Traumoissa vellominen, auttaako se mitään?

Vierailija kirjoitti:

Se ei ole valinta. Yhtä naiivia olisi väittää pokkana, että jotkut ihmiset pilaavat yöunensa näkemällä painajaisia. Minäpä käsittelen yöuniani niin, että näen vain kauniita ja kivoja unia, lällätilää.

Olipa huono vertauskuva. Et sä voi päättää uniasi muuta kuin lucid dreaming -vaiheessa. Muuten pystyt kyllä hallitsemaan ajatuksiasi ja tekojasi, jos vain todella haluat ja päätät ja teet tarvittaessa töitäkin sen eteen. Kun päätät olla oman elämäsi kuski etkä kyytiläinen, niin asiat alkaa sujumaan. Sinä olet se, joka sun elämästä päättää. Ajatustapa on vain muutettava uhrista voittajaksi.

Vierailija kirjoitti:

"Lakkasin vain ajattelemasta ikäviä asioita ja siirryin elämässä eteenpäin"

Onneksi olkoon te tämän tyyppiset kommentoijat, ette todennäköisesti kärsi traumasta.

Trauma ei ole sitä, että ihminen tietoisesti miettii jotakin ikävää tapahtumaa päästämättä siitä irti. Jos olet joutunut vaikka pahoinpitelyn kohteeksi, tuskin haluat sitä vartavarsten muistella ja ajatella koko ajan. Traumaattiset muistot tallentuvat aivoihin eri tavalla kuin niin sanotut normaalit muistot. Ja tämä oireilee epätavallisena käytöksenä, jonka vuoksi henkilöllä on usein vaikeuksia arkielämän (muiden silmiin turvallisissakin) tilanteissa.

Esimerkiksi tuo pahoinpitelyn uhri, hän ei välttämättä edes halutessaan pystyisi kelaamaan kokemaansa pahoinpitelyä mielessään läpi, mitä tapahtui ja miten. Mutta jos hän esim. kaupassa kohtaa jonkun vieraan ihmisen, joka ulkonäöltään tai elekieleltään muistuttaa pahoinpitelijää, syntyy aivoissa

JA kun tunnistaa että ai tämä muisto, voi hymyillä ja jatkaa matkaa. Omiin ajatuksiin ja kokemuksiin voi vaikuttaa omalla asenteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Lakkasin vain ajattelemasta ikäviä asioita ja siirryin elämässä eteenpäin"

Onneksi olkoon te tämän tyyppiset kommentoijat, ette todennäköisesti kärsi traumasta.

Trauma ei ole sitä, että ihminen tietoisesti miettii jotakin ikävää tapahtumaa päästämättä siitä irti. Jos olet joutunut vaikka pahoinpitelyn kohteeksi, tuskin haluat sitä vartavarsten muistella ja ajatella koko ajan. Traumaattiset muistot tallentuvat aivoihin eri tavalla kuin niin sanotut normaalit muistot. Ja tämä oireilee epätavallisena käytöksenä, jonka vuoksi henkilöllä on usein vaikeuksia arkielämän (muiden silmiin turvallisissakin) tilanteissa.

Esimerkiksi tuo pahoinpitelyn uhri, hän ei välttämättä edes halutessaan pystyisi kelaamaan kokemaansa pahoinpitelyä mielessään läpi, mitä tapahtui ja miten. Mutta jos hän esim. kaupassa kohtaa jonkun vieraan ihmisen, joka ulkonäöltään tai elekielelt

??!!

Toisin sanoen et siis ymmärtänyt vieläkään, mistä on kyse. Kyseessä on tahdosta riippumaton kehon reaktio! Se hymyillen eteenpäin jatkaminen ei poista itse oireilua mihinkään. Seuraavalla kerralla kun tapahtuu vastaavaa, niin tulee taas se tahdosta riippumaton reaktio. Hymyillen matkaa jatkamisen sijaan esimerkiksi traumaterapia voi auttaa noihin oireisiin (toki tapauskohtaista). Siinä käytetään apuna silmänliiketerapiaa, jolla nimenomaan pyritään saamaan se jumiutunut traumamuisto osaksi normaalia muistia. Jos tuo onnistuu, niin silloin on oikeasti mahdollisuus alkaa elää suht normaalia elämää. Ei välttämättä unohtaa, mutta elää ilman jatkuvaa oireilua.

