Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minua on lapsena käytetty seksuaalisesti hyväksi ja kukaan perheenjäsen ei välittänyt kun kerroin.
17.03.2024 |
Tunnen itseni huonoksi, likaiseksi ja jotenkin vialliseksi. Aivan kuin olisin tehnyt jotain pahaa ja mitä jos minä olen jotenkin itse seksuaalisesti päästäni viallinen ja huono ihminen? Minua on aina ahdistanut alastomuus, hyvin heikko kehokuva ja ylipäätään erittäin huono itsetunto. Se ei johdu varmaan pelkästään siitä, että isoisäni kouri housujen alta ja muuta vaan siitäkin, että alkoholisti vanhemmat aina arvosteli painoani, etenkin äitini.
Minusta on tehty niin likainen paskakaivo ja jätetty yksin kestämään.
Kun kerroin myöhemmin tästä lapsuuden hyväksikäytöstä eli olin noin 6-vuotias kun hyväksikäyttö tapahtui ja aikuisena sitten siitä yrittänyt keskustella vanhempien kanssa.
Isä sanoo, että ei tullut yllätyksenä, kuulemma ollut myös isän siskoja kohtaan törkeä ja myös häntä itseään yritti lähennellä. Ei kuitenkaan voinut suojella minua jos kerta tiesi asiasta? Eikä koskaan suostunut puhumaan siitä isoisälle. Koko vääryydelle ei ole tehty yhtään mitään. Kai se johtuu siitä ettei kukaan halunnut järkyttää isoäitiä kun ovat olleet elämänsä yhdessä.
Äitikin oli hetken vain että "hyi helvetti" ja se siitä.
Ei helkkari mä mietin välillä olenko edes ihminen. Tai mistä muusta on vaiettu. Tää elämä on todella pelottavaa.
Kommentit (56)
Vierailija kirjoitti:
Hmm. Mitä he olivat voineet tässä vaiheessa sanoa? Istut keittiön pöydän ääressä aikuisena vaikuttaen tervepäiseltä ja yhtäkkiä sanot että btw näin kävi. Kuvitteletko että oikea elämä on jotain elokuvaa, jossa ihmiset osaavat heti pitää 10 minuutin tunteikkaan palopuheen ja lopuksi itkien halataan? Ei se niin mene. Vähän sama asia kun jonkun läheinen on kuollut. Harva osaa sanoa mitään järkevää.
Todennäköisesti tarvitsevat aikaa käsitelläkseen tietoa, ja senkin jälkeen asia on sen verran vaikea että toivovat, ettet koskaan mainitse siitä.
Mene terapiaan käsittelemään asiaa, muut eivät osaa auttaa.
Niin että älä sinä kaltoinkohdeltu ihminen vaivaa meitä vaan mene maksamaan ammattilaiselle?
Toivon todella, että kaikki eivät ole yhtä kyvyttömiä. Henkistä kasvua ei ole varattu yksinoikeudella kaltoinkohdellulle. Se on aivan sallittua ja jopa suotavaa myös niille, jotka ovat mahdollistaneet tapahtuneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joko omaisesi eivät ymmärrä kuinka traumaattisesta asiasta on kyse tai se on heidänkin mielestään niin traumaattista että haluavat itseään suojellakseen pyyhkäistä koko aiheen piiloon.
Voimia sinulle ap, minä tiedän kuinka valtavan negatiiviset vaikutukset sellaisella voi olla koko loppuelämää ajatellen. Yhden suosituksen uskallan sinulle antaa, yritä antaa mielessäsi anteeksi väärintekijällesi, se helpottaa omaa taakkasi. Viha ja katkeruus vain syövät omaa hyvinvointiasi, eivätkä johda mihinkään. Yritä ajatella asiaa niin, että omaisesi oli mieleltään sairas ihminen, hyvin sairas, hän ei välttämättä ymmärtänyt itsekään tekevänsä väärin.
Olen itse kokenut samankaltaisia asioita kuin ap, ja koen tämän anteeksiannon painottamisen aivan äärimmäisen vahingoittavana asiana. Kun jotakuta kohdellaan järkyttävän kamalalla tavalla, se synnyttää no
Mutta voiko sisäisestä katkeruudesta ja vihasta vapautua antamatta anteeksi?
