Miksi ihmiset sietävät esim. piikitteleviä tapailukumppaneita ja ilkeitä "ystäviä"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on muuten jännä, että osa näistä piikittelijöistä ei kestä ollenkaan, jos heille vastaa samalla tavalla.

Ei niin. Itse kuuntelin aikani yhden tutun piikittelyä ja kun kerran annoin samalla mitalla takaisin, hänellä meni pasmat ihan sekaisin 😂

Yleensä nämä piikittelijät ja "rehelliset" tyypit ovat itse äärimmäisen herkkänahkaisia.

Voi olla että monella on ns. heikot omat rajat ja antaa tapahtua paljonkin ennen kuin seinä tulee vastaan. Piikittely, manipulointi alkaa pikkuhiljaa ja sitä ei edes tajua heti, ihmettelee vaan pitkään toisen käytöstä. Manipulointiin kuuluu olennaisena se, että välillä ollaan mukavia ja normaalin oloisia ja sitten taas alkaa erilainen kiusaaminen. Jos siitä loukkaantuu tai sanoo jotain, niin saa kuulla olevansa yliherkkä ja ettei ymmärrä huumoria. Kun tunnistaa tuon käytösmallin niin omat rajat on helpompaa laittaa. 

Jotkut puolitut taas utelevat juorumielessä yksityisasioita. Se vasta onkin kiusallista. En avaudu jatkossakaan näille.

Vierailija kirjoitti:

Siedän yhtä besser wisser- tyyppiä, koska näen häntä välimatkan takia pieninä annoksina. En myöskään päästä häntä ihon alle enkä suostu kynnysmatoksi. Käytännössä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos ja välillä laitan jäähylle, jos menee liian pitkälle. Ymmärrän, että on loppujen lopuksi aika vähän elämänkokemusta ja henkistä pääomaa. On sellainen alistaja ja hyväksikäyttäjä- tyyppi.  Oma siskonsa on katkaissut välit kokonaan.

Tämä kuullostaa ihan siskoltani, täsmää kaikki piirteet. Ja kyllä, välit poikki taas kerran ja lopullisesti nyt, mulle riitti. 

Tälläisissa ihmissuhteista lähtiessä saa aina haukut, ellei pahempaakin. Siksi varmaan niin moni sietää tollaista, ettei saa raivokohtausta ja suvun vihoja päälleen rajat asettaessaan. 

Näitä ilkeilijöitä on suomalaisissa paljon. Meissä on varmaan paljon myös piilevää masennusta ja katkeruutta elämään, tai jotain mielipahaa pitää muihin ihmisiin purkaa. Suvussa on kans näitä raskaita tyyppejä, joille mukavitsikäs veetuilu, muiden arvostelu, ilkeä juoruilu kaikista tuntuu olevan se normaali kommunikointitapa. Kaikista puhutaan pahaa selän takana, ja heille vittuillaan päin naamaa. Minun oli pakko vähentää kontaktia joidenkin sukulaisten kanssa, sillä minulle jäi heidän kanssaan seurustelusta ihan oksettava olo. Ei minusta ole mukavaa kuunnella joka kerta ilkeää juoruilua jostain henkilöstä, joka ei pysty itseään puolustamaan. Itsessään heissä tietenkään ei ollut vikaa, vaan aina muissa. Ja olen itse aika kiltiksi kasvatettu, mutta en nyt ole ihan tynnyrissäkään kasvanut. Meillä kotona vaan ei ilkeilty ja juoruiltu ilkeästi muista. Meillä oli muita puheenaiheita. Enkä mielestäni ole turhan herkkä hipiäinen. Minusta on vaan torkeää, miten ulkonäkö, tavat, kodit, lapset, kaikki haukutaan ja ruoditaan selän takana. Kuuntelin tätä muutaman vuoden ja sitten rupesin epäilemään, että he varmaan puhuvat minustakin tällä tavalla selkäni takana. Tosi kiva ajatus. Minun kodistani tuntuu aina heidän vierailulla löytyvän arvosteltavaa, tai minkä olisi voinut paremmin suunnitella tai tehdä. Lankoni vierailessaan tykkää vittuilla minulle (hän varmaan kuvittelee, että minusta se on mukavaa) tarjoiltavista, parisuhteestani, lapsistani jne. En tiedä miten näitä ihmisiä jaksaa. Mutta tämä siis on joidenkin mielestä täysin ok, ja loputtoman hauskaa. Minusta tuntuu, että näiltä ihmisiltä puuttuu jokin normaalin kanssakäymisen taito, jossa voisi toisen kanssa puhua ihan mukavia, ilman että pitää nälviä ja piikitellä. 

