Jos olet aikuisiällä oppinut löytämään iloa liikunnasta, kerro miten teit sen. Vähäinenkin määrä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähtisin koko hyvinvointia hakemaan tasapainon kautta. 

Ihminen on fyysinen, psyykkinen, henkinen ja sosiaaalinen kokonaisuus.

Tasapainon tunne on eritttäin merkityksellinen eheyden luoja elämässä. Tasapaino mielekkään työn, hyvän työyhteisön ja yksityiselämän välillä rakentaa perustan hyvinvoiinnille. 

Tasapainoa ei voi saavuttaa vain jossakin yksittäisessä asiassa. Tasapainoinen elämä vaatii usean eri osa-alueen saattamista tasapainoon, jotta tuloksena on tasapainoinen kokonaisuus ja tyytyväisyys omaan työhön ja elämään voi syntyä. 

 

Fyysinen hyvinvointimme pitää meidät työkykyisinä ja hyvinvoivina ja välttäisimme uupumisen, sairaudet, uniongelmat ja stressin.

Mielen kunto vaikuttaa ajatteluun ja oppimiseen. Ihminen ei kykene oppimaan työssään uutta, omaksumaan ja sisäistämäään kaikkea työpäivän aikana ilme

Koska kukaan ei jaksa lukea tuollaista sontapaatosta mikä ei edes vastannut aloittajan kysymykseen. Siksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopetin ensin kokonaan kaikenlaisen mittaamisen, laskemisen ja tehon ajattelun. En tavoittellut tuntimääriä, kilometrejä, sykkeitä tai vastuspainoja. Harrastin liikuntaa jonka ensisijainen tarkoitus on ihan muu kuin kehon rasittaminen: esimerkiksi suunnistuksessa etsin rasteja, kävellessä otin vain omaa aikaa äänikirjan kanssa, tanssitunnilla keskityin nauttimaan musiikista, kiipeilypuistossa voitin korkeanpaikan pelkoa, vesijumppaan menin heiluttelemaan raajoja kaverin kanssa jutellen, pyöräillen kävin nauttimassa säästä ja etsimässä kieloja, retkeilemään menin bongaamaan sammakkoja... Lakkasin potemasta huonoa omaatuntoa siitä että olen hidas, iso ja tehoton. Sit kun sitä ei itseltään vaatinut, niin joskus vahingossa polki vähän kovempaa, ui vähän reippaammin ja otti uteliaisuuttaan pari juoksuaskelta, ja se olikin mielenkiintoista kun siihen ei sisältynyt mitään vaatimusta. Ja tuntui joskus hyvält

 

Mulla on vähän sama. Ei rutiineja, ei pakkoa, ei tavoitteita. Monessa muussakin asiassa mulla toimii se, että lähden kokeilemaan ilman sen kummempia tavoitteita ja lopulta huomaan uppoutuneeni tekemiseen ja ylittäneeni odotukset. Liikunnassa saatan esim. ajatella, että no jos juoksen matolla vaikka vartinkin, niin on tyhjää parempi. Sitten huomaankin juosseeni jo puoli tuntia. Tai että teen nyt vaan jonkun sinnepäin kotijumpan telkkarin ääressä, ihan vaan vähän heiluttelen käsiä. Lopputulos se, että liike vie mennessään ja lopulta olenkin tehnyt koko kropan lihaskuntotreenin. Ulkona saatan lähteä kävellen asioille (äänikirja korvissa) ja "hyppään sitten jossain vaiheessa bussiin", mutta kävelenkin perille asti. 

Lapsena olin ihan suht liikkuva, mutta koululiikunta tappoi kaiken kiinnostuksen. Olin niin usein kömpelö ja huono, ja kun koululiikunta oli niin vahvasti mittaamista ja kilpailua, se ei palkinnut millään tavalla, vaan lannisti kokonaan. Pian ei huvittanut edes yrittää, kun olin kuitenkin aina viimeisten joukossa. Arkiliikunta eli kävely ja pyöräily töihin/kouluun/asioille ovat kuitenkin aina kuuluneet elämääni ja se on varmaan osaltaan auttanut pitämään jotain peruskuntoa yllä ja hidastanut lihomista (olen lievästi ylipainoinen). Jossain vaiheessa aikuisiällä havahduin, että kyllä varmaan pitäisi liikkua enemmän. Kiertoharjoittelu ja uiminen olivat mulle hyvät erityisesti aluksi. Molemmissa liikkeen tahdin voi määrätä itse eikä ollut niin väliä, jos ei joka kerta jaksanut vetää täysillä. Kunto kuitenkin kohosi pikkuhiljaa. Jossain vaiheessa mukaan tuli enemmän lihaskuntotreeniä ja aerobista esim. juoksumatolla tai kuntopyörällä, edelleen sama homma: minä itse päätin tahdin. Korona-aikaan keksin treenit kotona telkkarin ääressä ja nehän ovatkin jääneet osaksi arkea (ei tarvitse lähteä mihinkään, jos ei huvita). Aikuisiän aloituksesta ei mennyt oikeastaan kovinkaan kauaa, kun jo huomasin, miten liikkumaan oli mukava ryhtyä ja miten sitä jo kaipasi. Miten se ei ollut pakko tai velvollisuus, vaan mukavaa omaa aikaa. 

Ulkonäkösyyt olivat aikoinaan tosi kova motivaattori liikuntaan (osittain edelleen), mutta mitä vanhemmaksi tulee, yleinen "pystyvyys", jaksaminen, notkeus tms. ovat nousseet arvoonsa. Kyllä mulle oli tosi tärkeää, että nelikymppisenä jaksoin leikkiä ja juosta pienten lasten perässä ja että nyt viisikymppisenäkin pystyn etenemään vauhdikkaasti ja nousemaan portaita puuskuttamatta. Tiedän, että moni ikäiseni ei edes pysty juoksemaan tai hyppimään enää, ja vaikka musta ei mitään timmiä burbee-mimmiä ikinä tulekaan, onhan se aika ihana tunne, kun tietää, että polvet ja keuhkot kestää ja jaksan pitää vauhtia yllä. 

Olen aikuisiällä löytänyt ilon lenkkeilystä. Joko reippaasta kävelystä tai metsässä vaeltamisesta. 

 

Ilo löytyi, kun tajusin yhdistää lenkkeilyyn minua itseäni kiinnostavat äänikirjat ja podcastit. Tulee liikuttua huomaamatta, kunto ja mieliala kohenee. Nykyään kroppa jo ihan pyytää lenkille lähtöä, vaikka mieltä laiskottaisi.

Vielä, kun saisin saman toimimaan lihasharjoittelun suhteen!

Teen kehonpainoharjoituksia ja kehityksen seuraaminen on paljon konkreettisempaa ja kiinnostavampaa, kun esim. salilla käynti. Jossa kehitys on sitä että jaksaa enemmän tai isommilla painoilla. Kehonpainoharjoittelussa kehitys tarkoittaa uusia liikeratoja, lisääntynyttä kehonhallintaa yms. Lisäksi on paljon mielenkiintoisempi tavoite esim. käsilläseisonta tai spagaatti, kuin se että nostaa x määrän kiloja.