Henkilö A: Olen halvaantunut vyötäröstä alaspäin.

Henkilö B: Joo oli minullakin ihan kamalia jalkavaivoja, mutta sitten päätin vaan hymyillä ja kävellä. Kävele sinäkin.

Ihmisten resilienssi on yksilöllistä. Isäni tulee traumaattisista perheoloista ja on itse traumatisoitunut, tosin ei tunnista tätä vaan piiloutuu machomiehen roolin taakse. Isän sisaruksista yksi veli neljästä on suhteellisen normaali, loput kolme alkoholisteja, yksi istuu vankilassa murhasta. Isän sisaruksista kolme elää suhteellisen onnellista ja rauhallista elämää, kolme taas toistavat oman lapsuudenperheensä traumakuvioita väkivaltaisen puolison ja lasten kaltoinkohtelun kautta.

Jokainen heistä on kasvanut samassa ympäristössä, samoilla vanhemmilla.

Molemmat omat sisarukseni ovat työkyvyttömyyseläkkeellä traumojen takia, kiitos meidän perhekasvatuksen. Itse kitkuttelen vielä eteenpäin, ehkä kenties sitkeiltä sissitädeiltäni perityllä relienssillä. Meistä lapsista minua on kohdeltu pahiten - esimerkiksi isä ei puhunut minulle 30 vuoteen, siis syntymästä lähtien -, keskimmäinen on ollut suosikki ja nuorin kokonaan näkymätön, hyvässä että pahassa.

Olen alkanut inhoamaan koko trauma sanaa. Sitä heitellään hyvin heppoisistakin asioista, isolla osalla ihmisistä ei ole oikeasti mitään käsitystä mitä trauma ja traumatisoituminen tarkoittaa.

Trauma aiheuttaa esim tahdosta riippumattomia aivojen toimintahäiriöitä, kuten se että olet esim. väkivaltaisen kokemuksen jälkeen 24/7 kokemassa tuota tapahtumaa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, edes unessa et saa siltä rauhaa. Ja sitä ajatuskehää ei pysty katkaisemaan, lopettamaan tätä kuuluisaa "vellomista". Tällainen johtaa fyysisiin oireisiin, sydän hakkaa, tärinä, hengenahdistus, pelko- ja ahdistustiloihin. Lopulta kaikki tämä muokkaa traumatisoituneen kykyä elää, persoonaa, ihmissuhteita, maailmankuvaa.

Suomessa oikeasti laadukasta traumaterapiaa ei ole kaikkialla saatavilla, vaikka yrittäisikin saada apua.

EI. Ei hyödytä yhtään mitään. Vaikka tiedostaakin menneisyydessä olleen traumatisoivia kokemuksia en anna niiden määrittää identiteettiäni. Enemmän ympäristö vello traumoja ja yrittää hämmentää, kuin mitä minua kiinnostaa möyhiä menneitä tapahtumia. Silloiset ajat ja kokemukset eivät muutu vaikka kuinka vatvoisi. Vellomiseen tuhlaa ainutkertaista elämää, jonka voisi käyttää niin paljon hyödyllisemmin ja paremmin.

Jos ihmisellä on oikeasti trauma, niin on turha vain päättää ettei anna sen vaikuttaa. Esim. isoisälläni oli trauma sodasta. Kun oltiin vaikka syömässä, niin hän saattoi yhtäkkiä luulla, että vihollinen tulee, ja maastoutua ruokapöydän taakse tms.

Vierailija kirjoitti:

Voiko vastasyntyneenä tapahtuneista asioista tulla trauma? Kuvitellaan vaikka joku leikkaus tai muut kipua aiheuttavat hoitotoimenpiteet jotka jatkuvat pitempään? Näitähän ei kyllä itse muista.

Kyllä kaikki kokemukset jättävät jälkensä, vaikka niitä ei muistaisikaan. Minäkään en muista sitä kun opin kävelemään, mutta osaan silti kävellä. Ja muistisairaat saattavat esimerkiksi vältellä tiettyä paikkaa jossa heille on tapahtunut jotain ikävää, vaikka eivät varsinaisesti muistaisi sitä itse tapahtumaa enää. Neurologi ilmaisee asian niin, että ihmisellä on erilaisia muisteja.