Miksi minä siedän kollegoita, jotka painostavat muuttamaan synnyinpaikkakunnalle? Siksi, että joko pysyn työssä asenteista huolimatta tai joudun muuttamaan. Ja ei. Pohjois-Karjalaan ja vanhempien luo palaaminen ei tule koskaan olemaan vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Me piikitellään miehen kanssa toisillemme paljonkin. Huumorimme on todella rajua, en viitsi edes kirjoittaa tähän esimerkkiä koska viesti menisi varmaan poistoon :D

Kuitenkin tämä on tervein parisuhde missä olen ollut, koen miehen parhaaksi ystäväkseni, turvalliseksi ihmiseksi johon voin luottaa aivan kaikessa. En osaisi olla sellaisessa parisuhteessa jossa toinen ottaa ihan kaiken tosissaan ja suuttuisi pienestäkin heitosta, en jotenkin koe sellaista suhdetta läheiseksi.

Tämä! Miesmakuni on sellainen, että välillä pitää vähän kiusoitella tai heittää muuta mustaa huumoria (esimerkkejä en voi laittaa tähän, viestit menisi poistoon). Tiedän olevani puutteellinen ihminen ja esimerkiksi autoni on välillä täysi kaaos ja heitän siitä itsekin vitsiä. Jos mies vaan lässyttäisi että "ei se nyt niin sotkuinen ole" tai "sinulla on niin kiireinen työ" niin ei jatkoon. Nykyinen mies kommentoi asiaa "jostain syystä minun autoni pysyy puhtaana, kas kun siivoan sitä säännöllisesti" ja kommenttiin kuuluu leveä hymy ja roskapussin heiluttelu. Mies tuntee minut niin hyvin, että tietää sotkuisuuden johtuvan silkasta laiskuudesta ja siitä ettei minua kaaos autossa niin paljon kiinnosta. Muu olisi valehtelua ja munankuorilla kävelyä

Up

Koska läheisriippuvaisia.

Ainakin nuorempana, koulukiusattuna ja yksinäisenä mikä tahansa seura oli parempi kuin yksinolo. Veikkaan, että Koskelassa surmansa saanut poika oli tällainen tapaus: piti kiusaajiansa ystävinä, koska muuta ei ollut tarjolla. Ihminen voi epätoivoissaan jopa sietää kiusaajia, kun haluaa välttää yksinäisyhden tuoman tyhjyyden. Nyt aikuisena en enää kelpuuta ketä tahansa ystäväksi, koska ei ole enää sellaista hyväksytyksi tulemisen tarvetta kuten lapsena ja nuorena. Meillä on paljon yksinäisiä lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia Suomessa. Kuuluminen johoniin porukkaan on yksi syvimpiä inhimillisiä tarpeita. 

Jos kukaan ei sietäisi tuollaista niin ehkä ne törpöt oppisivat olemaan. Tai jäisivät yksin. Sama se minulle.

1) Monet eivät millään haluaisi muutosta, ja tuntuu että on helpompi jäädä kuin lähteä. 



2) Lapsuudesta jo annettu huono itsetunto sanoo, ettei pärjää ilman sitä toista. Kumppani ehkä on myös tallannut itsetuntoa maahan. 

