Lue keskustelun säännöt.
Mistä tietää milloin pitää erota
07.04.2024 |
Taustaa: olemme hitusen yli 40 v, kaksi alakouluikäistä lasta, lapset tavallisia reippaita koululaisia. Molemmilla vanhemmilla korkeakoulututkinto ja ihan hyvä asema työelämässä. Yhdessä oltu 16 v, eli ei ihan teinistä mutta n 25 veenä tavattu.
Alkuun mies oli kuin raikas tuulahdus. Aiemmat kumppanini (toki kaikki oli nuoria), tuntuvat jotenkin haastavilta persoonilta, tälle miehelle tuntui kaikki asiat olevan helppoja kivoja eikä konflikteja ollut. Jälkeenpäin olen tajunnut täysin sen, että mies aktiivisesti välttelee kaikkea vähäkään epämukavaa, konfliktia, tilanteita joissa joutuu antamaan itsestään jotain. Kun on tarjolla helppoa kivaa seuraa, hän on viivana paikalla. Ne hetket, kun tarvii tukea tai elämässä isoja asioita käsillä, ei häntä näy eikä kuulu, vetäytyy omiin hommiin. Tuntuu, että kelpaan hänelle vaan positiivisena kepeänä ihmisenä. Näin ollut aina ja näin kohtelee myös muita, ehkä jopa lapsiaan. Mielestäni mies ei ole kasvanut vanhemmuuteen läheskään tarpeeksi. Koen olevani hänen ns apuminä, eli se joka jakelee tehtäviä (tyyliin tänään pitää käydä kaupassa, oisko ruokana vaikka x y z, ostatko ne, tai kaikki lasten asiat). Hän toimii kyllä lihaksena kun patistetaan mutta oma-aloitteisuus ja vastuunotto on aivan nolla. Näin on ollut aina. Jos jätän asioita hoitamatta, ne todella jää tekemättä. Oon näiden vuosien aikana ymmärtänyt, antanut tilaa, perustellut miksi pitää ottaa vastuu , raivonnut ja mitä keksinkin, lopputulos on sama: tsemppaa pari pv, kunnes vaipuu johonkin koomaan, josta häntä pitää patistella elämään elämää, jonka hän on itse valinnut ja halunnut. Huom, lapset haluttiin yhdessä, en todellakaan ollut painostava osapuoli.
Vuosien edetessä mies on alkanut suhtautua mun tekemään työhön perheen eteen itsestäänselvyytenä ja tuntuu ettei mulle ole muutakun tämä jatkuva puuhapeten rooli, johon olen aivan v*tun kyllästynyt. Mies pitää itsestäänselvyytenä, mutta osaa olla myös ilkeä. Esim, oli sovittu laskettelureissu, aamulla lähtö. Hän herää parikymmentä min ennen lähtöä, mähän toki olen jo herännyt pari h aiemmin että kamat on katsottu, lapset syöneet jne. Hän ensimmäisenä huomaa talvivaatteen x lapselle katsottuna ja alkaa ivalliseen sävyyn kysyä miksi muka nyt laittaa x takin kun viimeksi oli y. Hän siis täysin skippasi sen että mä olin herännyt tunteja sitten, tehnyt kaiken valmiiksi ja hän tarttuu ilkeään sävyyn johonkin lillukanvarteen josta puhuu mulle törkeästi. (Miestä ei todellakaan kiinnosta talvitakkien ominaisuudet tai mitkä sopisivat parhaiten), kunhan oli ilkeä. Näitä tapauksia on jatkuvasti, välillä enemmän. Kun kerron että en voi jatkaa tätä elämää näin, kohtelulle on tultava stoppi, lähes itkee ja vannoo kaiken muuttuvan. 16 v kokemuksellani mikään ei muutu , ainakaan pysyvästi. En ymmärrä, miksi hän haluaa olla tässä suhteessa, puuhapeteilyni vuoksi? Varmasti lasten asiat hoituu parhaiten näin. Mainittakoot että mies on älykäs, hoksaavainen vaativassa työssä, ei ole kyse sellaisesta. Päihteitä ei käytä. Apua. Kauanko tälläistä pitää jaksaa ja mitä voi tehdä jos toisen asenne on mitä väliä, ihan sama, älä stressaa tasoa. Rahankäytöstä myös haasteita. Mies hyvätuloinen mutta yllätys yllätys mikään perheeseen liittyvä ei saisi maksaa mitään ja hyvin hyvin pitkin hampain pienet reissut tms onnistuu. Kaveriporukalla parin yön reissuihin budjetti on arvatenkin jotain ihan muuta. Anteeksi avautuminen.
