsä tullut " kun leikattiin TAYS:issä pojan päätä.



Voimia

T.

Jaakko

Meilläkin takana tuore menetys. Ystävänpäivänä saimme lahjaksi kauniin ihanan tyttövauvan. Kahden viikon sairaalassa olo päättyi ihanaan lahjaan. Tyttömme syntyi rv.28+4 ja kaikki oli hyvin. Yöllä meille kuitenkin tultiin kertomaan että jokin on vikana. Tytöllemme oli tullut aivoverenvuoto johon hän sitten parin tunnin elvyttelyjen jälkeen menehtyi.



Suru on suunnaton. Pientä siskoa odotettiin kotiin niin kovasti. Yritimme häntä vuoden kunnes tärppäsi ja kaikki jo näytti niin lupaavalta.



Eilen laskimme pienen tyttäremme hautaan, siskonsa viereen. Pieni siskonsa menehtyi kohtuun kaksi vuotta aikaisemmin. Onneksi meillä on esikoinen 3,5-v, jonka avulla me varmasti selviämme. Aikaa se vie ja voimia mutta enkelimme on ikuisesti sydämmissämme.



Tällä hetkellä suurin tunne on katkeruus ja viha, toivon että se tunne joskus helpottaa. Uskallan jo ajatella että onain päivänä se kauan odotettu ja kaivattu vauva pääsee kotiin kanssamme eikä sairaalasta tarvitse enää lähteä pientä ruumisarkkua kantaen.

Ihan kauhealta tuntui taas lukea näitä tekstejä tältä palstalta. Meidän esikoinen kuoli v. 2005 vain kuusi päivää syntymänsä jälkeen. Tytön piti olla täysin terve, kunnes synnytyksen jälkeen kauhunhetket koittivat ja minun ja mieheni elämä meni totaalisesti sekaisin. Nyt lukiessa muiden tekstejä nousee taas ne surulliset muistot aivan pintaan...



Tunnistan monien teksteistä aivan täsmälleen samoja tunteita, joita itse kävin läpi. Tuntui, ettei millään ole mitään väliä, jos ei kerran saa omaa lastaan edes pitää. Mitä niin pahaa olen elämässäni tehnyt, että saan tällaisen rangaistuksen? Minkä takia monet äidit ruikuttavat turhanpäiväisistä asioista, kuten että imetys ei onnistu tai vauva on itkuinen? Itse olisin hyväksynyt vauvan vikoineen päivineen, jos vain hänet olisin saanut pitää. Minkä takia lapsen piti ylipäätään syntyä vain kuollakseen? Ihan itkettää, kun palautan taas nämä kaikki tuskaiset muistot pintaan...



Halusimme miehen kanssa kovasti heti uutta lasta, vaikka hyvin tiesimme ettei uusi lapsi esikoista korvaisikaan. Tulinkin heti uudelleen raskaaksi ja viime kesänä saimme ihanan terveen pojan. Hän on meille rakkaampi kuin moni voi tietääkään. Niin täydellinen; suloinen ja hymyilevä poika, aivan siskonsa näköinen. Meille pojan tulo elämäämme on ollut parasta terapiaa. Hän antaa meille kovasti voimaa. Yhdessä käymme aina haudalla siskon luona ja sytytämme kynttilän. Ikävä on niin kova, vaikka arki on jo pitkään sujunut tasaisesti ilman suurempia henkisiä romahduksia.



En voi muuta sanoa lapsensa menettäneille, kuin että suru helpottaa suremalla ja koskaan se ei helpota kokonaan, se kulkee aina rinnalla. En tiedä elämässä kamalampaa kuin oman lapsen menettäminen... Voimia kovasti kaikille ja toivon teidän elämänne poluille vielä paljon onnen murusiakin...



-Linnix-

Hyvä Luoja nähköön, miten sinua ja perhettäsi koetellaan! Tuntuu ihan kamalalta lukea, että olet joutunut hautaamaan jo toisen vauvasi. Oma menetykseni kirvelee vielä kuin avoin haava, mutten voi edes kuvitella tunnettasi. Enkä osaa oikein mitään edes sanoa, olen huomannut että harvoilla ihmisillä on oikeasti jotakin sellaista sanottavaa, millä on jotakin merkitystä, kun oma rakas ja kaivattu lapsi kuolee. Hirvittävän pahoillani olen, vaikka mitäänhän se ei lohduta.

