HS: "Hyvissä perheissä" kasvaa lapsia, jotka voivat huonosti kodin ilmapiirin vuoksi

Vierailija kirjoitti:

Jaa, että huonoissa perheissä sitten kasvaisi onnellisia lapsia. Uutisten valossa ei näytä siltäkään.

Ei kai kukaan väittänyt, että huonoissa perheissä kasvaisi onnellisia lapsia?

Toisaalta sitäkin voi miettiä, mitä pidetään hyvänä ja huonona perheenä. Mä aloin jossain vaiheessa miettiä, kun ei kukaan tahtonut uskoa eikä kuullakaan poikkipuoleista sanaa huonosta "hyvästä" perheestäni, että ihmiset siinä paljastivat omat arvonsa. Ilmeisesti jos vanhemmilla oli arvostetut ammatit, rahaa ja varallisuutta eivätkä käyttäneet päihteitä, ei lapsellakaan voinut olla mikään pielessä. Sitten taas on ihmisiä, jotka ovat kasvaneet köyhyydessä, ehkä pienipalkkaisen (yksinhuoltaja)vanhemman kanssa, ja kertovat lämmöllä, kuinka paljon arvostavat sitä, että sillä vähällä, mitä vanhemmalla oli, tämä teki kaikkensa, jotta lapsella olisi ollut mahdollisimman hyvä olla. Että vaikka materiaa ei ollut paljon, lapsuus oli silti hyvä. Ratkaisevaa on nimenomaan se kodin ilmapiiri. Itse pienestä pitäen mietin, että olisin ennemmin elänyt vaikka sillan alla, kunhan ei olisi tarvinnut 24/7 pelätä. No, taas näitä lapsen ajatuksia, toki sillan allakin olisi varmasti pelottanut. Pointti kuitenkin se, ettei materiaalinen yltäkylläisyys kompensoinut henkistä väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli ei se yhteiskunnan ilmainen raha onnea tuo.

Mikä yhteiskunnan ilmainen raha?

Noinkohan tuo selviää (hämäläisittäin) Ilmasta rahaa -draaman siivin?

Vierailija kirjoitti:

Omassa perheessäni kulissit pysyivät pystyssä melkein pari vuosikymmentä. Kun äitini lähti poliisisaattuessa lasten kanssa ja isälleni lätkäistiin pitkä lista syytteitä niin pitkälle ajalle kuin syyteoikeus ei ollut vanhentunut, ihmisten hämmästys oli valtava. Enemmistön mielestä valehtelimme, eikä osan mieli muuttunut edes siinä vaiheessa, kun tuomio toisensa jälkeen tuli. Oli toki niitäkin, jotka näkivät touhun läpi, mutta tietäen sen, ettei kukaan uskoisi heitä, olivat hiljaa ja mahdollistivat osaltaan touhun jatkumisen.

Se, että lapsella menee koulussa hyvin, ei kerro yhtään mistään mitään. Osa kaiken tietävistäkin ihmisistä ihmettelee, miten opiskeluni pitkittyvät ja pitkittyvät. Eivät voi käsittää sitä, että opiskeluun uppoutuminen oli pitkään ainut keino, jolla sain pidettyä itseni jotenkin kasassa. Se loppui sen jälkeen, kun oikeusprosessi loppui eikä tarvinnut enää pitää itseään kasassa. Nyt on päinvastainen o

Itselläni on tuore kokemus vastaavasta. Entinen puolisoni ja lasten isä on tuomittu vakavista lähisuhdeväkivallan rikoksista, mutta silti osa sukulaisista ja tuttavista eivät usko hänen tehneen mitään väärää. Helpompi vaan kieltää koko juttu, kun tekijä on niin "hauska tyyppi". Valitettavasti tilanne jatkuu edelleen, koska yhteishuoltajuus. Nämä hauskan tyypin kaverit eivät usko, miten epähauska kaveri hän läheisilleen on. Kulissit kuuluu teatteriin ja näyttelijät myös.

Eli "hyvissä perheissä" lasten on huono olla ja "ei niin hyvissä perheissä" lasten on vielä huonompi olla?

Lapsettomuus sittenkin suurta viisautta?

Vierailija kirjoitti:

Ei kenelläkään kotona koskaan kaikki ole OK, jos asiaa ruvetaan oikein kunnolla vatvomaan ja säälinkerjuussa kieriskelemään. Ilmapiiri varsinkaan ei just ole koskaan kohdallaan, kun mä haluun että on hauskaa niin muilla on oltava kans. Ei jumatzuide näitä juttuja. Psykologit nauraa matkalla pankkiin.

Ei täysin OK, mutta eiköhän suurin osa kasva tarpeeksi hyvissä perheissä. Siitä ei ole kyse tässä artikkelissa eikä ketjussa.

