Miksi ihmiset sietävät esim. piikitteleviä tapailukumppaneita ja ilkeitä "ystäviä"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tässä menevät puurot ja vellit sekaisin. Ei kaikki piikittely ole pahantahtoista, vaan yhteistä huumoria. Painopiste sanalla yhteinen. 

 

Useinhan tämä menee juuri niin että porukalla päätetään että tuolle yhdelle naureskelu on "yhteistä" huumoria. 

 

Niin, jos tuo yksi hyväksyy itselle naureskelun, niin se on yhteistä huumoria. Jos hänelle tulee asiasta huono mieli, niin se ei sitä ole. 

 

Puolisollani on tällainen kaveri. Aina ollut vähän sellainen, mutta kun elämä koetteli ja vaimo jätti, niin piikittely ei ole enää "hyväntahtoista kuittailua" vaan ihan suoranaista katkeran ihmisen vittuilua ja pahan olon purkua. Hieman ymmärrystä löytyy, ex-vaimolle ainakin.

En siedä vaan käsken painua v*ittuun. Monta pöyristynyttä ilmettä nähnyt. Toki juttukavereita ei ole niin paljoa mutta saapahan olla rauhassa ihmisten vammaisilta jutuilta. Miten se menikään...yksin parempi kuin p*skassa seurassa.

Olen kasvanut jo lapsuudenkodissa arvottomaksi, eli minulle on saanut huutaa turhaan, kiusata ja olla ilkeä. Tämän kanssa lähdin maailmalle, lähimmät ihmisesi kohtelevat kaltoin ja niin sen kuuluu olla. Joku piikittely on aivan pieni asia, jos mies tai ystävä ei kuitenkaan lyö tai itketä haukkumalla julmasti. Lisäksi kun läheinen sanoo että vittuilu on välittämistä, niin mitä siihen poikkipuolista vastaamaan, minullahan on hädin tuskin puheoikeuttakaan, kun olen niin tyhmä (lapsuudesta ja nuoruudesta opittua).

Raja tuli vastaan terapiassa, jonne menin kaikkine mt-diagnooseineni. Vika ei ollutkaan minussa vaan ympäristössä ja kasvatuksessani. Diagnooseja ei ole enää, mutta eipä ole tiettyjä ystäviä eikä sukulaisiakaan. Jatkakoon he lämminhenkistä vittuiluaan keskenään vaikka maailman tappiin, mutta minä en ole sitä enää kuuntelemassa, eikä mulle vittuilla enää ikinä. Nämä piikittelevät yhteisöt voivat lopulta huonosti, kun tarkemmin penkoo.

No itse olin vuosia koulukiusattu ja kotoanikin minuun suhtauduttiin vähätellen ja piikitellen, joten olen oikein hienosti sopeutunut ilkeisiin ystäviin. Parikymppisenä onneksi opin vetämään rajat.

Mikä tahansa pahantahtoinen käytös, oli se sitten vittuilua tai mitä ikinä, on syvältä. Olen kuitenkin kasvanut kulttuurissa, jossa nimenomaan kiusoittelu on rakkauden osoitus. Ja sitä EI IKINÄ osoiteta henkilölle, josta ei pidetä. Eli mitä kohteliaampi ja muodollisempi on käytös, sitä vähemmän mieluinen toinen osapuoli.

On myös olennaista, että kuittailun lisäksi pystytään ilman sarvia ja hampaita sanomaan, että olet ihana ja tärkeä. Ja että molemmilla on koko ajan kunnioitettu ja kuultu olo ihmissuhteessa. Jos jostain sanotaan, ettei ole hauskaa, niin pyydetään anteeksi, eikä jatketa. Eniten meillä tuon sortin huumori ilmenee kuitenkin suhteessa itseen: jengi on erittäin taitava bongaamaan omia koomisia piirteitään ja nauramaan niille.

En tiedä. Ehkä ei ole kaikkien kuppi teetä, mutta kyllä tästä hauskaa on nyt saatu revittyä suhteellisen paljon yli 40 vuotta.

Ainakin työpaikoilla näillä ilkeilijöillä on aina ystäviä. Mietin, johtuuko se siitä, että kun tuommoinen ihminen nyt siellä töissä on, niin sen kanssa on parempi olla "ystävä" kuin vihamies.

Siskostani on vuosien saatossa kehittynyt lähestulkoon sietämätön. Jotenkin on pakko tulla toimeen, kun pitää hoitaa äidin asioita yhdessä. Mutta mitään ylimääräistä en jaksa.