Kommentit (90)
Miksi tyytyä parisuhteessa keskinkertaisuuteen ja tuhlata elämäänsä sellaiseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kohta ne lapset on isoja, eroa sitten.
Vierailija kirjoitti:
Miksi tyytyä parisuhteessa keskinkertaisuuteen ja tuhlata elämäänsä sellaiseen?
Koska av mammat ovat myös keskinkertaisia.
Ei ihmisen elämä ole niin pitkä että siinä kannattaa odotella lasten kasvamista.
Vierailija kirjoitti:
No kohta ne lapset on isoja, eroa sitten.
Turha silloin enää erota, kun se ongelma poistuu lasten kasvamisen myötä. Tässähän on kyse siitä, että mies ei ota vastuuta lapsia koskevista asioista. Muutama vuosi vielä Ap, ja tuo ketutus helpottaa. Paitsi että miehesi vaikuttaa itsekkäältä, joten jotain uutta ärsytystä aiheuttavaa voi tulla tilalle...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse erosin päältä nelikymppisenä pari vuotta sitten ja täytyy kyllä sanoa, että on paljon helpompaa, kun ei ole sitä vitutuksen taakkaa jatkuvasti kannettavana. Metatöiden määrä on pysynyt samana (tietenkin, koska lapset), mutta ei ole eksän muodostamaa epävarmuutta ja lisätöitä luovaa tilannetekijää vaatimassa osaansa arjen jaksuista. Uusi kumppani on ihan erilainen kuin eksä, tukee ja myötäelää. AP:n tilanne kuulostaa siltä, että uupumus tekee tuloaan ja vähintään pitäisi omaa tilannetta pohtia joko ammattilaisen kanssa tai esim. rauhassa mökillä/hotellissa yhden viinkolopun ajan.
Siitä tietää, että olemassaolevat keinot on käytetty! Siis kun mukana on lapsia. Ilman lapsia erotkoon kukin miten ja milloin haluaa, mutta kun puhutaan lapsiperheestä, pitäisi olla sen verran vastuullisuutta ja yritystä hoitaa asiat hyvin, että menette miehen kanssa terapiaan.
Onko tämä parisuhdeterapia jotenkin menneen maailman juttu, kun siitä puhutaan niin vähän nykyään näissä erokeskusteluissa? 10-20 vuotta sitten oli automaattinen oletus, että terapiaa kokeillaan, ellei omat konstit auta tämäntyyppisiin ongelmiin kuten ap: lla. Eli kun kyse ei ole mistään persoonallisuushäiriöstä tms vaan ihan normaalista tottumukseen perustuvista rooleista.
Ja tosiaan ap saa syyttää itseään, että on antanut tilanteen mennä tuohon. Mies todennäköisesti osaa muuttua, jos ymmärtää tilanteen vakavuuden. Ero on valtava hässäkkä ja lapset kyllä kärsivät siitä, ellei kotona ole nykyisellään paha olla ja jatkuvaa riitelyä. Ihan typerää mennä repimään rikki perhe, jos kunnollisella ravistelulla vapaamatkustaja on mahdollista herättää.
t. Itse eronnut, todella paljon vaikeammasta suhteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi tyytyä parisuhteessa keskinkertaisuuteen ja tuhlata elämäänsä sellaiseen?
JOS ON TEHNYT LAPSIA SEN KESKINKERTAISUUDEN KANSSA. Silloin ei riitä oma ärsyyntyminen. Silloin on vastuussa lasten hyvinvoinnista ja velkaa heille, että yrittää kaikin tavoin ratkaista ongelmat. Ap ei ole yrittänyt.
Vierailija kirjoitti:
Itse erosin päältä nelikymppisenä pari vuotta sitten ja täytyy kyllä sanoa, että on paljon helpompaa, kun ei ole sitä vitutuksen taakkaa jatkuvasti kannettavana. Metatöiden määrä on pysynyt samana (tietenkin, koska lapset), mutta ei ole eksän muodostamaa epävarmuutta ja lisätöitä luovaa tilannetekijää vaatimassa osaansa arjen jaksuista. Uusi kumppani on ihan erilainen kuin eksä, tukee ja myötäelää. AP:n tilanne kuulostaa siltä, että uupumus tekee tuloaan ja vähintään pitäisi omaa tilannetta pohtia joko ammattilaisen kanssa tai esim. rauhassa mökillä/hotellissa yhden viinkolopun ajan.