Kateellisuudesta täällä leimataan kaikki hyvätuloiset perheet. Tutkimusten mukaan korkeastikoulutettujen perheissä monet asiat on paremmin kuin alemmin koulutetuilla. On enemmän tietoa hyvinvoinnista, luetaan ja keskustellaan, panostetaan harrastuksiin, jotta nuorilla järkevää tekemistä ja kannustetaan koulutukseen. 

Sille ei voi mitään, jos lakimieheksi valmistunut itkee terapiassa kuinka väärin oli kun patistettiin kouluttautumaan.

Kylmiä, empatiakyvyttömiä ihmisiä on joka tuloluokassa. Voi kun nämä ihmiset näkisivät mitä vahinkoa aiheuttavat toisilleen, sen sijaan hankkivat lapsia ja laittavat vahingon niin geenein, kuin käytöksestään seuraavien traumojen kautta kiertoon. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi jotkut antavat alapeukkuja kun joku kertoo omasta elämästään ja kokemuksistaan?

Koska jollain käsittämättömällä tavalla kokevat sen kritiikiksi itseään kohtaan. Sama ilmiö esiintyy useissa muissakin keskusteluissa, jopa reaalimaailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Kateellisuudesta täällä leimataan kaikki hyvätuloiset perheet. Tutkimusten mukaan korkeastikoulutettujen perheissä monet asiat on paremmin kuin alemmin koulutetuilla. On enemmän tietoa hyvinvoinnista, luetaan ja keskustellaan, panostetaan harrastuksiin, jotta nuorilla järkevää tekemistä ja kannustetaan koulutukseen. 

 

Sille ei voi mitään, jos lakimieheksi valmistunut itkee terapiassa kuinka väärin oli kun patistettiin kouluttautumaan.

Tästäkään ei ole kyse, vaan siitä, että perhettä pidetään hyvänä pelkän täydellisen ulkokuoren perusteella välittämättä tai ymmärtämättä, mitä siellä kuoren alla on.

Joku kirjoitti aiemmin että ei missään perheessä ole aina kivaa ja helppoa.

Ei ehkä kivaa tai helppoa, mutta turvallista. Kaverini äiti kuoli tämän kaverin ollessa ala-asteella. Ei heidän isänsä silti riehunut kotona tai uhkaillut itsemurhalla lasten kuullen.

Eikös ole tutkittu, että johtajista puolet on narsisteja?

Hesarin mielestä oikeasti onnellisia ja aitoja ihmisiä voivat olla vain kaupungin vuokraluukussa avoimessa polyamoriassa asuvat ekovihreät LGBT kommunistit jotka kasvattavat kannabista ja ajavat joukkoliikenteellä elokapinan mielenosoitukseen. 

Tämä on nähty jo sadoissa kyseisen läpyskän artikkeleissa. 

 

terveisin lehden entinen lukija

Vierailija kirjoitti:

Onkohan Suomessa paljonkin tunnekylmiä vanhempia. Täällähän on pidetty hyvänä asiana, että lasta karaistaan. Tosin tämä mentaliteetti on vähentynyt viime vuosikymmeninä. 

Nyt on menty toiseen ääripäähän ja ei haluta pahoittaa lapsen mieltä millään pettymyksillä, eikä yksilöltä odoteta tervettä vastuunkantoa. Uhriutuminen on helppo tie vierittää vastuu itseltä pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, että huonoissa perheissä sitten kasvaisi onnellisia lapsia. Uutisten valossa ei näytä siltäkään.

Ei kai kukaan väittänyt, että huonoissa perheissä kasvaisi onnellisia lapsia?

 

Toisaalta sitäkin voi miettiä, mitä pidetään hyvänä ja huonona perheenä. Mä aloin jossain vaiheessa miettiä, kun ei kukaan tahtonut uskoa eikä kuullakaan poikkipuoleista sanaa huonosta "hyvästä" perheestäni, että ihmiset siinä paljastivat omat arvonsa. Ilmeisesti jos vanhemmilla oli arvostetut ammatit, rahaa ja varallisuutta eivätkä käyttäneet päihteitä, ei lapsellakaan voinut olla mikään pielessä. Sitten taas on ihmisiä, jotka ovat kasvaneet köyhyydessä, ehkä pienipalkkaisen (yksinhuoltaja)vanhemman kanssa, ja kertovat lämmöllä, kuinka paljon arvostavat sitä, että sillä vähällä, mitä vanhemmalla oli, tämä teki kaikkensa, jotta lapsella olisi ollut mahd

Itse törmännyt ihan päinvastaiseen asenteeseen. Jos vanhemmat on kouluttautuneita ja menestyneitä ja taloudellisesti pyyhkii hyvin, oletetaan juuri että ollaan vain urakeskeisiä ja lapsia laiminlyödään ja keskeisintä perheelle on maallinen mammona ja materia. 

Vierailija kirjoitti:

Kateellisuudesta täällä leimataan kaikki hyvätuloiset perheet. Tutkimusten mukaan korkeastikoulutettujen perheissä monet asiat on paremmin kuin alemmin koulutetuilla. On enemmän tietoa hyvinvoinnista, luetaan ja keskustellaan, panostetaan harrastuksiin, jotta nuorilla järkevää tekemistä ja kannustetaan koulutukseen. 