Onneksi puoliso ei piikittele, mutta vähän aikaa sitten tavattiin ystäväpariskunta ja rouva jotenkin piikitteli minua aikataulutuksesta. Olivat ihan yökylässä ja minun olisi pitänyt ilmeisesti sopeutua heidän rutiineihinsa.

Ihme sanailua meidän kahvi/ruoka-ajoista. Sairauteni vuoksi minun on syötävä säännöllisesti. Meinasin sanoa äitini sananlaskun: talo elää tavllaan, vieras kulkee ajallaan.

Voipi mennä aikaa seuraavaan tapaamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Mikä tahansa pahantahtoinen käytös, oli se sitten vittuilua tai mitä ikinä, on syvältä. Olen kuitenkin kasvanut kulttuurissa, jossa nimenomaan kiusoittelu on rakkauden osoitus. Ja sitä EI IKINÄ osoiteta henkilölle, josta ei pidetä. Eli mitä kohteliaampi ja muodollisempi on käytös, sitä vähemmän mieluinen toinen osapuoli.

On myös olennaista, että kuittailun lisäksi pystytään ilman sarvia ja hampaita sanomaan, että olet ihana ja tärkeä. Ja että molemmilla on koko ajan kunnioitettu ja kuultu olo ihmissuhteessa. Jos jostain sanotaan, ettei ole hauskaa, niin pyydetään anteeksi, eikä jatketa. Eniten meillä tuon sortin huumori ilmenee kuitenkin suhteessa itseen: jengi on erittäin taitava bongaamaan omia koomisia piirteitään ja nauramaan niille.

En tiedä. Ehkä ei ole kaikkien kuppi teetä, mutta kyllä tästä hauskaa on nyt saatu revittyä suhteellisen paljon yli 40 vuotta.

Tämä on kyllä todella tulenarka laji ja kulttuuri.Todennäköisesti mukana on useampi, joka ei pidä kiusoittelustanne ja siitä, että bongailette koomisia piirteitä. He eivät vain kohteliaisuussyistä mainitse asiasta vaan sietävät, koska olette läheisiä. Minusta ainakin kuulostaa hyvin levottomalta ja raskaalta yhdessäololta ja tarvitsisin toipumisaikaa oltuani seurassanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä todella tulenarka laji ja kulttuuri.Todennäköisesti mukana on useampi, joka ei pidä kiusoittelustanne ja siitä, että bongailette koomisia piirteitä. He eivät vain kohteliaisuussyistä mainitse asiasta vaan sietävät, koska olette läheisiä. Minusta ainakin kuulostaa hyvin levottomalta ja raskaalta yhdessäololta ja tarvitsisin toipumisaikaa oltuani seurassanne.

Itse toivon, ettei ystäväpiirissäni ole yhtään henkilöä, joka ei osaa sanoa, kun muiden käytös tuntuu ikävältä ja jostain mystisestä syystä x sitten kuitenkin päättää sinnitellä seurassa. Terveen aikuisen ihmisen merkki on kyky kertoa, missä rajat menevät ja tarvittaessa etsiä paremmaksi kokemaansa seuraa, jos palaute ei mene perille.

Valitettavan usein av:llakin näkee kommentteja, joissa esitetään, että toisen pitäisi lukea ajatuksia ja mukauttaa käytöstään niiden perusteella. Näinhän tosielämä ei pääsääntöisesti toimi. Usein toistetaan, että parisuhteessa pitää pystyä puhumaan ongelmista, ja sama koskee kaikkia tärkeitä ihmissuhteita.

Minä olen ollut juuri tuollainen, elin vuosia parisuhdehelvetissä, koska ajattelin aina, että kyllä tämä tästä. Samaten yksi ystävä oli todella järkyttävä meitä lähimpiä ystäviään kohtaan.

Jossain tuossa 40-ikävuoden paikkeilla aloin miettimään, että miten haluan tämän elämän elää, niitä kun on vain se yksi annettu. Lähtöpassit sai niin exä kuin ystävälle tuli jämäkät rajat, mitä alan enää kuuntelemaan. Työelämässäkin olen päässyt eteenpäin, kun olen oppinut pitämään puoleni. Kai sitä kasvoi aikuiseksi ja havahtui siihen, että ei halua enää olla kenenkään kynnysmatto

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ollut juuri tuollainen, elin vuosia parisuhdehelvetissä, koska ajattelin aina, että kyllä tämä tästä. Samaten yksi ystävä oli todella järkyttävä meitä lähimpiä ystäviään kohtaan.