Vierailija kirjoitti:

Huvittaa joidenkin traumat. Tavallisia asioita mistä eivät vaan pääse eteenpäin.

Annapa esimerkki "tavallisista asioista", joista eivät vaan pääse irti? Ja että oikein huvittaa! Mahdatko tuntea toisten kokemukset?

Tiedoksi, että ei ne sitä huvikseen tee. Sillä vaan ei voi mitään, jos on paha ptsd ja takaumat iskee päälle jatkuvasti milloin minkäkin triggerin takia.

Ne pitäisi käsitellä emdr-terapiassa, siihen ei kaikki pääse ja kaikkien psyyke ei kestä sitä terapiaa.

Kuinka sun elämä sujuisi, jos sulle jatkuvasti hyökkäsi päälle sama olo, mikä sulla oli silloin,  kun sut r ai skattiin ja haka ttiin pahasti?

Millainen olo sulla olisi tuollaisen tapahtuman jälkeen? Ja entä, jos se olo tulisi vaikkapa kesken tärkeän esitelmän pidon töissä? Kuinka sujuisi?

Tosi kivaa joo, "velloa", huvikseenhan me se tehdään. Not. 

En elä menneessä tai traumoissani, mutta käyttäydyn niin kuten minua on väärin opetettu käyttäytymään. On todella vaikeaa oppia rakastamaan itseään enää aikuisena kun sitä kykyä ei ole kukaan opettanut. Olo on äiditön , lähes orpo. Sisältä tyhjä. 

Minulle traumatisoivat kokemukset kuten mielisairas äiti, etäinen isä, vauvana ja taaperona koetut kiintymyssuhteeseen liittyvä traumaattiset asiat, joista en edes tietoisesti muista mitään (mutta olen paperilta lukenut ja osan olen päätellyt oman myöhemmän kiintymyskäyttäytymiseni pohjalta) aiheutti aika pahoja oireiluja murrosiän alkuvaiheilla ja se johti uusiin ikäviin tapahtumiin esim. päihteiden takia.

aatan alkaa itkeä paniikissa, jos puoliso unissaan laittaa kätensä päälleni. Mieli vaeltelee epätoivon, arvottomuuden ja häpeän tilassa aina välillä palaten hetkeksi "normaaliksi", kun pitää saada hommat hoidettua, töissä käytyä, kotia järjesteltyä edes joskus, mutta sitten se olotila palaa takaisin jonkun pienen triggeröivän tapahtuman johdosta. Vaikka kuinka haluaisin rakastaa itseäni ja olla hellä sille sisäiselle lapselle, niin se hylätty, pelokas ja itseänsä vihaava ihmispolo ei jätä rauhaan. Ei, vaikka sille huutaisi joka päivä turpa kiinni, mene pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Lakkasin vain ajattelemasta ikäviä asioita ja siirryin elämässä eteenpäin"

Onneksi olkoon te tämän tyyppiset kommentoijat, ette todennäköisesti kärsi traumasta.

Trauma ei ole sitä, että ihminen tietoisesti miettii jotakin ikävää tapahtumaa päästämättä siitä irti. Jos olet joutunut vaikka pahoinpitelyn kohteeksi, tuskin haluat sitä vartavarsten muistella ja ajatella koko ajan. Traumaattiset muistot tallentuvat aivoihin eri tavalla kuin niin sanotut normaalit muistot. Ja tämä oireilee epätavallisena käytöksenä, jonka vuoksi henkilöllä on usein vaikeuksia arkielämän (muiden silmiin turvallisissakin) tilanteissa.

Esimerkiksi tuo pahoinpitelyn uhri, hän ei välttämättä edes halutessaan pystyisi kelaamaan kokemaansa pahoinpitelyä mielessään läpi, mitä tapahtui ja miten. Mutta jos hän esim. kaupassa kohtaa jonkun vieraan ihmisen, joka ulkonäöltään tai elekielelt

Selvennätkö millä tavalla omiin kokemuksiin voi vaikuttaa omalla asenteella? Sulle on tapahtunut jotain kammottavaa ja traumatisoivaa, mutta ei hätää! Yksinkertaisesti muuta asennettasi, niin tuo piinaava ja ahdistava muisto muuntautuu positiiviseksi kokemukseksi, jota tästä lähtien muistelet hymyissä suin? Taidat olla hieman vieraantunut todellisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus voi olla traumaattinen. Siitä vastasi vanhempasi etkä lapsena tietenkään voi hallita asiaa. Mutta nykyhetkestä ja tulevaisuudesta vastaat vain ja ainoastaan sinä ja se on sitten oma valintasi annatko huonojen vanhempiesi pilata myös oman tulevaisuutesi elämällä menneessä/ajatuksissasi. Elämä on nyt eikä silloin.