 

Sille ei voi mitään, jos lakimieheksi valmistunut itkee terapiassa kuinka väärin oli kun patistettiin kouluttautumaan.

 

Mitäs sinä pakenet, piilottelee ja pelkäät? Hyvissä perheissä eletään painajaisia.

Sitä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi tuollaiset ihmiset edes tekevät niitä lapsia? Vai eivätkö he oikeasti tunne itseään ollenkaan, ja sitten tulee täytenä yllätyksenä, että ohoh, minähän en muuten siedä ollenkaan sitä, että lapsi on elävä olento eikä joku puhumaton nukke?

Nyt vajaa nelikymppisenä olen aika paljon miettinyt omaa lapsuuttani. Ätini oli tyypillinen touhottaja, jolle kodin siisteys ja suorittaminen oli ja on edelleen kaikki kaikessa, ikkunoita pestään ja mokkapalaa väännetään vaikka henkihieverissä. Isäni taas ei ota kantaa yhtään mihinkään asiaan.

En muista että äiti tai isä olisi koskaan auttanut esim läksyjen kanssa. Koskaan ei kehuttu missään, mutta epäonnistuakaan ei saanut. Olin todella kiltti lapsi ja nuori, mutta siltikin äiti oli usein minulle suoraan sanottuna ilkeä, saattoi yhtäkkiä haukkua jotain luonteenpirrettä tai jopa ulkonäköä.

Kerran jouduin kesken koulupäivän mennä terveydenhoitajan vastaaotolle koska maha oli niin kipeä. Hoitaja oli jälkeenpäin soittanut äidille ja äiti sitten raivosi minulle että miksi menen jonkun hoitajan vastaanotolle ja hän joutuu tällaista asiaa selvittelemään.

Ylioppilaaksi valmistuttuani en saanut opiskelupaikkaa ensimmäisellä yrittämällä, äiti piti minulle sen seurauksena mykkäkoulua koko kesän.

Tuossa oli siis nyt vaan muutama esimerkki siitä, että millaisia vanhemmat sattavat olla vaikka ulkoiset puitteet onkin kunnossa. Varmaan sanomattakin selvää, että en ole kovinkaan läheinen vanhempieni kanssa nyt aikuisiällä enkä kerro heille juurikaan omista asioistani.

Vierailija kirjoitti:

"Kataja antaa konkreettisen esimerkin, miten tunnekylmyys voi pulpahtaa pintaan perheen arjessa: pelkkä maitolasin kaatuminen ruokapöydässä saattaa paljastaa reaktion, joka kielii mahdollisesti tunnekylmyydestä.

Tunnekylmä vanhempi voi Katajan mukaan nähdä lasin kaatumisen vain lapsen tahallisena huolimattomuutena ja jälkien siivoamisen itselle ylimääräisenä työnä. Reaktiona on silloin sättimistä ja syyllistämistä."

"On paljon aikuisia, joilla on tunne, että he eivät osaa mitään tai he eivät kykene mihinkään. Rohkeus tarttua uuteen on hyvin heikkoa, ja taustalla saattaa olla juuri sitä, että oma vanhempi on kenties mollannut pahasti, Kataja sanoo."

"Jos taas aktiivisesti viestitään, että tunteiden ilmaisu on kiellettyä, niin ajattelen kyllä sellaisen torjunnan täyttävän henkisen väkivallan kriteerit. Eli silloin puhutaan hyvin vakavasta asiasta kehityksen kannalta, Laajasalo sanoo.

Haitallista toimintaa van

Joo, tiedän. Reippaat tytöt ei itke. Edes silloin, kun saavat selkäsaunan vahingosta.

Vierailija kirjoitti:

Miksi jotkut antavat alapeukkuja kun joku kertoo omasta elämästään ja kokemuksistaan?

Koska niissä on yleensä joku asenteellisuus, tai päällepäsmärin neuvo tai päteminen mukana.

Tai jotain omaa tulkintaa, jolla kuvataan muka todellisuutta.

Harvoin ne on vain puhtaasti omia kokemuksia.

Omia kokemuksia on ihan kiva lukea

Eiköhän nyt jokainen tiedä, että ihmiset voivat olla onnellisia tai onnettomia ihan siitä riippumatta miltä pinnalla näyttää. Itse synnyin 70-l. duunariperheeseen ja minuun iskostettiin taas tämä ajatus, että ns. menestyvissä perheissä on aina jotain mätää, ovat kylmän kalseita ihmisiä ja saaneet menestyksensä pelkällä viekkaudella :) Kuka venäläiskirjailija se nyt olikaan, joka sanoi, että kaikki onnelliset perheet ovat onnellisia samalla tavalla, kaikki onnettomat perheet ovat onnettomia kukin omalla tavallaan.