Jossain tuossa 40-ikävuoden paikkeilla aloin miettimään, että miten haluan tämän elämän elää, niitä kun on vain se yksi annettu. Lähtöpassit sai niin exä kuin ystävälle tuli jämäkät rajat, mitä alan enää kuuntelemaan. Työelämässäkin olen päässyt eteenpäin, kun olen oppinut pitämään puoleni. Kai sitä kasvoi aikuiseksi ja havahtui siihen, että ei halua enää olla kenenkään kynnysmatto

Hyvä sinä! Eipä meistä kukaan valmiina synny, ja samoja taitoja joutuu varmaan suurin osa opiskelemaan jonkin verran.

Omalla kohdallani olen ollut huomaavinani, että uuden oppiminen tässä kontekstissa on ollut useammalla kuin yhdellä tavalla palkitsevaa :)

Vierailija kirjoitti:

Minusta tässä menevät puurot ja vellit sekaisin. Ei kaikki piikittely ole pahantahtoista, vaan yhteistä huumoria. Painopiste sanalla yhteinen. 

 

 

Todella raskasta seurata tällaisia pariskuntia tai ihmisiä ylipäätään. Pinnan alla kytee kuitenkin loukkaantumiset ja ikävä negatiivinen tunnelma. Tåmä taitaa kummuta lapsuudenkodista, jossa  tunteiden kohtaamisen ongemia. Pehmeys peitetään vitt uilulla ja oma pienuus peitetään toisten muka-hyväntahtoisen mollaamisen taakse.

Hyvä kaveri voi sanoa jotain ettei kaikkea paina mieleensä, kun ei samassa asunnossa tarvitse olla. 

Piikitteleviä veemäisiä ihmisiä riittää. Olen kaikki karsinut koska myös ihmisiä riittää.

Mies on mukava, lapset on mukavia ja ystävät sydämellisiä. Anoppi piikittelee mielellään, mutta häntä ei tarvitse niin usein tavata ja näpäytän takaisin jos menee tunteisiin

Jouduin miettimään tätä asiaa toisesta näkökulmasta, kun ajauduin kaveriporukkaan, jossa minulle loukkaannuttiin jatkuvasti. Olin valtavan hämilläni, koska muissa ihmissuhteissani ei tällaista ole ollut. Rakastan keskusteluja melkein aiheesta kuin aiheesta ja olen tottunut siihen, että asioista voi ajatella eri tavalla vaikka ollaankin ystäviä tai kavereita, ja että ajatuksensa on lupa myös ilmaista. Sitten voidaan yhdessä puida asioita eri kanteilta ja kaikilla on halu ymmärtää toisen ajattelua ja perusteluita. Ystäväni ovat tähän saakka olleet samanhenkisiä, analyyttisiä ja asiakeskeisiä ihmisiä.

Tässä uudessa kaveriporukassa dynamiikka olikin ihan toisenlainen, siinä yhteenkuuluvuuden tunne perustuikin samaa mieltä olemiselle. Eri tavalla ajatteleminen, erilaisten valintojen tekeminen ja eri mieltä oleminen koettiinkin ryhmän hengen rikkomiseksi ja jopa henkilökohtaisena kritiikkinä muita kohtaan. Ennen kuin tajusin tämän ehdin loukata muita monta kertaa, ja ihmetellä reaktioita. Toistuvista loukkaantumisista huolimatta olin kuulemma tärkeä ja ihana ystävä. Itse en tuntenut samoin. Koin, etten saanut olla oma itseni eikä ajatuksilleni ja arvoilleni ollut tilaa. Ihmettelin, miksi minusta muka pidettiin, vaikka itse koin että minusta ei nimenomaan pidetty itsenäni?

Lopulta jätin tuon kaveriporukan ja kerroin, etten koe lainkaan sopivani joukkoon ja että on raskasta tahtomattaan loukata toistuvasti muita. Tästäkin minulle loukkaannuttiin, ja silti minut haluttiin takaisin porukkaan. En vieläkään ymmärrä miksi, kun minua selvästi pidettiin ärsyttävänä piikittelijänä.

Erehdyin sietämään persoonallisuushäiriöistä ystävää, jolla on jo nuorena saatu lääkärin diagnoosi häiriöstä, ihan liian monta vuotta koska ympärillä kaikki muut aina selittelivät hänen toimintaansa parhain päin.