Väärintekijän tekoja ei tietenkään täydy hyväksyä, mutta niin kuin totesin, väärintekijän voi nähdä henkisesti heikkona (ei vastustanut kiusausta) ja sairaana (pedo*ilia) ja siten osittain syyntakeettomana tekoonsa. Pedo*iili yleensä rakastaa lapsia, mutta rakastaa heitä luonnottomalla, sairaalla tavalla. Anteeksianto on tietysti mahdotonta jos väärintekijää ei onnistu ymmärtämään jossain määrin.
Ymmärrämmehän me esimerkiksi että psykoottinen ihminen saattaa tehdä järjettömiä tekoja koska hänen todellisuuden tajunsa, käsityksensä oikeasta ja väärästä, on hämärtynyt.
Viha tietysti antaa voimaa mennä eteenpäin, mutta itsensä marinoiminen vihan tunteissa on pidemmän päälle vahingollista ja mielestäni huono apuri elämässä ylipäätään. Viha on omiaan synnyttämään lisää vahingollista toimintaa. Vihaan hukuttautuva saattaa ryhtyä väkivaltaiseksi myös itseään kohtaan, tietoisesti tai tiedostamatta.
Tunteet pitää luonnollisesti käydä läpi, myös viha, mutta niiden orjaksi ei ole syytä jäädä, tunteilla kun on tapana ottaa ihminen valtaansa ja heitellä lopulta miten mielivät. Elämä on antanut minulle tästä havainnollisia esimerkkejä, eikä vähiten omani.
Anteeksiannon prosessi on pitkä eikä siihen voi ryhtyä toisen kehotuksesta, sen täytyy tulla oman järkeilyn lopputulemana, jos on tullakseen. Silti suosittelen jokaista pyrkimään siihen suuntaan.
Olen samaa mieltä että täytyy hyväksyä ettei mennyttä voi muuttaa, siksi siitä pitää pyrkiä ajallaan päästämään irti että olisi mahdollisuus siirtyä eteenpäin.
"Olennainen osa parantumista on oppia asettamaan itsensä ja oma kokemuksensa etusijalle, ja jättää muut omaan arvoonsa."
Itseään tulee tietysti arvostaa siinä missä muitakin, suosin kuitenkin erilaista lähestymistapaa. Suosittelen suuntaamaan huomion ja toiminnan itsestä maailmaan, se on paras tie eheytymiseen, huomion kiinnittäminen hyvän tekemiseen itsensä ulkopuolella. Luonnollisesti vasta sen jälkeen kun akuutista stressireaktiosta on päästy yli ja traumaattisia asioita saatu jossain määrin käsiteltyä.
T. myös uhri
23: uskoisin, että puhumme pääosin samasta asiasta, mutta eri sanoin. Jo se, mitä ihmiset ymmärtävät anteeksiantamisella vaihtelee paljon. Minulle se on pitkälti tapahtuneen hyväksymistä, sitä että ei sisäisesti käy loputonta sotaa yrittäessään vihalla vastustaa mennyttä ja nykyisyyttä. Noin muuten en katso ylenpalttisen ymmärtämisen tai laupeuden olevan tarpeen.
En myöskään usko, että anteeksiantoon kannattaa erityisesti pyrkiä. Se nimittäin nopeasti lakkaa olemasta aitoa ja muuttuu välineeksi, jos siihen pyrkii tietoisesti helpottaakseen omaa oloaan. Anteeksianto tulee - jos on tullakseen - kun viha on mennyt. Ja viha menee ohi vain sen tuntemalla.
Useampikin tie voi viedä Roomaan. Jos koet ulkoiseen maailmaan suuntautumisen toimivan sinulle, on hienoa että olet löytänyt siitä apua. Minulle paras reitti on ollut opetella kuuntelemaan sisäistä kompassiani, koska suurimmat ongelmat ovat syntyneet siitä, että minun tahtoni ja tunteeni on ohitettu. En siis kauhean hanakasti lähde neuvomaan muitakaan siinä, miten toimia, vaan pyrin kannustamaan kanssakulkijoita löytämään itse oman polkunsa. Samaa kunnioitusta henkilökohtaisia valintoja kohtaan toivon myös muilta - näissäkin asioissa kun yksi koko harvoin sopii kaikille.
Hyvä keskustelu saatu täällä aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm. Mitä he olivat voineet tässä vaiheessa sanoa? Istut keittiön pöydän ääressä aikuisena vaikuttaen tervepäiseltä ja yhtäkkiä sanot että btw näin kävi. Kuvitteletko että oikea elämä on jotain elokuvaa, jossa ihmiset osaavat heti pitää 10 minuutin tunteikkaan palopuheen ja lopuksi itkien halataan? Ei se niin mene. Vähän sama asia kun jonkun läheinen on kuollut. Harva osaa sanoa mitään järkevää.
