Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksatte vanhemmuuden paineita? Valtavassa määrässä asioita pitäisi onnistua täydellisesti
24.04.2024 |
Lapsen kasvattaminen tuntuu välillä ihan rakettitieteeltä, kun lapsi sattuu olemaan tulisella temperamentilla ja aistiyliherkkyyksillä varustettu. Silti kaikessa kasvattamisessa pitäisi onnistua lähes täydellisesti, siis tunnekasvatuksessa, hyvän käytöksen opettamisessa ja uusien taitojen opettamisessa ja ties missä muussa. Usein tulee yllättäen eteen tilanne, että eipä taas aavistustakaan miten tässä pitäisi äitinä toimia. Ja teit niin tai teit näin niin väärin menee. Silti pitää onnistua ja mennä oikein!
Lisäksi pitää onnistua huolehtimaan, että lapsi syö terveellisesti ja monipuolisesti, liikkuu riittävästi, nukkuu riittävästi, pysyy terveenä, pärjää koulussa, ei törttöile missään, oppii valtavan määrän asioita hiihtämisestä lähtien jne. Lista on loputon ja paineet valtavat. En osaa itsestänikään huolehtia niin, että söisin terveellisesti, liikkuisin ja nukkuisin riittävästi, pärjäisin hyvin työssäni jne. Tai osaan niin, että tiedän mitä pitäisi tehdä, mutta käytännön elämä on sitten muuta. Niin miten sitten lapsen kohdalla voisin onnistua kaikessa missä pitää? Ja nykyään pitää, tai joku sossutantta kolkuttaa sormi ojossa ovella, päiväkoti ja koulu HUOLESTUU jne. Miten ihmeessä te muut kestätte näitä paineita? Itse selvästi en vaan olen ihan uupunut niiden alle.
Kommentit (68)
Vierailija kirjoitti:
Keskityn siihen, että jaksan itse. Vedän toisissa asioissa aika alas riman. Aina tekee jonkun mielestä väärin kuitenkin. Keskityn olennaiseen eli että lapsella on turvallista, hän tuntee rakkautta ja saa riittävästi ravintoa.
Lapseni on vasta 2 kk ja jo nyt minua on syyllistetty vaikka mistä. Jonkun mielestä liikaa on sylissä, toisen mielestä olen paajs äiti kun joskus annan korviketta lisäruokana... Ei voi kuin välillä nauraa. 😁
Ei vauvaa tai lasta voi pitää liikaa sylissä. Kyllä ne sieltä lähtevät pois esiteineinä. Teineinä eivät tule huoneestaan ulos eivätkä puhu. Alkavat käyttäytyä normaalimmin vasta kun aikuistuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyisin moni tekee ihan tavallisista asioista rakettitiedettä. Me ysärilapset kasvoimme sokerimuroilla, vanukkailla, perunalla ja ruskealla kastikkeella. Joskus oli porkkanaraastetta rusinoilla. Ja hyvin pärjättiin.
Meille ei sanoitettu asioita eikä opetettu tunnetaitoa. Ihan vain vietetiin aikaa perheen kesken ja pidettiin kuria eli ei saanut tehdä mitä tahtoo. Ja hyvin pärjättiin.
No, näkeehän sen tällä palstallakin. Heti ollaan kuin hyeenat kimpussa, jos paljastaa mitään heikkouksia. Ihmekös tuo, jos tällaisessa ilmapiirissä tuntuu siltä, ettei voi selviytyä.
Kukaan ei ole täydellinen.
Älä stressaa noin paljoa, lapsesi aavistaa sen kyllä. Rajat, rakkaus, yhteinen aika ja opastus riittää, ja tietysti fyysiset tarpeet. Ei lapsi mene pilalle, vaikket täydellisesti noudattaisi oppikirjoja tai olisi täydellinen. Ei ole mitään hätää.