Ihan turha mennä yksin sinne terapiaan pohtimaan tunteitaan, kun ongelmaan voi olla helppo ratkaisu raahaamalla mies terapiaan. Parhaimmillaan mies havahtuu unestaan ja alkaa nähdä vastuunsa ja roolinsa uusin silmin. Mies tuskin haluaa erota, hän on vain tottunut elämään noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutta, kertokaas te, jotka olette eronneet 40 v ja vähän yli, millaista elämä oli? Tai millaiseksi elämän voi eron jälkeen odottaa muodostuvansa? Meillä on kymmenen vuoden sisään oletettavasti talo tyhjä lapsista, jotka ovat itsenäistyneet. Samalla minä olen täyttänyt jo 50 v tuolloin, vaikka olen nyt suht hyväkuntoinen ja freesi, tiedän että kaikenlaista voi tulla. Lisäksi omat vanhemmat ikääntyy, on terveyshuolia, jaksamista jne- jotenkin yksin vanheneminen pelottaa. Toisaalta kauhistuttaa ajatus tyhjästä talosta, mitä teen tuon miehen kanssa sitten. Toisaalta metatyöthän loppunee.. Monesti olen miettinyt että jos ajattelisin vain itseäni ja omaa onnellisuutta, tavoittaisin sen todennäköisemmin lasten vuoroasumisella ja jollakin kevyemmällä, pitkäkestoisella tapailusuhteella, johon ei lapsia sotkettaisi ja molemmilla omat asunnot, olisi aikuisten välistä laatuaikaa. Mutta sitten tulee tuo ikääntymisen huoli, huoli lasten sopeutumisesta, ja noh, kaikissa vaihtoehdoissa on huonot puolensakin. Pitkä sepustus- taas.
Hakemattakin tule tunne siitä, että miehesi on voinut jo tahollaan tehdä päätöksen siitä, että odottaa ensin lasten lentävän pesästä ja lähtee sitten itsekin.
Kannattaako sinun hukata vielä melkein 10 vuotta odotellessasi toisen ratkaisua, vai otatko reippaasti oman elämäsi ohjat omin käsiisi?
Oikein hyvä ajatus perheenäidin päätellä miehen käytöksestä tällaisia asioita ja äkkiä lähettää eropaperit ennenkuin mies ehtii. Ei missään nimessä kannata sotkea miestä asiaan ja esim. keskustella hänen kanssaan ja käsitellä asioita kunnolla.
Tämä ketju taitaa olla osoitus siitä, että KYLLÄ, kyllä ihmiset tosiaan eroavat liian helposti ja ihan omituisilla tavoilla nykyään. Soita ap kaverille ja kysy mielipidettä ja yllätä mies eropapereilla. Näin sitä lapsiperheiden erot nykyään hoidetaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta, kertokaas te, jotka olette eronneet 40 v ja vähän yli, millaista elämä oli? Tai millaiseksi elämän voi eron jälkeen odottaa muodostuvansa? Meillä on kymmenen vuoden sisään oletettavasti talo tyhjä lapsista, jotka ovat itsenäistyneet. Samalla minä olen täyttänyt jo 50 v tuolloin, vaikka olen nyt suht hyväkuntoinen ja freesi, tiedän että kaikenlaista voi tulla. Lisäksi omat vanhemmat ikääntyy, on terveyshuolia, jaksamista jne- jotenkin yksin vanheneminen pelottaa. Toisaalta kauhistuttaa ajatus tyhjästä talosta, mitä teen tuon miehen kanssa sitten. Toisaalta metatyöthän loppunee.. Monesti olen miettinyt että jos ajattelisin vain itseäni ja omaa onnellisuutta, tavoittaisin sen todennäköisemmin lasten vuoroasumisella ja jollakin kevyemmällä, pitkäkestoisella tapailusuhteella, johon ei lapsia sotkettaisi ja molemmilla omat asunnot, olisi aikuisten välistä laatuaikaa. Mutta sitten
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epävakaat ihmiset eroavat nykyäänkin heppoisin perustein.
