Onko ihminen parempi tai vahvempi jos on menettänyt vanhemman nuorella iällä?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä siinä väkisin oppii. Vanhemman kuolema auttaa erottamaan jatkossa pikkuseikat tärkeistä asioista. Oppii ymmärtämään mikä elämässä on tärkeintä, eikä tarvitse enää meuhkata pienestä.

Ei kaikki opi.

Ei vanhempien kuolemat sinänsä olleet traumatisoivia tapahtumia. Olen kuitenkin ajan kuluessa huomannut menettäneenä heissä sellaista pyyteetöntä ehdotonta rakkautta, jota ei voi mikään täysin korvata. 

Ei. Minulla ei ole koskaan ollut isää, vaikka se niin sanottu isä kuolikin vasta kun olin 12. Eipä elämä muuttunut siitä mitenkään.

Usein käy päinvastoin ja ihmisestä kasvaa katkera joka ei osaa aidosti olla kiitollinen mistään.

Minä kasvoin yhden vanhemman kanssa joka ei kyennyt vanhempi olemaan.

Yksin sain itseni kasvattaa ja huolehtia. Mitään turvallista ja hyvää kotia ei ollut.

Ja kyllä minusta vahva kasvoi, ehkä liiankin vahva. Opin ettei kehenkään voi luottaa, vain itseensä. Nuorena murrosikäisenä kukaan ei välittänyt missä olin ja kenen kanssa ja milloin kotiin tulin jos tulin. Parempi jos en olisi tullut.  Pidin kuitenkin järjen päässäni. Mihinkään typeryyksiin en sekaantunut.

Joku kummallinen sisu minussa kasvoi niin etten suostunut antamaan periksi.  Puskin itseni läpi harmaan kiven. Kotoa oli lähdettävä heti pakollisen oppivelvollisuuden suoritettuani. Tein monenlaisia töitä ja  tein yhden periodin töitä kaksi vuotta purkeen ilman yhtäkään lomaa. Toimin sijaisena ja sijaisuuteni järjestettiin niin että työsopimus tehtiin tietyski aikaa kerrallaan, sitten poikki, lopputili maksettiin käteen ja kahden päivän päästä soitettiin että olisi taas töitä tarjolla. Minä menin.

Sitten aloin opiskella iltaisin  työn ohella ja sain ensimmäisen oikean ammatin. Tuli halu edetä ja lähdin taas opiskelemaan lisää iltaisin.  Kuudesta yhdeksään opiskelua, paljon etätehtäviä kotona ja taas pääsin parempaan työhön.

Minulla oli ja on piinkova halu selvitä ja selvisin.  Senhän se teki että minusta tuli erittäin itsenäinen ja kuten sanoin en luota kehenkään.  On minulla kavereita ja yksi todella hyvä ystävä joka on ollut elämässäni 16-vuotiaasta alkaen.

Perisuhteeseen en halua luottamuksen puutteen takia. En myöskään kaipaa koska en siedä sitä että kukaan pistää näppejään asioihini. Olen aina hoitanut kaiken yksin.

Niin että kyllä ilman vanhempia voi pärjätä je päästä pitkällekin. Ei se niin ole että automaattisesti kaatuu katuojaan. Luonteesta sekin kiinni.  Elän omasta mielestäni hyvää elämää. Mitään en tähän kaipaa.

Nainen 37 vuotta ja lujasti elämässä kiinni. Sääliä en kaipaa.

Sanoisin että ei sen vuoksi. Hyvät ja turvalliset kasvuolosuhteet, lapselle tarjolla olevat mahdollisuudet ja hyvä sosiaalinen ympäristö on se mikä tekee ihmisestä vahvan.

No ei ole yksisellitteistä vastausta tähän kysymykseen ja jokainen hieman järjellä käyvä tämän varmaan ymmärtää? Jos ei ymmärrä, sille en voi mitään.

