Lue keskustelun säännöt.
Ihana parisuhde, erilliset kodit, mä olen alkanut kaivata enemmän mut mies ei
02.04.2024 |
Ollaan eletty tätä kivaa elämää pari vuotta. Ollaan yhdessä viikonloput ja joskus viikollakin ollaan öitä toisen luona. Asutaan aika lähekkäin. Suhde on aivan valtavan hyvä ja iloa tuottava. Tulen nähdyksi ja kohdatuksi ja rakastetuksi sellaisena kuin olen.
Ollaan kumpikin aika introvertteja, mut mies jopa hieman erakko luonteeltaan. Siksi omat kodit. Mut mä olen alkanut kaivata häntä elämääni enemmän. Siis suoraan sanottuna riudun ikävästä ja itkettää usein.
Mulla on hyvä harrastus ja ystäviä ja hyvä oma elämä, en istu himassa illat pitkät yksin miettimässä miestä. Mut tää ikävän tunne jäytää mua kuitenkin kaiken aikaa.
Ottaa todella paljon päähän että tää on kehittynyt tällaiseksi. Viimeiset puoli vuotta on mennyt näin. Olen odotellut että menisi ohi. Mä en ymmärrä miks tää on muuttunut tällaiseksi yhtäkkiä. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Täytin vasta 44, voisko hittolainen olla jo jotain hormonien tekosia.
En mä edes tiedä miksi avauduin. Tai no, siksi, kun tuntuu niin pahalta..! 😢
Kommentit (267)
Meillä on toisinpäin, mies haluaisi asua yhdessä, minä en. Ainakaan juuri nyt, kun teinini asuvat vielä kotona, ja haluan vielä viimeiset rippeet omien lasten kanssa vietetystä ajasta. Molempia malleja olemme kokeilleet, nyt minun toiveestani meillä on kaksi kotia. Mieheni olisi varmasti voinut kirjoittaa aloituksen, hän kaipaa enemmän ja ikävöi.
Perusongelma sinulla(kin) on juuri tuo todettu, haluatte pohjimmiltaan eri asioita. Hankala kuvio molempien näkökulmasta. Nyt sinä joustat omista toiveistasi, samoin kuin meillä mieheni. Se on muuten stressaavaa myös sille osapuolelle, joka ei jousta. Aiheuttaa huonommuuden tunteita, kun ei voi antaa toiselle, mitä tämä haluaa voimatta itse huonosti.
En osaa muuta neuvoa antaa kuin punnita, onko rakkaus kuitenkin suurempi kuin halu asua samassa. Harmi tuo, että muutosta ei ole tulossa tulevaisuudessa. Meillä on se optio lähivuosina. Osan aikaa asumme nytkin yhdessä, mutta huomaan kyllä, kun alkaa itseä kiristää.
Ja nuo pettämis ym. hömpötykset voi jättää omaan arvoonsa. Ihmisillä on kyllä ihme tarve vääntää kaikki samaan muottiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on toisinpäin, mies haluaisi asua yhdessä, minä en. Ainakaan juuri nyt, kun teinini asuvat vielä kotona, ja haluan vielä viimeiset rippeet omien lasten kanssa vietetystä ajasta. Molempia malleja olemme kokeilleet, nyt minun toiveestani meillä on kaksi kotia. Mieheni olisi varmasti voinut kirjoittaa aloituksen, hän kaipaa enemmän ja ikävöi.
Perusongelma sinulla(kin) on juuri tuo todettu, haluatte pohjimmiltaan eri asioita. Hankala kuvio molempien näkökulmasta. Nyt sinä joustat omista toiveistasi, samoin kuin meillä mieheni. Se on muuten stressaavaa myös sille osapuolelle, joka ei jousta. Aiheuttaa huonommuuden tunteita, kun ei voi antaa toiselle, mitä tämä haluaa voimatta itse huonosti.
En osaa muuta neuvoa antaa kuin punnita, onko rakkaus kuitenkin suurempi kuin halu asua samassa. Harmi tuo, että muutosta ei ole tulossa tulevaisuudessa. Meillä on se optio lähivuosina. Osan aikaa asumme nytkin yhdessä, mutta huomaan kyllä, kun alka
Oletko sinä aivan sydänjuuriasi myöten rakastunut tuohon mieheen? Elämäsi suurin rakkaus?