En anna ja siksi olenkin laittanut välit poikki.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani niissä vellominen ei auta ollenkaan, tunsin parikin ihmistä jotka velloivat traumoissa ja eivät edes suostuneet opettelemaan päästämään irti.. kun pääsin terapiaan ja aloin opettelemaan eri keinoja ja työkaluja miten päästä eteenpäin, yksi näistä kavereista osoitti kateutta kun aloin ottamaan askeleita eteenpäin kohti parempaa ja tasapainoisempaa elämää.

Kiinnostaa, mitä nämä "työkalut" on konkreettisesti? 

pikkusen naurattaa. Eikö niitä mitä ihmiset juuri tässäkin yrittää sanoa, hyväksyä tapahtuneen, mutta mennä eteenpäin niistä huolimatta?

Joku vaan haluaa maksattaa asuntolaonansa sun traumoilla, tai maalaisjärjen syöttämisellä.

Vierailija kirjoitti:

Jos ihmisellä on oikeasti trauma, niin on turha vain päättää ettei anna sen vaikuttaa. Esim. isoisälläni oli trauma sodasta. Kun oltiin vaikka syömässä, niin hän saattoi yhtäkkiä luulla, että vihollinen tulee, ja maastoutua ruokapöydän taakse tms.

Joo sama itsellä. Ei kiinnosta omien traumojen tietoinen vatvominen, mutta takaumia tulee päivittäin ja hermosto ei ole kehittynyt normaalilla tavalla. Traumat tavallaan elää minussa edelleen ja vaikuttaa kaikkeen, esim stressinsietokyky huonoa ja se kannattaa huomioida omissa valinnoissa. Myös toiminnanohjauksen kanssa vaikeuksia. Sama juttu myös suolistossa, ei toimi normaalilla tavalla. Keho olisi hälytystilassa koko ajan ilman lääkkeitä. Dissoilua ja pakko-oireita. Olen kuitenkin parisuhteessa oleva ja työssäkäyvä, kolme tutkintoa suorittanut. Eli vaikka traumaoireilua on runsaasti, osaan vähentää menestyksekkäästi lapsuuden aiheuttamia haittoja, koska ymmärrän itseäni hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Henkilö A: Olen halvaantunut vyötäröstä alaspäin.

Henkilö B: Joo oli minullakin ihan kamalia jalkavaivoja, mutta sitten päätin vaan hymyillä ja kävellä. Kävele sinäkin.

Ihmisten resilienssi on yksilöllistä. Isäni tulee traumaattisista perheoloista ja on itse traumatisoitunut, tosin ei tunnista tätä vaan piiloutuu machomiehen roolin taakse. Isän sisaruksista yksi veli neljästä on suhteellisen normaali, loput kolme alkoholisteja, yksi istuu vankilassa murhasta. Isän sisaruksista kolme elää suhteellisen onnellista ja rauhallista elämää, kolme taas toistavat oman lapsuudenperheensä traumakuvioita väkivaltaisen puolison ja lasten kaltoinkohtelun kautta.

Jokainen heistä on kasvanut samassa ympäristössä, samoilla vanhemmilla.

Molemmat omat sisarukseni ovat työkyvyttömyyseläkkeellä traumojen takia, kiitos meidän perhekasvatuksen. Itse kitkuttelen vielä eteenpäin, ehkä kenties sitkeiltä sissitädeiltäni perityll

Kuulehan nyt, se että lapsuuden kaltoinkohtelu johtaisi työkyvyttömyseläkkeeseen keski-ikäisenä on aivan naurettavaa valehtelua. Ne syyt on henkilön ihan omassa aikuiselämän valinnoissaan, ei vanhemmissa kun ne antoi luunapin, pelastaakseen kenties pojan tupakoinnilta ja keuhkosyövvältä kun tämä poltti 12-v lapsena jo.

