Voitko lapsena pahoin kodin ilmapiirin vuoksi?

Kotona oli ahdistava ja pelottavakin ilmapiiri toisen "vanhemman" käytöksen vuoksi. Hänen käytöksensä oli arvaamatonta ja helvetti saattoi revetä auki hetkessä. Ihan hänen mielialojensa mukaan. Joskus jäin koulun jälkeen ulos koska en uskaltanut mennä kotiin. Sain ekan kerran kuunnella tämän itsemurhauhkailuja joskus 6v. ja myöhemmin pelätä joutuvani itsekin uhriksi.

Muistan ajatelleeni, miten mukavan turvallinen tunnelma muilla kavereilla oli kotona. Vaikka ei kenenkään elämä aina kivaa ollut, niin siellä oli ainakin tavallisen turvallista, eikä tarvinut pelätä saavansa kenenkään raivokohtausvihoja niskaansa esimerkiksi nauramisen tai "väärässä" huoneessa olemisen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keksittekö keinoja, millä tätä voisi ehkäistä? Psykologin haastattelu aiheesta koululaisille joka vuosi? Ap

No voi perkele, että tällä muka keinoja keksimään. Mene itse psygoloogille  äläkä täällä mässäile ihmisten kurjuuksilla.!!!!!!!!!!!!!!!! 

Tässäkin näkee, kuka on terapian tarpeessa...

En todellakaan. En asu enää lapsuudenkodissa, vaan omassani. Joku raja siihen uhriutumiseenkin kannattaisi olla.

Vierailija kirjoitti:

Kotona oli ahdistava ja pelottavakin ilmapiiri toisen "vanhemman" käytöksen vuoksi. Hänen käytöksensä oli arvaamatonta ja helvetti saattoi revetä auki hetkessä. Ihan hänen mielialojensa mukaan. Joskus jäin koulun jälkeen ulos koska en uskaltanut mennä kotiin. Sain ekan kerran kuunnella tämän itsemurhauhkailuja joskus 6v. ja myöhemmin pelätä joutuvani itsekin uhriksi.

Muistan ajatelleeni, miten mukavan turvallinen tunnelma muilla kavereilla oli kotona. Vaikka ei kenenkään elämä aina kivaa ollut, niin siellä oli ainakin tavallisen turvallista, eikä tarvinut pelätä saavansa kenenkään raivokohtausvihoja niskaansa esimerkiksi nauramisen tai "väärässä" huoneessa olemisen vuoksi.

Juuri tämä, että muiden luona oli kivaa ja mukavaa.

En voinut pahoin. Mutta varmuudella on jälkensä jättänyt hyvässä ja pahassa. Tunnekylmä koti, jossa perustarpeet tyydytetty ok. Sotilaallinen kuri. Äiti perfektionisti. Ei positiivista palautetta, negatiivista kyllä. Mielipiteitä ei kyselty, eikä kyseenalaistaa saanut (ei tosin koulussakaan saanut). Kavereita ei saanut käydä kotona. Piti olla "näkymätön" kiltti lapsi.

Nykyään olen 50+. Olen vasta viime vuosina päässyt omista perfektionistisista piirteistä eroon. Vaatimustaso on silti itselle vieläkin korkea.

Minusta kasvoi introvertti. Olen aina tuntenut ulkopuolisuutta, joka juontaa lapsuuden aikaan ja vastavuoroisuuden kieltämiseen kavereiden osalta. Ruuhkavuosina rasitusta lisäsi se, että kolmen poikani kaverit sai olla meillä paljon. Myös yökylässä.

Minusta tuli kyseenalaistaja, ja asioille ja ilmiöille pitää olla perustelu. Lukemista rakastin ja rakastan yhä. Edelleenkin menen hämilleni, enkä osaa rennosti suhtautua, jos minua kehutaan. Ansaitustikin. En osaa kehua itseäni, enkä sanoittaa todellista kyvykkyyttäni nykystandardimitalla, koska omat vaatimukset itselle vaikuttaa tasoon vääristävästi. Alakanttiin. CV:n teko ja työhaastattelut on siksi kompastuskiviä. Niin kuin on vaade yltiösosiaalisuudestakin. En voi todeta, että joo, en olisi suuna ja päänä, mutta asiakaspalvelukin sujuu mallikkaasti. 

Minusta ei myöskään tullut auktoriteettiuskovaista. Kunnioitus ansaitaan, ei se luonnostaan lankea. Ei nimellä, tittelillä tms. Varakkuuden iso määrä tai sen puute kuuluu edelliseen listaan myös.

En voi sietää vapaaehtoista riman alittamista sen matalimmasta kohdasta, perusteetonta itsekehua, enkä epäoikeudenmukaisuutta. En jaksa typeriä ihmisiä. Niihin lukeutuu myös pinnalliset. Autoritäärisyys on pahin painajainen.