Nostalginen toisen linjan sosiaalivirasto Stadissa

Lähes 40 vuotta sitten jäin hetkeksi työttömäksi. Olin parikymppinen. Mulla oli oma asunto ja velkaa, joten en ollut oikeutettu tukiin, mutta ei myöskään ollut rahaa ruokaa, joten nöyrryin ja menin jonottamaan sosiaalitoimistoon. Muistan vieläkin elävästi sen fiiliksen, kun mua tentattiin tilanteesta. Itkin ja vapisin kertoessani, kun olin niin nolona sekä itse tilanteesta että sitä häpeästä, joka muhun oli iskostettu jo lapsuudessa. Itse pitää pärjätä - aina! Apua ei haeta. Sossupummeja ei olla.

Siinä tilanteessa en pärjännyt ja hain apua. Sen jälkeen itkin kotona, kun avasin sen ruoka-avustuksen, jonka sosiaalitoimistosta sain... eli ainut apu oli ruokakassi, jossa oli tyyliin hernekeittopurkki ja näkkäripaketti. Mä olen allerginen herneille ja muutamalle muulle ruokakassissa olleelle tuotteelle.

Toi käynti oli mulle sellainen kokemus, etten ole koskaan sen jälkeen hakenut avustuksia. 

Toki otan vastaan Kela-korvaukset sun muut, jotka saa ilman hakemisia, mutta millään "luukulla" en ole tuon jälkeen jonottanut. Hirvittää, jos tässä vielä vanhemmalla iällä joutuu taas turvautumaan johonkin sosiaaliapuun.