Kuitenkin ihmettelen ja kunnioitan kovin sitä, että pystyt jo katsomaan tulevaan ja tunnet iloa leikki-ikäisestäsi. Hetkittäin minäkin jaksan ajatella, jos vielä joskus saisin odottaa lasta. Toisaalta ajatus herättää hirmuista syyllisyyttä; vauvani kuolemasta ei ole kulunut vielä kuukauttakaan ja mietin jo sisarusta. Ihmeen nopeasti sitä kuitenkin aloin ajatella, jo sairaalassa synnytyksestä toipuessani. En edes kuvittele, että toisen lapsen saaminen mitenkään voisi korvata esikoisen menetystä tai että olisi edes mahdollista saada toinen lapsi - asia ei tunnu olevan minun kädessäni. En tiedä, miten jaksaisin uuden raskauden, pelottaa varmasti alusta loppuun saakka, tai mistä minä mistään mitään tiedän.

Tuntuu, etten osaa enää mitään. Kaikki arkiaskareet menevät pilalle. Muisti pätkii. Yöllä näen unia joko synnytyksestäni, vauvasta tai onnettomuuksista, jotka tapahtuvat rakkailleni. Nukun tunnin tai parin pätkiä, herään hikisenä ja kauhuissani. Tai sitten herään ja mietin olenko nukkunut lainkaan, kun en muista nähneeni minkäänlaisia unia.

Saanko kysyä sinulta, Siirinäippä, mitä tapahtui, kun lapsesi menehtyi kohtuun? Löytyikö mitään selittävää syytä, jos asiaa tutkittiin? Missä vaiheessa raskautta vauvasi menehtyi? Minun lapsi kuoli kohtuun täysiaikaisena, syy on napanuoraverenvuoto. Ymmärrän hyvin, jos et halua asiasta kertoa ja pyydän anteeksi, jos loukkaan sinua kysymällä siitä. Mutta uskon, että sinäkin ymmärrät, miksi kysyn; menetyksesi ovat niin valtavia, pelkään tietysti, että minulle käy samoin, jos joskus satun uudelleen raskaaksi tulemaan.

Loppuun latteus, minkä kuulet varmasti kaikilta muiltakin; voimaa elämääsi. Muuta en osaa minäkään sanoa. Mutta sitähän me juuri tarvitsemme.

Rilla

Tottakai saa kysellä ja mielelläni minä omaa tarinaa kerron. Meidän pikkutytöllä todettiin rakenne-uä:ssä monia rakenteellisia poikkeavuuksia. Niiden takia sitten alkoi vuotamaan ja kuoli kohtuun rv.36. Jotenkin hänen kuolemansa olen oppinut ajan myötä hyväksymään kun hän olisi ollut niin sairas että olisiko jaksanut elää sittenkään. Mutta tämä toinen menetys tuntuu jo ihan kohtalon ivalta. Miksi terve vauvakin meiltä vietiin jolla piti kaikki olla lääkäreiden mukaan kunnossa. Miksi elämä yllättää joksus niin kauhean julmalla tavalla.



Ensimmäisen enkelimme jälkeen aloimme heti suunnitella uutta vauvaa, ei korvaamaan menetettyä vaan antamaan uskoa tulevaan ja voimaa jaksaa eteenpäin ja lasta muutenkin niin kovasti tahdottiin ihan vaan sen itsensä takia. Sen saimme vaikeuksien kautta mutta menetimme kuitenkin, se on niin julmaa. Täytyy hieman nolona myöntää että minä myös heti laitoksella viikko sitten aloin ajattelemaan että koskahan saisimme taas alkaa yrittämään. Se vauvan kaipuu on niin kova, enkä osaa ajatella että tuo esikoinen olisi meidän ainoa aurinko, kaipamme valtavasti lasta.

Hei ja kiitos vastauksestasi.

Samoja tunteita minullakin; vauvalla oli kaikki hyvin loppuun asti, sitten yhtäkkiä kuoli kohtuun. Edellisenä iltana osastolla ajettiin sydänkäyrää ja kaiken piti olla hyvin. Nukkumaan mennessä potki vielä iloisesti, aamulla oli kuollut. Olen huomannut näin jälkeenpäin, että raskausaikana minua miellyttivät ihmeen paljon vanhat kehtolaulut, joiden sanoissa käsiteltiin lapsen kuolemaa. Yritettiinkö minua valmistaa tulevaan, mutten sitä silloin ymmärtänyt?