Vierailija kirjoitti:
Tämä lähti liikkeelle jo heti synnärillä. Sektion jälkeen maito ei noussut ja hoitaja toisensa jälkeen kävi pitämässä minulle saarnan imetyksen tärkeydestä. Että miten tärkeää on ONNISTUA imetyksessä, jotta vauva saa kaikki hyödyt äidinmaidosta. Lopulta jo ärähdin siellä kahdelle heistä, että enhän minä imetyksen tärkeyttä kyseenalaista, mutta kun maito ei nouse niin ei nouse, en minä tässä tahallani epäonnistu. Kotiutumisen jälkeen sama painostus jatkui neuvolassa, tein aivan kaikkeni mitä ihminen voi onnistuakseni imettämisessä, mutta maitoa ei vain koskaan tullut riittävästi. Syytä en tiedä. Erilaiset lääkärit, neuvolan työntekijät, sukulaiset, päiväkodin työntekijät ym ym ovat kritisoineet minua etten tee riittävän hyvin, etten onnistu riittävän hyvin mitä erilaisimmissa lapsen asioissa missä pitäisi onnistua, olen saanut kritiikkiä neuvolasta jopa siitä miten lapsi oli puettu, vaikka oli puettu puhtaisiin, uusiin, sää
Äidinmaidonvastiketta ei saa mainostaa mitenkään ja Suomen terveydenhuollon pitää noudattaa WHO:n määritelmää, jonka mukaan kaikkien kykenevien tulee imettää. Meillä lääkäri sanoi, että onhan sitä äidnmaidonvastiketta kaupassa ja kunnon lapsia kasvaa, muttei siitä saa virallisesti sanoa mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, näkeehän sen tällä palstallakin. Heti ollaan kuin hyeenat kimpussa, jos paljastaa mitään heikkouksia. Ihmekös tuo, jos tällaisessa ilmapiirissä tuntuu siltä, ettei voi selviytyä.
Ehkä ei kannata perustaa elämään mt-potilaiden oksennuksiin, vaan tehdä ihan omalla tavallaan välittämättä mammojen ulinoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, näkeehän sen tällä palstallakin. Heti ollaan kuin hyeenat kimpussa, jos paljastaa mitään heikkouksia. Ihmekös tuo, jos tällaisessa ilmapiirissä tuntuu siltä, ettei voi selviytyä.
Sama se on livenäkin, nykyään ei uskalla pyytää apua kun tulee tuomituksi niin pahasti.
Elää vaan normaalisti ja kasvattaa lapset samaan tapaan. Ei se aina helppoa ole, mutta ei nyt sentään noin vaikeaa. Täydellisesti ei tietenkään onnistu kukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen kappale. LISÄKSI. Minkä lisäksi? Mitä tuo ensimmäinen vuodatus sisältää lisäksi, kun toisessa mainitset kaikki perusasiat? Relaa vähän. Toki esim. ihanteellisesta ruokamallista pitää kertoa, mutta se on toinen asia miten sitä noudattaa. Riittää kun miettii syömisiä ja painottaa terveelliseen, mutta ei tarvitse olla täydellinen. Ulkoillakin toki pitää, yms, mutta ei millään aikataulutetulla systeemillä joka päivä. Tunnetaidot yms pitäisi tulla ihan luonnostaan arjen keskellä, älä niistä stressaa.
Kun lapsella on syntyjään tulinen temperamentti ja aistiyliherkkyyksiä, niin tunnetaidot ei tule siinä sivussa, luonnostaan arjen keskellä. Vaan ne on Työmaa, isolla alkukirjaimella. Työmaa, jossa työnjohtajalla (minä!) ei usein ole aavistustakaan mitä pitäisi edes tehdä. Ap
Kyllä tulee. Luota itseesi. Mun temperamenttinen esikoiseni on 20v. Edelleen temperamenttinen ja älykäs. Muistan kyllä nuokin ajat. Älä välitä mitä muut sanoo tai jos tuntuu, että katsoo pahasti tms.
Pienenä vauvana kiihtyy yhtäkkiä kitisemättä nollasta sataan eikä välttämättä rauhoitu millään, niin on ihan ok, että vaan teet minkä voit (lähellä pitäminen auttaa vaikka ei hiljensi).
Uhmaikäisenä teet vaan niin kuin tiedät, että pitää tehdä. Rauhallisempi lapsi uskoo puhetta, tai ainakin aika pian, kun toistat muutamaan kertaan. Mutta ei nämä tempperamenttiset. Kokeilee aina vaan uudelleen, mut et anna periksi vaikka huutaisi miten ja muut katsoo. Vaikka saisit kantaa sata kertaa pois samoista tilanteista.
Koita pysyä rauhallisena. Sanoisin myös, että on tunnetaitoja sekin, että näytät omat tunteesi. Kyllä sen saa näyttää, että menee hermot ja että tuo käytös ei ole ok.