Vierailija kirjoitti:
Ap lisää vielä että meillä on omat asuntolainat, lähtöjään samansuuruiset. Mies on lähivuosina ymmärrykseni mukaan velaton, itsellä yli 10 v asuntolainanmaksua jäljellä. Mies on siis iloisesti lyhennellyt omaa asuntolainaansa isoilla summilla (ainakin minuun verrattuna), tämä ei olisi onnistunut jos olisi kompensoinut osallistumattomuuttaan maksamalla esim niitä ruokalaskuja selkeästi enemmän. Eli ei ole todellakaan se tilanne että "mies elättää perhettä", tai elättää toki kuten minäkin.
Miehesi täytyy tietenkin alkaa maksamaan sitten tuota sinunkin lainaasi,kun omansa on saanut maksettua, koska rahapolitiikkanne ei ole mennyt tasa-arvoisesti yhdessä perheenä asuessanne.
Laita miehesi valitsemaan perheensä tai ero, eli vaadi häntä laittamaan perheensä ykköseksi,kaiken muun edelle.Siihen kuuluu se, että mies on valmis käyttämään rahojaan perheensä iloksi ja hyväksi ,aivan kuten sinäkin olet jo tehnyt.Vaadi häneltä todisteita siitä, että perhe on hänelle tärkein.
Muuten hän ei teitä ansaitsekaan.
Tietysti toivon, että perhe olisi jokaiselle, myös miehellesi se tärkein asia elämässä.Ja vaatimuksesi herättää hänet ymmärtämään tämän säikähtäessään sitä mahdollisuutta,että menettää perheensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitten kun puolison naama ja jutut rupee harmittamaan niin ettei jaksa enää.vaihtoon vaan.
Hei ap, tuntui kun olisin lukenut omaa viestiäni, muutamalla erotuksella. Ensinnäkin kaikki sympatia sinne, et ole yksin tällaisten pohdintojen kanssa.
Meillä myös sama tilanne, molemmat hyvissä töissä ja yhdessä on oltu lähes 20 vuotta, kaksi kouluikäistä lasta. Mieheni on monella tapaa hyvin samanlainen. Hankalissa elämäntilanteissa (läheisen vakava sairastuminen, koliikkivauva, haasteet jaksamisen kanssa) olen kokenut jääväni hyvin yksin, sillä myös hän tuntuu toivovan minulta positiivista tai neutraalia olemista. Jos olen väsynyt, surullinen tai erityisesti vihainen, hän vetäytyy. Pohjimmiltaan hän tahtoo hyvää ja hyviä hetkiä yhdessä on ollut koko ajan, mutta todella kivikkoinen taival on takana. Lasten kasvaminen on osaltaan auttanut tilanteessa, mutta olemme onnistuneet myös joitakin isompia haasteita ainakin tasoittamaan.
Meillä on ollut suuria haasteita juuri noiden perheen vastuiden jakamisessa. Teemme suurin piirtein yhtä haastavaa työtä ja tienaamme suurin piirtein saman verran. Tästä huolimatta minä olen kantanut kokonaisvastuun lähes kaikista perheen asioista pitkään. En ole kovinkaan kontrolloiva, mutta jostain syystä, ehkä lapsuudenperheiden malleista ja persoonista johtuen, ajauduimme lasten ollessa pieniä tilanteeseen, jossa kaikki meidän perhettä koskevat asiat olivat automaattisesti minun vastuullani, ja jos halusin miehen osallistuvan, minun piti pyytää häneltä apua. Tämän jälkeen oli lisäksi epävarmaa, tekeekö hän lupaamansa asiat.
Pitkään yritin kertoa enemmän ja vähemmän turhautuneesti hänelle tilanteestani: siitä mikä perhe-elämässämme aiheuttaa minulle väsymystä ja että toivoisin hänen ottavan enemmän vastuuta sekä pitävän kiinni lupaamistaan asioista. Hän periaatteen tasolla oli aina kanssani samaa mieltä. Käytännössä tämä ei kuitenkaan muuttanut mitään. Olisin todennäköisesti eronnut, kun lapset olivat pieniä, jos olisin jaksanut lähteä edistämään eroa. Mies ei tätä missään vaiheessa ole halunnut, vaikka minäkin olen pohtinut paljon sitä, miksi hän minun kanssani on, kun käyttäytyy välillä täysin vastaan minun hyvinvointiani.