Sain kaveriltani seuraavan värsyn, kirjoitan sen tähän sinulle, jos siitä olisi jotakin lohtua.

Taivaan Isä, anna ilo suunnaton niille, joiden syli tänään tyhjä on. Jokaiselle ohjaa lapsi oikea. Sinulla on monta vielä tallessa. Sinä tiedät, kuka kaipaa kotia, vanhemmat ja lapset yhteen johdata. (Anna-Mari Kaskinen)

Kevätaurinkoa ja pieniä ilonaiheita elämääsi toivoen, Rilla

75Rilla:

Pyysin enkeliäni lentelemään äidin avuksi, olemaan unohtamatta minua. Missä hän on nyt? Missä hän lentelee juuri nyt, kun minä häntä tarvitsen? Joko hän unohti minut? Miksi minun oman rakkaan piti lentää pois, eikö minusta ollut hänestä huolehtimaan? Siksikö enkelini lentää muualla, ei huolehdi minusta, vaikka sitä pyysin?

Textisi loppu oli todella kaunista luettavaa...Näin minäkin ajattelin..

On totta että suru helpottaa mutta se ei milloinkaan häviä se hiipii tiettyinä päivinä muistiisi ja tuo surullisen mielen joka taas yönaikana vetäytyy johonkin pieneen nurkkaan minkä sydämmestämme löytää.

Aina niinä tiettyinä päivinä samat ajatukset menevät ohitseni muutama kyynel valuu poskeani pitkin ja kukaan ei nää sitä en kerro siitä kenellekkään mutta mietin eikö kukaan muista sitä päivää 11.02.1988 kun Villemme syntyi kuolleena.Onko siitä mukamas jo niin kauvan että sen päivän voi unohtaa ja jatkaa eteenpäin aivankuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Joskus tuntuu ettei kukaan voi tietää miltä meistä äideistä/isistä voi tuntua lapsemme menetys.Jotenkin tuntuu hassulta kun kaikki sanovat " tiedän miltä sinusta tuntuu" miteinkä se sen voisi tietää.

Joka Joulu käymme haudalla viemässä kynttilän ja nimipäivinä sekä syntymäpäivänä palaa meillä kynttilä.

Olemme saaneet tämän tapauksen jälkeen 3 poikaa 12,10 ja 1vuotiaat tätänykyä ja jokaisella on ollut hätä tai kiireellinen sektio.Enää en uskalla synnyttää.

Toivotan kaikille lapsensa menettäville voimia ja enkelin kosketusta hartioilesi.Sinä pärjäät miehesi kansa kyllä sillä aika parantaa ja suru helpottaa ... mutta se ei milloinkaan häviä ja siitä olen todella pahoillani..

Ja kaikki muutkin..

Olen itsekkin täällä palstoilla jo pitkään pyörinyt siitä lähtien kun tyttäremme syntyi kuolleena kesällä 05 ja aina tuntuu yhtä pahalta lukea muiden samanlaisia kirjoituksia. Olin siis tuolloin vko:lla 36 ja mm lääkärin virheen takia pikkuisemme kuoli masuuni.. Mutta sitä vaan halusin sanoa että vaikka se tuntuu kamalalta ja en itsekkään siihen aikoinaan uskonut, niin aika todella auttaa. Vieläkin itken usein tyttöä mutta surun kanssa on jotenkin jo oppinut elämään. Asiaa vaikeutti kun sain keskenmenon joulukuussa 05 eli ainoastaan puolivuotta tytön kuoleman jälkeen. Nyt on uusi raskaus vkolla 19 ja tämäkin diagnosoitiin aluksi tuulimunaksi ja oli hyvin lähellä ettei tehty lääkkeellistä tyhjennystä vaan lääkäri halusi, historiamme tuntien, vielä tarkistaa asian muutaman viikon päästä. Siellä sitten löytyikin sydänäänet=) Monta kertaa on jo paniikki kerennyt iskeä tässä ajassa kun liikkeitä ei olekkaan tuntunut, onneksi olemme aina päässeet takistamaan tilanteen kun on ollut tarve..



Voimia kovasti kaikille!!!