Tyypillisesti etenkin muut naiset lässyttivät kuinka hän on vain niin eksentrinen, individualisti, boheemi tai ei tarkoittanut asiaa tuolla tavalla. Mitä älyttömimmille puheille ja teoille löytyi aina ymmärtäjiä eikä ollut mahdollisuutta sanoa ääneen, että tämä naishenkilö toimii ja puhuu aina tällä tavalla ja mm. haukkuu tosissaan muita naisia mitä törkeimmillä tavoilla selän takana ja yleensä esim. píllunkantotelineiksi.

Ns. ystävyyden alussa hän tunki seuraani sinnikkäästi vaikka en halunnut häntä ystäväksi kunnes vaistoni ei enää varoittanut hänestä. Vaistosin siis heti alussa ettei tässä henkilössä ole kaikki kunnossa ja yritin vältellä häntä, mutta hän oli sinnikäs ja piti kirjaimellisesti muut poissa ympäriltäni. Minulle jopa kerrottiin että minuun olisi haluttu tutustua, mutta tämä henkilö oli jotenkin aina paikalla niin ettei se onnistunut. Erehdyin jopa omaksumaan ajatuksen, että kaikki ystävyydet olisivat joka tapauksessa yhtä hankalia eikä "vaihtamalla parane" kun ystävyys oli todella kuormittava. Niin typerä en sentään ollut, että olisin ryhtynyt pershärön kanssa suhteeseen, vaikka sitäkin hän joskus yritti kun joku mies oli lopultakin järkiintynyt. 

                 emmä ainakaa   hyh

Minulle ansaksi osoittautui se, että jotenkin aina ihannoin isoa kaveripiiriä. Tykkäsin siitä ajatuksesta, että olisi oma porukka. Otin uusia ihmisiä avosylin vastaan, tutustutin toisiinsa ja järjestin ohjelmaa ja yritin aina auttaa muita. Kun otin ruusunpunaiset lasit silmiltä, näin millaisia ihmisiä olin ympärilleni haalinut. Tajusin myös, että annoin paljon ja sain erittäin vähän. Mielikuvani kaveriporukasta oli ihan muuta kuin todellisuus, jossa aikani vietin. Mistään päihteistä ja siihen liittyvästä hyväksikäytöstä ei ole kysymys, vaan sellaisista tyhjäpää pyrkyreiden kanssa kulissiystävyyden ylläpitämisestä. Tämä tapahtui ihan aikuisena, mutta oli jotenkin yllättävän koukuttavaa ja teki vauhtisokeaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Erehdyin sietämään persoonallisuushäiriöistä ystävää, jolla on jo nuorena saatu lääkärin diagnoosi häiriöstä, ihan liian monta vuotta koska ympärillä kaikki muut aina selittelivät hänen toimintaansa parhain päin.

Tyypillisesti etenkin muut naiset lässyttivät kuinka hän on vain niin eksentrinen, individualisti, boheemi tai ei tarkoittanut asiaa tuolla tavalla. Mitä älyttömimmille puheille ja teoille löytyi aina ymmärtäjiä eikä ollut mahdollisuutta sanoa ääneen, että tämä naishenkilö toimii ja puhuu aina tällä tavalla ja mm. haukkuu tosissaan muita naisia mitä törkeimmillä tavoilla selän takana ja yleensä esim. píllunkantotelineiksi.

Ns. ystävyyden alussa hän tunki seuraani sinnikkäästi vaikka en halunnut häntä ystäväksi kunnes vaistoni ei enää varoittanut hänestä. Vaistosin siis heti alussa ettei tässä henkilössä ole kaikki kunnossa ja yritin vältellä häntä, mutta hän oli sinnikäs ja piti kirjaimel

Tunnistan kans tuon "vaistosin, että ei ole kaikki kunnossa". Mulle löytyi tällainen uusi tosi ystävä töistä. Hän vaan liimautui kylkeeni. Ihan karsea tapaus. Tavallaan en alussakaan pitänyt hänestä, mutta sinnikkäästi sai minusta kaverin itselleen. Teimme lopulta aika paljon kaikkea yhdessä myös työn ulkopuolella. Jossakin vaiheessa mulla tuli vaan raja vastaan. Kun kaveruus eteni ja arkistui, alkoi hänen inhottavat puolensa tulla enemmän esille. Aina hän oli kova puhumaan pahaa muista. Loppuaikoina olin itse piikittelyn ja tylytyksen kohde. Hän jotenkin alkoi odottaa, että palvoisin häntä kuin joku alamainen. Turha toivo kun en oikeastaan tykännyt koko ihmisestä ikinä.