... jatkuu seuraavassa
Me olemme käyneet pariterapiassa ja täytyy sanoa, että siitä on ollut hyötyä. Muutos on ollut hidasta, mutta nyt kun katsoo taaksepäin, todella moni asia on muuttunut paljon. Tärkein oivallukseni, jonka olen saanut, on se, että ei kannata odottaa tai olettaa häneltä mitään. Pitkään ajattelin, että kun hän näkee tai kuulee, kuinka kuormittunut olen, hän automaattisesti haluaa ottaa enemmän vastuuta, jotta minä voisin paremmin. Näin asia ei kuitenkaan mene: ainoa toimiva ratkaisu on ollut vastuiden todella tarkka sopiminen ja viikottaiset keskustelut siitä, kuka hoitaa tulevalla viikolla mitäkin.
Käytännössä olen lukuisia kertoja istunut miehen kanssa alas ja kysynyt häneltä, mistä perheen osa-alueista hän haluaa ja pystyy ottamaan kokonaisvastuun. Hieman vastahankoisesti, mutta kuitenkin, tämä on vähitellen siirtänyt vastuita myös hänen tontilleen. Tämän jälkeen olen tehnyt kaikkeni, etten auta tai puutu hänen vastuualueisiinsa mitenkään, sillä silloin asiat usein lipsahtavat takaisin minun vastuulleni. Monet työpaikalta tutut asiat auttavat myös tässä: säännölliset palaverit ja asioiden ylös kirjaaminen.
Edelleen joudun joskus muistuttamaan siitä, että jos minulla on esimerkiksi vapaailta, se tarkoittaa sitä, että pelkkä hänen paikalla olo ei riitä, vaan hänen tulee myös hoitaa kodin asiat niin, että ne eivät odota minun paluutani. Edelleen välillä tulee tilanteita, joissa hän on unohtanut hoitaa vastuullaan olevia asioita. Jos kyseessä on joku lapsia koskeva asia, käännän lasten kysymykset välittömästi isälle. Olemme myös kertoneet lapsille, kuka vastaa mistäkin, tämä on ollut aika tehokasta. Lapset ovat sinnikkäitä kyselemään, milloin ja miten joku asia toteutuu.
Lisäksi elämää helpottaa se, että lapset kasvavat ja ottavat jatkuvasti enemmän vastuuta omasta elämästään. Ja lisäksi olen opiskellut tervettä itsekkyyttä ja ihan suoraa vaatimista: Minä hoidan tämän asian, mitä sinä hoidat? Minä en voi hoitaa tänään asiaa x, olen menossa jumppaan.
... jatkuu
... jatkuu
Raha-asioista emme ole samalla tavalla joutuneet riitelemään, sillä tosiaan tienaamme lähes saman verran ja käytämme saman verran rahaa kuukaudessa perheen yhteisiin menoihin. Olen tosin joutunut ystävällisesti vaatimaan, että molemmilla pitää olla mahdollisuus laittaa saman verran rahaa säästöön/kk silloin kun ei oltu vielä sovittu yhteisestä summasta, jonka molemmat käyttävät perheen menoihin. Mieheni ei tässäkään ole toiminut tietoisesti ilkeästi, mutta ei kyllä myöskään automaattisesti ajattele, mikä on oikein ja tasapuolista, vaan minun on pitänyt pitää omista oikeuksistani kiinni.
Mies ei missään nimessä tosiaan ole ilkeä tai pahantahtoinen ja tiedän, että hän välittää perheestämme syvästi. Hän myös itse näkee itsensä tasa-arvon kannattajana, mutta usein ehkä luulee tekevänsä enemmän kuin mitä käytännössä tekee. Osittain lapsuudenkotinsa mallista, jossa äiti passaa isää edelleen ja on uhrannut koko elämänsä perheen passaamiseen, osittain persoonasta johtuen, hän ei ole osannut toimia erilaisessa ympäristössä. Toisaalta minä en ole osannut asettaa rajoja ja vaatia. Näitä taitoja olemme nyt yhdessä lähes kaksi vuosikymmentä opetelleet ja onneksi olemme myös onnistuneet asioita muuttamaan.
Meidän tapauksessa kannatti jatkaa, vaikka vaikeaa on ollut, mutta toisaalta muutos on ollut niin hidasta ja vaatinut itseltäni todella paljon jaksamista. Ymmärrän todella hyvin, että mietit eroa: on todella raskasta elää ihmisen kanssa, joka ei automaattisesti ota vastuuta mistään eikä halua käsitellä hankalia asioita. Olisi niin paljon helpompaa, jos toinen vain ottaisi vastuuta ja ajattelisi automaattisesti myös puolisonsa hyvinvointia, mutta ainakaan meillä tämä muutos ei tapahtunut ennen kuin asetin jämäkästi omia rajoja ja vaadin tasapuolisuutta.