En ymmärrä noita juttuja että johonkin pitää aina edetä suhteessa? Edetä mihin? Haloo, ehkä sitten jos on 100% selvää, että halutaan lapsia niin sitten voidaan puhua "etenemisestä" mutta mihin muka minä melkein 50vuotiaana olen mieheni kanssa etenemässä muualle kuin hautaan. Ja emme asu yhdessä, emmekä tule asumaankaan.
Vierailija kirjoitti:
Jäi tuosta vielä se aika oleellinen, että mies siis ei pysty enempään. Aina kun nähdään esim viikolla useammin, hänellä menee sitten siitä palautuessa niin, että tarvii sitten vastaavasti enemmän aikaa itekseen. Hän on aina ollut tuollainen erakkoluonne, ja on ollut ikionnellinen kun mä en aikaisempiin kumppaneihin verrattuna ole ollut hinkumassa saman katon alle. Kun hän ei siihen yksinkertaisesti kykene.
Niin toi on se, mikä mua surettaa. Tähän ei yksinkertaisesti ole muutosta tulossa.
Ap
Tee itsellesi hyvinvointiteko ja eroa!
Pidemmän päälle käy todella raskaaksi erilliset kodit, tapaamisten sopimiset kaikkine sumplimiseen. Olen itse kokenut tuon ja en ryhtyisi enää tuollaiseen. Uuvuttavaa totaalisesti molemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pidemmän päälle käy todella raskaaksi erilliset kodit, tapaamisten sopimiset kaikkine sumplimiseen. Olen itse kokenut tuon ja en ryhtyisi enää tuollaiseen. Uuvuttavaa totaalisesti molemmat.
Jep. Sopii suhteen alkuun mutta ei pidemmän päälle. Jos toinen on vielä tilanteeseen tyytymätön, niin mitä tulevaisuutta sellaisella suhteella on? Ei mitään. Ei se ainakaan paremmaksi muutu ajan kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naurattaa aina nää "se pettää sua" jutut jos mies ei halua asua yhdessä kumppaninsa kanssa. Itse en missään nimessä halua asua yhdessä ja ikinä en ole ketään pettänyt vaikka saman katon alle en suostukaan.
M40
Jos mies tarvitsee päivätolkulla omaa aikaa kun tapaa naisensa kerran, on todellakin syytä epäillä että on muita kuvioissa.
Tässä on kyse sellaisesta kokonaiskuormituksesta. Hänellä on vaativa työ, eikä oikeasti jaksaisi olla ihmisten kanssa ollenkaan. Jotta jaksaa sitä, tarvii sitä ihan omaa aikaa niin paljon. Jos me nähdään enemmän, se ensisijainen tarve jää tyydyttymättä ja hän alkaa uupua. Koska töissä on pakko jaksaa käydä.
Ymmärrän kuitenkin tuon pointin ja epäilyksen täysin. Sen verran hyvin hänet tunnen ja lu
Kyseessä on sitoutumiskammo, mielummin eroaa kun muuttaa yhteen.
Sivu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apn suhde kuulostaa tapasuhteelta ja riippuvuussuhteelta. Ei rakkaussuhteelta.
Kuulostaa täydelliseltä järjestelyltä ja sellaisessa samanlaisessa olen itsekin. Saa omillaan asuessaan omaa aikaa puolin ja toisin kun sitä tarvitsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä noita juttuja että johonkin pitää aina edetä suhteessa? Edetä mihin? Haloo, ehkä sitten jos on 100% selvää, että halutaan lapsia niin sitten voidaan puhua "etenemisestä" mutta mihin muka minä melkein 50vuotiaana olen mieheni kanssa etenemässä muualle kuin hautaan. Ja emme asu yhdessä, emmekä tule asumaankaan.
Nää etenijä tyypit on sellaisia jotka ajattelee elävänsä jotain omaa disney satuansa. Kaikki pitää mennä tietyllä tavalla tai muuten kyseessä ei ole se tosirakkaus.