Tuolla aiemmin joku tilitti miten muut saa apua vanhemmiltaan ja esitti ikään kuin se olisi negatiivinen asia. Ei tuollainen ole vahvuutta, vaan katkeruutta ja kateutta. Vahva ihminen ei näkisi tuota asiaa niin negatiivisesti.

Jotkut kasvavat vaativissa oloissa koviksi, kyynisiksi ja kylmiksi pärjääjiksi. Mielestäni todellisessa vahvuudessa on empatiaa, lämpöä ja luottamusta ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Tuolla aiemmin joku tilitti miten muut saa apua vanhemmiltaan ja esitti ikään kuin se olisi negatiivinen asia. Ei tuollainen ole vahvuutta, vaan katkeruutta ja kateutta. Vahva ihminen ei näkisi tuota asiaa niin negatiivisesti.

Helppo sanoa kun on ollut helppo elämä ja vanhemmat aina auttamassa kaikessa. Vahva ihminen pärjää itsenäisenä ja ilman muiden apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein itsenäisempi ja laajempi maailman katsomus. Menetin vanhempani koululaisena ja nyt aikuisena ärsyttää miten moni ei selviytyisi mistään ilman vanhempiensa apua ja tukea. Saavat rahaa, lastenhoitoapua, synttärilahjoja, käyvät yhdessä viettämässä aikaa ja ouhuvat vanhemmistaan.

Miksi se ärsyttää?

Kuulostat melko katkeralta. Ei ole sinulta pois jos ystävilläsi on hyvät ja läheiset välit vanhempiinsa. Tuskin sinuakaan ilman huoltoa jätettiin vanhempien kuoltua. Sosiaalipuoli huolehtii lapsista varsinkin.

Ei huolehtinut 80 luvulla:(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuolla aiemmin joku tilitti miten muut saa apua vanhemmiltaan ja esitti ikään kuin se olisi negatiivinen asia. Ei tuollainen ole vahvuutta, vaan katkeruutta ja kateutta. Vahva ihminen ei näkisi tuota asiaa niin negatiivisesti.

Helppo sanoa kun on ollut helppo elämä ja vanhemmat aina auttamassa kaikessa. Vahva ihminen pärjää itsenäisenä ja ilman muiden apua.

Ei se ole vahvuutta vaan jotain ihan muuta. Ei yksin pärjäämisen ihannointi tee kenestäkään vahvaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuolla aiemmin joku tilitti miten muut saa apua vanhemmiltaan ja esitti ikään kuin se olisi negatiivinen asia. Ei tuollainen ole vahvuutta, vaan katkeruutta ja kateutta. Vahva ihminen ei näkisi tuota asiaa niin negatiivisesti.

Helppo sanoa kun on ollut helppo elämä ja vanhemmat aina auttamassa kaikessa. Vahva ihminen pärjää itsenäisenä ja ilman muiden apua.

Ei se ole vahvuutta vaan jotain ihan muuta. Ei yksin pärjäämisen ihannointi tee kenestäkään vahvaa

Et selvästi tiedä mitään vahvuudesta, varmaan siksi että sinulla on aina ollut vanhemmat apuna etkä ole koskaan pärjännyt itsenäisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuolla aiemmin joku tilitti miten muut saa apua vanhemmiltaan ja esitti ikään kuin se olisi negatiivinen asia. Ei tuollainen ole vahvuutta, vaan katkeruutta ja kateutta. Vahva ihminen ei näkisi tuota asiaa niin negatiivisesti.

Helppo sanoa kun on ollut helppo elämä ja vanhemmat aina auttamassa kaikessa. Vahva ihminen pärjää itsenäisenä ja ilman muiden apua.

Ei se ole vahvuutta vaan jotain ihan muuta. Ei yksin pärjäämisen ihannointi tee kenestäkään vahvaa

Et selvästi tiedä mitään vahvuudesta, varmaan siksi että sinulla on aina ollut vanhemmat apuna etkä ole koskaan pärjännyt itsenäisesti.

Ehkä sinun mielestäsi.