Todennäköisesti tarvitsevat aikaa käsitelläkseen tietoa, ja senkin jälkeen asia on sen verran vaikea että toivovat, ettet koskaan mainitse siitä.
Mene terapiaan käsittelemään asiaa, muut eivät osaa auttaa.
No nyt sinä itse kuvittelit miten tuo on mennyt.
Olen ottanut sen esiin aina hienotunteisesti ja isän kanssa kyllä käytiin keskustelua siitä. Ehkä välillä kuitenkin olen ollut pettynyt miten se ei vain johtanut mihinkään. Oletin ehkä että jokin ratkaisu tulisi mutta en edes tiennyt mitä odotin.
Nämä ovat todella monimutkaisia asioita. Omat tunteetkin asian kanssa vaihtelee.
Enkä tiedä oikein mikä tämän koko aloituksen syy oli. Ehkei kyse edes ole koko hyväksikäytöstä vaan pahasta olosta jota en osaa purkaa itseni kanssa ulos. Niin kirjoitan sitten.
Ap
Olisit toivonut isän havahtuvan aikuisuuteensa, muuttuvan aktiiviseksi ihmiseksi, ja että kun hänelle antaa informaatiota, se muuttuisi vastuunotoksi ja rakentavaksi toiminnaksi. Aivan ymmärrettävää, vaikkakin hyvin haaveellista ja lapsellista toiveajattelua. Mutta sellaisia me alkoholistien lapset olemme, jokin osa jatkaa haaveilua, enkä ole ihan varma, onko se huono asia.
Samalla kuitenkin pääsee suremaan kaikkia niitä asioita, jotka vanhemmilta eivät ole onnistuneet. Kaikkea sitä hoivaa, jota ei saanut. Onhan se melkoista aallokkoa, kun nämä tilanteet nousevat tajuntaan. Ja itselläni tosiaan erilaiset säälintunteet heiluvat siellä vihan ja muiden asioiden seassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama tausta. Olen jo vanha, se on varjostanut aina.
Sisaruksille olen musta lammas, viallinen. Äiti tiesi muttei välittänyt. Ainoastaan vertaiset ymmärtää. Soita Tukinaiseen tai kts. Suomen delfins
https://www.google.com/url?sa=t&source=web&rct=j&opi=89978449&url=https…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani puolestasi.
Sama kokemus. Taustalla lisäksi raiskaus ja pahoinpitely. Suurin osa ihmisistä eivät kestä kohdata sitä, että toiselle ihmiselle voi käydä näin. He mieluummin vähättelevät tai syyllistävät uhria.
Syy voi olla se, että he joutuvat kohtaamaan maailman pahuuden ja epäreiluuden. Voi olla, etteivät he kestä sitä, että sama olisi voinut tapahtua heille. Ihmisillä on voimakas tarve pitää kiinni illuusiosta turvallisesta maailmasta.
Itse olen ajatellut näin, että vaikken saa heiltä empatiaa, nämä ihmiset ovat niitä, jotka vääristyneellä tavallaan pitävät kiinni kaikesta hyvästä tässä maailmassa. He eivät ole pahoja, he ovat vain sokeita.
Tämä on kyllä totta. Syyllistyn siihen itsekin, että yritän joskus suojella itseäni kuulematta maailman pahuutta. Esim aloitin yhden kirjan jossa kerrottiin miten
Voisiko olla, että koska isäsi oli itsekin kohdannut vastaavaa kohtelua, ei välttämättä ollut käsitellyt sitä ja siksi asian kohtaaminen tuntui ylitsepääsemättömältä ja se oli helpompi sulkea pois mielestä. Ei tietenkään oikeuta sitä, että on jättänyt sinut, avuttoman ihmisen yksin pelkäämään. Pohdin siis vain.
Aikuisen pitäisi aina olla lapsen puolella ja läsnä kun tällaista kamalaa tapahtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksianto ja irtipäästäminen on eri asioita. Ei tarvi antaa anteeksi, mutta päästät irti. Annat pahan mennä.
Syy on aina vain tekijään liittyvää, se ei ollut meidän syytä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm. Mitä he olivat voineet tässä vaiheessa sanoa? Istut keittiön pöydän ääressä aikuisena vaikuttaen tervepäiseltä ja yhtäkkiä sanot että btw näin kävi. Kuvitteletko että oikea elämä on jotain elokuvaa, jossa ihmiset osaavat heti pitää 10 minuutin tunteikkaan palopuheen ja lopuksi itkien halataan? Ei se niin mene. Vähän sama asia kun jonkun läheinen on kuollut. Harva osaa sanoa mitään järkevää.