Mä en jaksaisi pitkään suhdetta missä asutaan erillään. Mä haluan nimenomaan jakaa arjen, en vain leikkiä kotista viikonloppuisin. Jokainen toki tavallaan, mutta mulle ei sopisi. Hakisin sellaisen kumppanin joka haluaisi asua kanssani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu täällä. Mies haluaa ja tarvitsee ne välipäivät kun ollaan oltu yhdessä. Mutta mun mielestä niitä liikaakin. Muuten ok että asutaan erillään mutta välillä tuntuu orvolta.
Minkä takia suostutte tällaisiin suhteisiin joissa toinen ei selkeästi ole vakavissaan/on epävarma? Uskotteko oikeasti tätä oman tilan tarvetta? Miettikää nyt, ei kenelläkään ole sellaista kun on rakastunut.
Kummitätini on nainen, joka ei ole ikinä missään nimessä halunnut asua miehensä kanssa yhdessä. Eikä ole asunut. En tiedä onko mies tyytyväinen ratkaisuun, mutta tätini on. Hän on niin introvertti, että yksinkertaisesti kuormittuu vaikkapa vain sen oman miehensäkin läsnäolosta sitten lopulta.
Tämä! Kyse on nimenomaan henkisestä rasittiumisesta,jota nykyään kutsutaan kuormittumiseksi. Introvertti ihminen tarvitsee oikeasti omaantilaa ja aikaa palautua myös mukavista hetkistä. Jos ette tienneet, niin myös positiiviset asiat ovat stressitekijöitä. Kaikki rutiineista poikkeava kuormittaa introverttia. Ja miksei myös ne rutiinit.
Minulla diagnosoitiin Aspergerin syndroma yli 60-vuotiaana. Ainakin nyt tiedän, miksi kaikki avioliittoyritykseni ja seurustelusuhteeni kariutuivat. Eikä syy ole yksin minun.
N65
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä noita juttuja että johonkin pitää aina edetä suhteessa? Edetä mihin? Haloo, ehkä sitten jos on 100% selvää, että halutaan lapsia niin sitten voidaan puhua "etenemisestä" mutta mihin muka minä melkein 50vuotiaana olen mieheni kanssa etenemässä muualle kuin hautaan. Ja emme asu yhdessä, emmekä tule asumaankaan.
Nää etenijä tyypit on sellaisia jotka ajattelee elävänsä jotain omaa disney satuansa. Kaikki pitää mennä tietyllä tavalla tai muuten kyseessä ei ole se tosirakkaus.
No ei se olekaan, tosirakkaus. Kyllä sen tulevat karvaasti toteamaan vielä nämä jotka toivovat suhteelta yhteenmuuttoa tai naimisiinmenoa mutta uskovat selityksiin oman tilan tarpeesta ym. Joka päivä tälläkin palstalla näitä samoja ulinoita mutta uskokoon kukin mihin haluaa. Elämä opettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin väittää, että suurin osa ihmisistä haluaa parisuhteessa asua toisen kanssa, koska mielestäni toista ei voi oppia oikeasti tuntemaan kunnolla muuten. Ollaan vähän ns. vieraskoreita, jos ei vietetä kuin viikonloput yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on toisinpäin, mies haluaisi asua yhdessä, minä en. Ainakaan juuri nyt, kun teinini asuvat vielä kotona, ja haluan vielä viimeiset rippeet omien lasten kanssa vietetystä ajasta. Molempia malleja olemme kokeilleet, nyt minun toiveestani meillä on kaksi kotia. Mieheni olisi varmasti voinut kirjoittaa aloituksen, hän kaipaa enemmän ja ikävöi.
Perusongelma sinulla(kin) on juuri tuo todettu, haluatte pohjimmiltaan eri asioita. Hankala kuvio molempien näkökulmasta. Nyt sinä joustat omista toiveistasi, samoin kuin meillä mieheni. Se on muuten stressaavaa myös sille osapuolelle, joka ei jousta. Aiheuttaa huonommuuden tunteita, kun ei voi antaa toiselle, mitä tämä haluaa voimatta itse huonosti.
En osaa muuta neuvoa antaa kuin punnita, onko rakkaus kuitenkin suurempi kuin halu asua samassa. Harmi tuo, että muutosta ei ole tulossa tulevaisuudessa. Meillä on se optio lähivuosina. Osan aikaa asu
Minä ainakin olin aivan äärettömän rakastunut. Pidin miestä sielunkumppanina, hän oli parasta maailmassa, ikävöin ja lähes palvoin maata hänen jalkojen allaan, rakastin aivan hurjasti luita ja ytimiäni myöten ja ajattelin meidät onnellisina yhdessä vielä vanhoina. Ja siltikin halusin asua erikseen.