Biologiset vanhemmat kuoli kun olin alle kouluikäinen. Olen sitä mieltä, että yksin pärjäämisen korostamisella ei ole mitään tekemistä vahvuuden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuolla aiemmin joku tilitti miten muut saa apua vanhemmiltaan ja esitti ikään kuin se olisi negatiivinen asia. Ei tuollainen ole vahvuutta, vaan katkeruutta ja kateutta. Vahva ihminen ei näkisi tuota asiaa niin negatiivisesti.

Helppo sanoa kun on ollut helppo elämä ja vanhemmat aina auttamassa kaikessa. Vahva ihminen pärjää itsenäisenä ja ilman muiden apua.

Eipä niin kovin vahvalta kuulosta jos ottaa noin koville se että ihmiset saa tukea läheisiltään.

Voin omalta kohdaltani sanoa että vanhempien poismeno oli minulle helpotus. Olin alle 40 kun molemmat jo kuoli. Ei tarvinnut onneksi nähdä sitä niiden hiljaista vanhuuteen hiipumista, seurata dementian etenemistä, olla jatkuvasti huolissaan siitä että milloin alkoholia otetaan liikaa. Jos on itsenäinen ja omillaan pärjäävä eikä roiku vanhemmissaan joka päivä, niin vanhempien kuoleman ottaa tyynesti osana elämää, sillä se on kuitenkin jonain päivänä aika todennäköisesti edessä. Itse olen nähnyt enemmänkin sellaista että ne jotka menettävät vanhempana silloin kun ovat itsekin jo iäkkäitä, niin ovat kuolemasta sitten ihan sekaisin, varsinkin jos se napanuora on edelleen vahvasti kiinni molemmissa ja eletään suurinpiirtein samassa talossa. 

Vierailija kirjoitti:

Voin omalta kohdaltani sanoa että vanhempien poismeno oli minulle helpotus. Olin alle 40 kun molemmat jo kuoli. Ei tarvinnut onneksi nähdä sitä niiden hiljaista vanhuuteen hiipumista, seurata dementian etenemistä, olla jatkuvasti huolissaan siitä että milloin alkoholia otetaan liikaa. Jos on itsenäinen ja omillaan pärjäävä eikä roiku vanhemmissaan joka päivä, niin vanhempien kuoleman ottaa tyynesti osana elämää, sillä se on kuitenkin jonain päivänä aika todennäköisesti edessä. Itse olen nähnyt enemmänkin sellaista että ne jotka menettävät vanhempana silloin kun ovat itsekin jo iäkkäitä, niin ovat kuolemasta sitten ihan sekaisin, varsinkin jos se napanuora on edelleen vahvasti kiinni molemmissa ja eletään suurinpiirtein samassa talossa. 

Alle 40 ei ole kovin nuori.

Kertoisiko joku, miten se yksin kaikessa sinnitteleminen ja yksin pärjäämisen parempana pitäminen ja korostaminen on vahvuutta?

Yleensä vahvuus on sellaista, mikä tuo elämään jotain hyvää. Mitä hyvää noilla saa aikaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuolla aiemmin joku tilitti miten muut saa apua vanhemmiltaan ja esitti ikään kuin se olisi negatiivinen asia. Ei tuollainen ole vahvuutta, vaan katkeruutta ja kateutta. Vahva ihminen ei näkisi tuota asiaa niin negatiivisesti.

Helppo sanoa kun on ollut helppo elämä ja vanhemmat aina auttamassa kaikessa. Vahva ihminen pärjää itsenäisenä ja ilman muiden apua.

Eipä niin kovin vahvalta kuulosta jos ottaa noin koville se että ihmiset saa tukea läheisiltään.

Ei ota koville mutta huvittaa miten jotkut ei pärjää itsekseen missään ja on riippuvainen vanhempien avusta ja läsnäolosta.

Ihmisillä on erilaisia vastoinkäymisiä eri elämänvaiheissaan. Yhdellä yhtä ja toisella toista.