Todennäköisesti tarvitsevat aikaa käsitelläkseen tietoa, ja senkin jälkeen asia on sen verran vaikea että toivovat, ettet koskaan mainitse siitä.
Mene terapiaan käsittelemään asiaa, muut eivät osaa auttaa.
No nyt sinä itse kuvittelit miten tuo on mennyt.
Olen ottanut sen esiin aina hienotunteisesti ja isän kanssa kyllä käytiin keskustelua siitä. Ehkä välillä kuitenk
Onko susta koskaan tunutunut, ettei jaksaisi enää kantaa kaikkea? Että kaikki olisi vuosien mittaan kasautunut ja sitten kuin betoni sisällä, sitä vain makaa kun ei enää jaksa. Syyllistän itseäni usein tästä väsymyksestä ja voimattomuudesta.
Etenkin kun on ollut korkea työmoraali ja osannut asiansa ihan hyvin hoitaa. On toki riippuvuuksiakin ollut/on mutta ennen sitä hoiti asiansa. Olen tässä viimeisenä 2-3- vuotena mennyt alamäkeen.
En halua siitä enempää kertoa. Keho on vain niin valtavan raskas. Yritän taistella kuitenkin. En tiedä odottaako minua mikään parempi vielä mutta yritän kuitenkin. Pian muutan ihanaan asuntoon ja yritän saada siitä itselleni voimaa ja uuden sivun kääntymään taas. Sitten aloitan taas työt ja yritän selvittää talousongelmat.
Kaikkea sellaista.
Tuli vaan mieleen kun niin kauniisti ja hienosti osaat ymmärtävän ja olet ilmeisesti itse "samaa kerhoa" niin miten jaksat? Mikä sinua on auttanut?
Ystävällisesti Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n vanhemmat ovat suunnilleen sitä (omaani) ikäluokkaa, joiden lapsuudessa ja nuoruudessa kaikenlaiset ahdistelumuodot olivat käytännössä sallittuja. Ilokseni luen uutisia siitä, miten nykyisin vanhat limaiset äijät joutuvat oikeuden eteen jopa nuoruusaikojensa seksuaalisista rikoksista, jotka silloin olivat vain heidän "luonnollisia oikeuksiaan".
Ap:n vanhempien omat kokemukset ovat saattaneet haavoittaa sielut pahoin, eikä heillä valitettavasti ole ollut taitoa ja ymmärrystä suojella omaa lastaan.
Ammattimainen terapeutti saattaisi nyt olla se paras apu.
Ei terapiat auttaneet.
Pärjännyt ulkoisesti erittäin hyvinkin ajoittain.
Sen hinta ollut, että parisuhde ei vaan onnistu.
Erakkous ja oma lepo, rauha. Tapani elää. Turvassa.
En ole kelvannut näistä kerrottuani.
Ei kukaan kestä kuulla.
Haluaa iloisten ihmisten joukkoon - kuultu jo kypsällä iällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kauniita ajatuksia, on ihailtavaa että pyrit näkemään näennäisessä välinpitämättömyydessä jotakin parempaa ja varmasti siellä sellaisen siemen useimmiten itääkin. Useimmat heistä ovat varmasti pohjimmiltaan hyviä, kilttejä ja tunnollisia ihmisiä.
On luonnollista, hyvin luonnollista, ja hyvin inhimillistä kääntää päänsä syrjään ja suojella itseään kun kohtaa äärimmäistä pahuutta, etenkin läheistensä osalta, mutta se ei ole sellaista toimintaa jota tahtoisin nähdä tässä maailmassa enemmän.
Hieman kehittyneempi ihminen uskaltaa jo katsella maailman pahuutta sellaisena kuin se on, hän uskaltaa seistä sorrettujen ja väärinkohdeltujen puolella, hän uskaltaa kertoa totuuden vaikka se ei kaikkia miellyttäisi, hän tahtoo auttaa kärsiviä vastoin omaakin etuaan. Hän uhraa epäitsekkäälle rakkaudelle."
Kiitos viisaista sanoistasi. Tämä on ollut oma selviytymistekniikkani. Olen törmännyt niin monta kertaa näihin välinpitämättömiin, hyviin ihmisiin, etten enää jaksa ja tulisin hulluksi, täysin hulluksi, jos odottaisin muuta. Aina välillä törmää ihmisiin kuten sinä. Virkistävää, uskoa ja toivoa tuovaa, helpottavaa. Kiitos.
