Vauvan hankinta tunteella vai järjellä?

Ja järjellä siltä osin, että ikä alkaa olla muutaman vuoden päästä hidaste.

Kaikkia pienempiäkin asioita (opiskelu, asunnon osto, autot, työpaikan vaihto jne) mietitään hartaasti järjellä. Mä en tajua, miksi lapsen hankkimisesti on tehty tunneasia.



Me ainakin järkeiltiin, missä välissä on hyvä sauma jne.

raha-asioita on mun mielestä turha miettiä siinä mielessä, että vaikka tilanne nyt olis hyvä, koskaan ei voi tietää, millanen se on puolen vuoden päästä: toinen tai molemmat voi jäädä työttömäksi, sairastua, kuolla... Sama myös toisin päin, vaikka nyt olis talous tiukalla, ei voi tietää, mitä se on sillon, kun vauva syntyy, tai on pari vuotias tai lähtee kouluun jne.



Jos liikaa aattelee järjellä, ei lapsia kannata hankkia ollenkaan. Mitä vaan voi tapahtua...

Eka ihan puhtaalla järjellä. En ole koskaan ollut kovin ihastunut muiden lapsiin, mutta ajattelin oman olevan poikkeus. Ikäkin alkoi olla jo siinä vaiheessa sen verran, että olikin korkea aika (32v).

Tokaa aloinkin sitten jo tunteella kuumeilla heti esikoisen ollessa puolivuotias ja lapsille tuli lopulta eroa 1v 8kk. Nyt on vauvakuume kova ja tunne sanoo lisää lisää. Ollaan muututtu entisistä lapsettomasta ja lapsista pitämättömästä parista naperohulluiksi :)

se vauvavaihe kestää hirmuisen vähän aikaa 0-12 kk ja siitä vain 3 ekaa on sitä ihanaa herkkää pikkuvauva-aikaa. Ja vanhemmuutta on loppuelämä.

:P :)

Oltiin kuitenkin vielä molemmat opiskelijoita, aloilta, joissa työtilanne ei ollut mitenkään kehuttava. Mutta luotettiin siihen, että kyllä kaksi tervettä, nuorta, koulutettua ihmistä aina yhden lapsen saa ruokittua. Ja ihan hyvinhän siinä kävi, vaikka alussa olikin aika paljon stressiä perheen elatuksesta.