Jos isäsi ei  "puhunut sinulle" 30 vuoteen, kuulostaa taas tältä samalta, valehtelulta. Ilmeisesti kasvoit eri kodissa. tai isäsäi oli sairas, kuuro tai muuta ymmärrettävää.

Hyvin kuvattu miten olotila vaihtelee tahdosta riippumatta.  Ihan kuin olisin omaa tarinaani lukenut. Kiitos tästä. Vertaistuki auttaa jaksamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Minulle traumatisoivat kokemukset kuten mielisairas äiti, etäinen isä, vauvana ja taaperona koetut kiintymyssuhteeseen liittyvä traumaattiset asiat, joista en edes tietoisesti muista mitään (mutta olen paperilta lukenut ja osan olen päätellyt oman myöhemmän kiintymyskäyttäytymiseni pohjalta) aiheutti aika pahoja oireiluja murrosiän alkuvaiheilla ja se johti uusiin ikäviin tapahtumiin esim. päihteiden takia.

aatan alkaa itkeä paniikissa, jos puoliso unissaan laittaa kätensä päälleni. Mieli vaeltelee epätoivon, arvottomuuden ja häpeän tilassa aina välillä palaten hetkeksi "normaaliksi", kun pitää saada hommat hoidettua, töissä käytyä, kotia järjesteltyä edes joskus, mutta sitten se olotila palaa takaisin jonkun pienen triggeröivän tapahtuman johdosta. Vaikka kuinka haluaisin rakastaa itseäni ja olla hellä sille sisäiselle lapselle, niin se hylätty, pelokas ja itseänsä vihaava ihmispolo ei jätä rauhaan. Ei, vaikka sille huutaisi joka

Traumaattiset asiat, joita et kuitenkaan muista , mutta olet "lukenut"????? Enpä ole eläessäni kuullut mitään yhtä naurettavaa. Tajuatko sinä että monesti ne sosiaalihuollon kirjaukset on virheellisiä? Joku on kiireessä vain kirjoittanut virheitä, tai voinut vaikka sekoittaa eri asiakkaat toisiinsa. KYLLÄ! Samaahan tapahtuu terveydenhuolon kanta-kirjauksissa. Omalla kohdallani kerran toisen ihmisen tiedot oli pantu minun omakantaan! Näitä tapahtuu jatkuvasti! Kokoajan vierheellisiä kantakirjauksia, ne on aivan sekaisin!Joku toimistosihteeri naputtelee kiireessä mitä sattuu, muistaa väärin yms.

Ja sitten joku vieläpä TRAUMATISOI ITSE ITSENSÄ kun uskoo enemmän papereita kuin omaa muistiaan ja kokemustaan! Hyvä ihminen, sä tarviit terapiaa, mutta et mielikuvituksesi luomien tapahtumien takia, vaan siksi koska uskot mitä tahansa sulle kerrotaan enemmän kuin omaa itseäsi.

Vierailija kirjoitti:

Minulle traumatisoivat kokemukset kuten mielisairas äiti, etäinen isä, vauvana ja taaperona koetut kiintymyssuhteeseen liittyvä traumaattiset asiat, joista en edes tietoisesti muista mitään (mutta olen paperilta lukenut ja osan olen päätellyt oman myöhemmän kiintymyskäyttäytymiseni pohjalta) aiheutti aika pahoja oireiluja murrosiän alkuvaiheilla ja se johti uusiin ikäviin tapahtumiin esim. päihteiden takia.

aatan alkaa itkeä paniikissa, jos puoliso unissaan laittaa kätensä päälleni. Mieli vaeltelee epätoivon, arvottomuuden ja häpeän tilassa aina välillä palaten hetkeksi "normaaliksi", kun pitää saada hommat hoidettua, töissä käytyä, kotia järjesteltyä edes joskus, mutta sitten se olotila palaa takaisin jonkun pienen triggeröivän tapahtuman johdosta. Vaikka kuinka haluaisin rakastaa itseäni ja olla hellä sille sisäiselle lapselle, niin se hylätty, pelokas ja itseänsä vihaava ihmispolo ei jätä rauhaan. Ei, vaikka sille huutaisi joka

Tämä.