Joskus hyvää yrittävät tekevät kyllä paljon tuhoakin. Viimeinen viikko on ollut totaalisen järkyttävä kun avauduttuani ammattilaiselle, hän neuvoi, että mitä jos "en välittäisi niin paljon, antaisi asialle niin suurta painoarvoa". Nuo sanat rikkoivat minut täysin. Olen ollut täysin pirstaleina, huutanut kipuani, kokenut tulleeni täysin tuhotuksi.
Uskoisin, että useimmat meistä tarvitsee kuuntelijaa, myötäeläjää ja ihmistä, joka tunnistaa tapahtumat ja teot. Traumaterapiaa, pitkäkestoista sellaista.
Hyväntahtoiset neuvot ja niksit unohtaa tai sivuuttaa tai ajatella tekijää reppanana, eivät auta.
Onneksi näitä asioita tiedostetaan nykyään niin hyvin eikä todellakaan ole hyväksyttävää yhteiskunnassa. Jos ei muuta kehityksessä ole mennyt parempaan niin tämä on onneksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Kauniita ajatuksia, on ihailtavaa että pyrit näkemään näennäisessä välinpitämättömyydessä jotakin parempaa ja varmasti siellä sellaisen siemen useimmiten itääkin. Useimmat heistä ovat varmasti pohjimmiltaan hyviä, kilttejä ja tunnollisia ihmisiä.
On luonnollista, hyvin luonnollista, ja hyvin inhimillistä kääntää päänsä syrjään ja suojella itseään kun kohtaa äärimmäistä pahuutta, etenkin läheistensä osalta, mutta se ei ole sellaista toimintaa jota tahtoisin nähdä tässä maailmassa enemmän.
Hieman kehittyneempi ihminen uskaltaa jo katsella maailman pahuutta sellaisena kuin se on, hän uskaltaa seistä sorrettujen ja väärinkohdeltujen puolella, hän uskaltaa kertoa totuuden vaikka se ei kaikkia miellyttäisi, hän tahtoo auttaa kärsiviä vastoin omaakin etuaan. Hän uhraa epäitsekkäälle rakkaudelle."
Kiitos viisaista sanoistasi. Tämä on ollut oma selviytymistekniikkani. Olen tö
Nämä lainaukset on nyt surkeasti sekaisin, mutta kommentoin tähän, että ammattilainen kehotti antamaan asialle vähemmän painoarvoa. Tuo oli törkeä temppu, valita ja vaihda keskustelukumppania. Ei noin saa toimia, ei kertakaikkiaan.
Sinun pitää saada minäkuva ja seksuaalisuutesi kuntoon. Kaipaat kunnon rehtiä puikotusta, niin unohtuu vaarin likaiset kourimiset.
Vierailija kirjoitti:
Miksi aloitusta on alapeukutettu niin paljon?
No olisikohan vaikka siksi, että nykyisenä miityy-aikana ei voi enää tietää mikä on totta ja mikä valetta.
Olen tosi pahoillani, että olet joutunut kokemaan tälläistä. Ja tilannetta pahempaa vielä se, että läheisesi, vanhemmat joiden pitäisi olla lasten tärkein tukiverkosto reagoivat näin inhottavasti.
Luulen, että he ovat itse saaneet aika kovan kasvatuksen. Ja heidän nuoruudessaan aihe on ollut aika tabu ja on edelleenkin. Mut on silti hyvä, et olet vihdoin ruvennut puhumaan siitä. Koska tälläistä asioista pitää pystyä puhumaan, jotta voidaan puuttua tulevaisuudessa paremmin tällaisiin asioihin. Ja ennalta ehkäistä
Alue: Aihe vapaa
No nyt sinä itse kuvittelit miten tuo on mennyt.
Olen ottanut sen esiin aina hienotunteisesti ja isän kanssa kyllä käytiin keskustelua siitä. Ehkä välillä kuitenkin olen ollut pettynyt miten se ei vain johtanut mihinkään. Oletin ehkä että jokin ratkaisu tulisi mutta en edes tiennyt mitä odotin.
Nämä ovat todella monimutkaisia asioita. Omat tunteetkin asian kanssa vaihtelee.
Enkä tiedä oikein mikä tämän koko aloituksen syy oli. Ehkei kyse edes ole koko hyväksikäytöstä vaan pahasta olosta jota en osaa purkaa itseni kanssa ulos. Niin kirjoitan sitten.
Ap