Äh, vaikea tiivistää, kun kohta palsta sulkeutuu. Pointti kuitenkin, että luota itseesi ja lapseesi. Teillä on siinä ainutlaatuinen ihmissuhde, ei mikään projekti sulle mikä pitää suorittaa täydellisesti. Opitte yhdessä. Sillä luot aidoimman suhteen, ihan kuin keneen muuhunkin.
Höpö höpö. Mä oon laiska kun laiskamato.
Asennutin kotiin lapselle liikunta välineitä, kun en jaksa itse juosta missään lastenjumpissa.
Syödään joka viikko jotain epäterveellistä, mutta pidän kyllä huolen että kasviksia ja hedelmiä tulee. Vaikka sitten itsetehdyn smoothien muodossa.
Lapsi on hyvin temperamenttinen, mutta riittää kun olen läsnä ja rakastan. Pienellä on suuret tunteet, kun vanhempi pystyy ottamaan ne vastaan ja puhumaan niistä, se on riittävää tunnekasvatusta.
En todellakaan jaksa ulkoilla joka päivä. Keväällä ja kesällä joo, mutta talvella ei päässyt lapsi nauttimaan kauniista talvimaisemista.
Lapsi herättää mua aamuisin ja repii peiton pois. Nappaan kainaloon ja mutisen jotain kunnes jaksan herätä. Hyvällä tuurilla katsoo lastenohjelmat rauhassa.
Totta kai voisin olla parempi vanhempi, mutta elämä on, oon se rakkain äiti juuri omalle lapselle ja hän minun maailman rakkain lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ole koskaan edes ajatellut "kasvattamista".
Meillä on 4 nyt jo aikuista lasta joista on kasvanut upeita ihmisiä ihan vaan esimerkin voimalla. On annettu juuret ja siivet, rajat ja rakkautta. He ovat olleet mukana kaikissa elämäntilanteissa ja nähneet miten sevitämme asiat.
Jotain olemme ehkä tehneet oikein kun ovat yhä läheisiä ja kasvattavat omat lapsensa samoin.
Oudointa koko aloituksessa oli tuo täydellisyys-sana?! Kuka on vaatinut täydellisyyttä? Vaaditko itseltäsi täydellisyyttä? Mitä se edes oikeastaan on? Kenelle oikein suoritat, itsellesi vai muille?
Ei jatkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuosta kasvatuksesta olen osin samaa mieltä, usein tulee tilanteita joissa vanhempana olen sormi suussa enkä tiedä miten pitäisi toimia. Sitten on vaan tehtävä jotenkin ja toivottava parasta. Meillä on kaksi lasta joista toinen on temperamentiltään vetäytyvä ja toinen taas todellakin temperamenttinen, samat keinot ei siis toimi, mutta tasapuolinenkin pitäisi olla.
Onneksi omat vanhempani onnistuivat kasvatuksessa siinä määrin, että sain hyvän itsetunnon. Niinpä osaan sivuuttaa nuo jälkimmäisessä kappaleessa mainitut paineet ja toimia niinkuin hyvälle tuntuu. Ei ole tullut lasuja vaikka välillä lapsi on mennyt päiväkotiin vahingossa rikkinäisissä kurahanskoissa ja ilman villasukkia ja mäkkärissäkin tulee käytyä toisinaan.
Vaikeinta on omilta läheisiltä tulevat syyllistämiset ja paineet. Mies moittii kun pöydän alla on muruja, hänen äitinsä keittiössä ei kuulemma koskaan näyttänyt siltä kuin meidän. Ei auta vaikka selitän, että on se hänenkin keittiönsä ja hänen lapsensa.
Äitini käy kylässä ja ihmettelee miksen ulkoile kahdesti päivässä vauvan kanssa, kuten hän teki. Paitsi ettei tehnyt, ja silloin kun ulkoilimme, 5-vuotias isosiskoni hoiti minua, taaperoa. Muistan eräänkin talven kun hän veti minua pulkassa metsään. Tuli pimeä, eksyimme ja itkimme hysteerisinä varmasta jäätymiskuolemasta. Naapurin mies löysi meidät ja saimme tietenkin piiskaa. Saati uimareissut, hukkuminen oli usein lähellä. Mutta tietenkin minä olen se huono äiti, jota kaikki saavat arvostella.