Miespä olikin sitten eri mieltä. Hän oli se, jolle tämä eikä oikein mikään riittänyt. Hän oli se, jonka tunteet mua kohtaan viileni vähän salaa, kun minä olin aivan pilvilinnoissani.
Mutta hyvä niin, että polut erkani. Ajattelin, ettei ketään noin täydellistä ole edes olemassa. Ja sitten löysin parempaa.
Vierailija kirjoitti:
Mä en jaksaisi pitkään suhdetta missä asutaan erillään. Mä haluan nimenomaan jakaa arjen, en vain leikkiä kotista viikonloppuisin. Jokainen toki tavallaan, mutta mulle ei sopisi. Hakisin sellaisen kumppanin joka haluaisi asua kanssani.
Mielenkiinnosta kyselen, että mikä sinunkin arjessa on niin ihmeellistä että se pitää päästä jakamaan 24/7? Elämä kuitenkin on suurimman osan ajasta ihan normaalia puurtamista, töitä, siivoamista, kavereiden / perheen näkemistä, harrastuksia. Ehkä en vaan introverttina ymmärrä.
M40
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on toisinpäin, mies haluaisi asua yhdessä, minä en. Ainakaan juuri nyt, kun teinini asuvat vielä kotona, ja haluan vielä viimeiset rippeet omien lasten kanssa vietetystä ajasta. Molempia malleja olemme kokeilleet, nyt minun toiveestani meillä on kaksi kotia. Mieheni olisi varmasti voinut kirjoittaa aloituksen, hän kaipaa enemmän ja ikävöi.
Perusongelma sinulla(kin) on juuri tuo todettu, haluatte pohjimmiltaan eri asioita. Hankala kuvio molempien näkökulmasta. Nyt sinä joustat omista toiveistasi, samoin kuin meillä mieheni. Se on muuten stressaavaa myös sille osapuolelle, joka ei jousta. Aiheuttaa huonommuuden tunteita, kun ei voi antaa toiselle, mitä tämä haluaa voimatta itse huonosti.
En osaa muuta neuvoa antaa kuin punnita, onko rakkaus kuitenkin suurempi kuin halu asua samassa. Harmi tuo, että muutosta ei ole tulossa tulevaisuudes
Ja paremmalla tarkoitan sellaista, joka rakastaa mua samalla järisyttävällä voimalla takaisin, eikä ole silleen, että "eipäs sittenkään, kun et asu mun kanssa".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se mieskin äkkiä erakkoluonteensa unohtaa, kun se oikea astuu elämään. Älä hukkaa aikaasi ap. Mies kuin mies haluaisi kahdessa vuodessa jo asua yhdessä jos olisi rakastunut.
Miksi alapeukkuja? Tottahan tämä, joka sana.
Hän on viisikymppinen mies ja aiemmat liitot päättyneet kun ei ole saanut riittävästi omaa tilaa. Mäkin tarvitsen tilaa, siksi olen ollut tähän asti enemmän kuin onnellinen tästä järjestelystä. Suoraan sanottuna ärsyttää että tää on mennyt tällaiseksi. Olin niin tyytyväinen!
Ap
No tuskinpa kukaan on lopun elämää tyytyväinen mihinkään tapailusuhteeseen. Alku voi mennä ok mutta sitten haluaa jo syvällisemmän parisuhteen ja yhteisen kodin.
Yhteinen koti ei ole sama kuin syvällinen parisuhde. Usein paremminkin päinvastoin.
15v ja edelleen eri kodeissa elämme. Suhde voi erittäin hyvin eli ainakin meidän osaltamme ratkaisu oli oikea. Ei varmasti sovi kaikille ja selviää vain kokeilemalla 🙂
Kunnes eräänä päivänä kuulet ne kuuluisat sanat että meidän täytyy jutella ja mies haluaa lopettaa suhteenne tai pitää ainakin taukoa, sanoo olevansa epävarma tunteistaan. Siinä sulle ennustus tulevaan.