Lue keskustelun säännöt.
Sain lapsuudessani niin pahat traumat perhe-elämästä etten todellakaan halua aikuisena elää samanlaista elämää
25.03.2024 |
Äitini oli oikein kunnon vanhan kansan ihminen. Oli kunniakysymys, että kaikki söimme ruokapöydän ääressä yhtä aikaa. Mitään lukemista tjsp ei saanut ruokapöydässä olla. Raivosiivoaminen oli tuttua ja kaikesta kotitöitä oltiin oikein marttyyrimaisia.
Jouluista, pääsiäisistä jne otettiin stressiä ja piti kaikki juhlapyhät olla oikein viimeisen päälle. Isäni ei osallistunut mihinkään kotitöihin.
Olen nyt 39-vuotias, ei lapsia ja tuskinpa tässä elämässä tuleekaan. Tienaan kohtalaisesti ja käytän rahat omiin harrastuksiin.
M39
Kommentit (26)
Odotin pahempaa.
Olin mielestäni tarkka kumppaniani valitessa, mutta niin vain olen tilanteessa, jossa kumppaninani on työnarkomaani rahan palvoja, josta alkaa paljastua psyykkisesti väkivaltainen ihminen, eli kaikkea sitä mitä en ehdottomasti halunnut. Ei tarvitse varmaan kertoa, että aion tästä eroon päästyäni olla loppuelämän yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on kokemus siitä että lapsiperhe elämä on aivan hevonvitunpaskaa. Mitään ei jaksa, mihinkään ei ole varaa, kaikki vituttaa jne jne. Miksi sotkisin itseni sellaiseen sontaan kun voi valita älykkäästi?
Se on paljon sitä miksi sen itse tekee. Kun vaihtaa maisemaa ja omaksuu uusia ajatuksia, homma sujuu.
Vierailija kirjoitti:
Miksei isä osallistunut?
Häntä ei varmaan perhe-elämä kiinnostanut.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ihan omalta äidiltäni ja samalla tavalla olen ajatellut. Meillä myös perhe riiteli ja äiti raivosi koko ajan ja olin siitä aina ahdistunut. Nyt olen ruvennut ajattelemaan että voisin haluta lapsen, mutta pelkään että muutun vanhemman roolissa samanlaiseksi kuin oma äitini oli.
Kun ottaa lapsen syliin ja mukaan, oppii lukemaan häntä ja tulee läheiseksi. Silloin ei tahdo satuttaa häntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ihan omalta äidiltäni ja samalla tavalla olen ajatellut. Meillä myös perhe riiteli ja äiti raivosi koko ajan ja olin siitä aina ahdistunut. Nyt olen ruvennut ajattelemaan että voisin haluta lapsen, mutta pelkään että muutun vanhemman roolissa samanlaiseksi kuin oma äitini oli.
Kun ottaa lapsen syliin ja mukaan, oppii lukemaan häntä ja tulee läheiseksi. Silloin ei tahdo satuttaa häntä.
Nykyään saa myös hyvin tukea, on yhtä sun toista ryhmää, nettihelppiä jne.
Vidduako se sua kaivelee?