Tieto lisää tuskaa ja sitä on nykyään saatavilla aivan rajattomasti. Jos on yhtään perfektionistin taipumuksia niin ahdistuu varmasti sen kaiken tietomäärän edessä, koska ei ole mitenkään mahdollista onnistua täydellisesti. Oman ikäluokkani tytöissä, nykyisissä pienten lasten äideissä, se suorittaminen ja täydellisyyteen pyrkiminen on tosi tavallista ja sitten äidit uupuu. Joku yhteiskunnassa ja kaiketi kasarin-ysärin kasvatustavoissa on sen saanut aikaan, koska kyseessä on todellakin yleinen ilmiö.
Ap, et ole ongelmasi kanssa yksin, mutta pitäisi opetella hellittämään ja sietämään sitä epätäydellisyyttä. Kukaan ei tule onnistumaan täydellisesti lapsen kasvatuksessa ja kaikilla on joskus sormi suussa uuden tilanteen edessä. Edes se parhaana kasvattajana esiintyvä ei aina ole sellainen. Nettipalstoilla on helppo väittää mitä vaan ja syyllistää muita.
Ei pidä ottaa tuota joka tuutista tulevaa vaatimusmössöä niin kovin vakavasti. Ajattele se ulkopuolisena hälynä. Itse lähden siitä, että kun itse voi hyvin, myös lapset voi hyvin. Oma rentous välittyy lapsiin.
Oman lähipiirin kohdalla rasittaa se, että kaikkea arvostellaan (vaikka heillä ei varaa sellaiseen olisi), mutta mitään hyvää ei sanota koskaan mistään. Kunhan vaan pädetään ylimielisenä ja puhutaan kuin vajaaälyiselle.
Päiväkodissa sanottiin kerran, että ollaan tehty tosi hyvää työtä kotona ja se liikuttaa minua edelleen.
Olen jo siellä vaiheessa, missä näen onnistuinko vai enkö. En ole ottanut noin paljon paineita kuin sinä. Tärkein oli olla läsnä niin paljon kuin voin (ikätasoon sopivasti) ja joka päivä kertoa, että rakastan.
Vanhempi lapsi asuu omassa opiskelijakämpässään toisessa kaupungissa; pärjää hyvin opinnoissa ja kavereita on. Ala-asteen lopussa oli vaihe, wttä istuin joka ilta muutaman tunnin vieressään koulun jälkeen ja katsoin, että läksyt tulee tehryä. Opettajalta tuli koko ajan muistutusta asiasta. Nyt poika ahertaa opintojensa eteen, joten ajattelen että onnistuin ok. Toinen lapsi kohta täysi-ikäinen myös, lukio kesken niin asuu kotona.
Tärkeintä on kuunnella kun lapsi puhuu. Auttaa liian vaikeiden asioiden läpi kuitenkaan kontrolloimatta.
Jos et osaa, saisiko perheneuvolasta apua aistiyliherkän kanssa? Tsemppiä!
Elämä oli huomattavasti yksinkertaisempaa vuosituhannen vaihteessa. Ei silloin pelästytty väsyneen, nälkäisen tai liika virikkeitä saaneen lapsen hepuleita ja alettu ajatella jotain neurokirjon diagnoosia ihan ensimmäisenä. Myöskään kodin ei pitänyt olla kuin sisustusblogista. Se, että oli puhdasta, oli riittävästi.
Kaikki merkkivaatteiden pukeminen pikkulapsille ja niiden sotkemisen ja rikkomisen kieltäminen ja muut outoudet ovat tulleet 2000-luvulla. Ennen ostettiin varatoppapuku tai jopa pari kirppikseltä, että lapsella oli kuiva toppapuku olemassa. Ja useimmiten lapset tapasivat ennen kouluikää leikkipuistoissa. Ei heitä kuskattu autolla paikasta toiseen harrastamaan.
Ruokaympäristökin on muuttunut. Turha sitä on ylipainoa ihmetellä jos pakottaa lapsen syömään lautasensa tyhjäksi ja sitten lapsi haluaa herkkuja, koska kavereillakin on herkkukaappi. Ennen ei ollut herkkukaappeja. Oli karkkipäivä lauantaina ja se tarkoitti esimerkiksi karamellirasiaa eikä kokonaista pussillista. Siihen aikaan irtokarkkeja sai kioskeilta ja siellä lapset alkoivat käydä vasta kouluiässä.
Nykyään kaikki lapsiin ja lapsiperhe-elämään liittyvä on niin tiukkapipoisen kuuloista, että ymmärrän todella hyvin mikseivät aikuiset lapseni halua lapsia.