Kiitos sinulle, edellinen kirjoittaja. Luin viestisi useampaan kertaan ja se kosketti syvästi. Se voisi (ilman tuota rahaseikkaa) olla täysin minun kirjoittama. Viesteissäsi tiivistyy minun liki 20 vuoden parisuhde, tai ainakin se aika, kun perheessämme on ollut lapsia. Minunkaan puoliso ei ole lähtökohtaisesti paha tai edes ilkeä, mutta laiskahko, välinpitämätön ja itsekäskin tietyissä asioissa, ja omaa napaa pidemmälle on vaieka nähdä. Puolisoni on edennyt heti yliopiston päätyttyä uralla nopeasti, niin tehtävissä kun palkassa. Hän on päässyt hyvään asemaan, sellaiseen, jossa saa vapaasti tehdä vaativaa asiantuntijatyötä säännöt ladellen, työnantajat ovat hänestä kilpailleet ja hän on ollut konsultoivassa roolissa jo vuosia, konsultointiin kuuluu toisten työn arviointi ja virheiden etsintä (koomista, eikö). Kaikki käytännön työasiat hoitaa assistentit, hr-hlöt. Mies on ihan tavallisesta (ja aika vähävaraisesta) duunariperheestä, mutta mietin, onko tämä nopea eteneminen uralla "noussut hattuun" tietyllä tavalla ja tälläinen konsultoiva, määräävä, omaehtoinen rooli jatkuu sitten vapaa-ajallakin ja siitä roolista on vaikea irroittautua. En tiedä.
Olen yrittänyt tehdä viikkoaikatauluja ja jakaa tehtäviä, ongelma on se ettei mies "tunnista" niitä. Kun kerron, että pitää vaihtaa vaikka petivaatteet, ne on jo kolmatta viikkoa, hän sanoo ettei hänen mielestä todellakaan tarvii. Kun kerron, että miehen sukulainen X on tulossa kylään (siis vierailulle, jonka hän on sopinut itse), että tarvii imuroida, pestä vessat ja hankkia tarjottavaa, mies toteaa että ei täällä hänen mielestä ole likaista ja että kahvinkeitto riittää (kuitenkin itse syö sukulaisilla pöydän tyhjäksi joten ajattelen että vaikka paistopisteeltä jotain tarjottavaksi hakeminen on vähintään kohtuullista jne). Kun kerron että voisitko kertailla lapsen X kanssa enkun kokeeseen ,itse kertailin viimeksi, hän kertoo että lapsi on niin taitava että ja sai viimeksikin kympin että tokkopa tarvii lukea. Näitä esimerkkejä olisi tuhansia, mutta pointti on se että hän vähättelee ja mitätöi ns "tekee tyhjäksi" eikä tunnista näitä arkisia asioita. Kommentti on että älä stressaa, kyllä ne hoituu. No eihän ne v*ttu hoidu, jos ei niitä hoida. Välillä on vaan helpompi antaa asioiden olla ja hoitaa tälläiset yksittäiset asiat itse, niinkun olen aivan liikaa tehnytkin- en jaksa vääntää hänen kanssa pitääkö olla lämmin ruoka kasvaville lapsille päivittäin tai pitääkö huusholli imuroida kerran viikossa. Toinen syy on se, että en voi luottaa että hän hoitaa jonkun homman ,jonka lupasi (yleensä ei hoida, ellen kysele perään toistuvasti). Tämä nyt vähän negatiivinen viesti. Kevennyksenä kerrottakoot, että kellojen kääntö on ollut homma, jonka olen vaatinut mieheltä. Hänen vastaus oli aluksi "vähennä päässäsi tunti, ei jaksa nähdä vaivaa kellojen kääntöön" (hän oli sis niin patalaiska että pyysi perhettään, tuolloin ihan pieniä alakoululaisia päättelemään kellonajan kun näkisi sen aivan max 10 min ajan kääntääkseen kodin kellot). Nyt viime viikolla hän käänsi vaan oman rannekellonsa ja autonsa kellon, muut jouduin erikseen tiukkaamaan. En tiedä aina, itkiskö vai nauraisko. AP
Näitä perheitä on paljon. Lasten saaminen avaa uuden todellisuuden ja se upea urho onkin jotain muuta. Kun mies sitten jätetään, on aivan liian myöhäistä. Juna meni vuosia sitten.
Nostan tätä ketjua. Mielenkiintoista keskustelua ja ajatuksia.