3) Ero - myös avopuolisosta - tuntuu epäonnistumiselta, tai ainakin eroa miettivä luulee muiden pitävän sitä epäonnistumisensa.

4) Joskus on ihan ruumiillisen kivun pelko, jos kumppani on kerrankaan osoittautunut väkivaltaiseksi tai väkivallalla uhannut. 

5) Ei millään haluaisi ,ottaa pois lapselta toista vanhempaa, ei millään haluaisi olla ,,kodin rikkoja.

Voihan olla häviävän pieni mahdollisuus että talutetaan toista, voimansa tunnossa olevaa kohden suonsilmää.

Vierailija kirjoitti:

Kumppanin hyvän ulkonäön takia.

No ei ole sitten järjellä siunattu, sori vaan. Jopa ns hyvännäköinen muuttuu todella rumaksi jos on ilkeä.

Parituhatvuotinen kirkko, joka naisten on käskenyt vaieta seurakunnassa, on myös opettanut että jokaisen on taakkansa kannettava. Nainen tekee jotain väärin jos mies lähtee. Nainen tekee väärin jos lähtee itse. 

Olen 65.  Isoäitini oli syntynyt 1903 ja uskoi vielä tuohon kaikkeen. Äitini ei, enkä minä. Mutta vielä on näitä kuuliaisia ihan liikaa, varsinkin katolisissa maissa/katolisilla alueilla. Ällöttää. 

Itse siedin nuorempana. Sittemmin olen antanut välien viilentyä näihin "kavereihin", ja on kyllä jäänyt kaveripiiri suppeaksi :D Mutta jäljelle ovatkin jääneet ne parhaat.

Minulla oli läpi koko lapsuuden ja nuoruuden tällainen ilkeä piikittelijä parhaana ystävänä, ja jotenkin ympärille kerääntyi sitten muitakin samantyylisiä kavereita. Pidin tuollaista ihan normaalina käytöksenä, mutta itsetuntoa se kyllä söi. Vasta lähdettyäni opiskelemaan tutustuin ihan erityyppisiin kavereihin, jotka olivat aidosti mukavia ja toimivat tukena sen sijaan, että olisivat nälvineet ja painaneet toisia alaspäin.

Joskus reilu parikymppisenä aloin sitten saada tarpeekseni tästä ilkeästä ystävästä ja samanlaisista kavereista, ja olen joko katkaissut heihin välit tai ollaan nykyisin tekemisissä vain hyvin harvoin. Eipä suurin osa ole paljon minun suuntaani yhteyksissä ollut, joten loppujen lopuksi en tainnut olla heillekään kovin tärkeä.

Vierailija kirjoitti:

Ystävän kaipuu on suuri ja toivo siitä, että ihminen parantaisi tapojaan. Nämä ainakin itsellä oli, mutta lopuksi piti stopata homma. Erosin puolisosta ja sitten piti ottaa etäisyys ystävään. 

Näin minullakin oli erään ystävän kanssa, tunnettiin vuosikymmeniä. Heittäytyi aina vähän väliä hankalaksi: piikitteli ja syyllisti, tuhahteli minun sanomisilleni. "Et sä kuitenkaan osaa", "Ei susta ole siihen" jne. Eikä häneltä saanut tukea, vaan alkoi vähätellä: jos kerroin vaikkapa jostain ikävästä tilanteesta töissä, hän totesi "Se johtuu siitä, että sä olet niin sulkeutunut ja sulla on surkeat sosiaaliset taidot. Mä olisin haltsannut sen tilanteen hyvin ja saanut kaikki nauramaan". 

Sitten yhtäkkiä hänellä olikin hyvä kausi, oli hauska ja halusi tehdä kaikkea kivaa yhdessä, toimi tukena ja pönkitti kaikkea mitä tein tai sanoin. Siinä aina unohti nuo negatiiviset asiat ja ajatteli, että ehkä se on parantanut tapansa - kunnes sitten taas heittäytyi hankalaksi. Nykyisin ollaan tekemisissä vain harvoin.