Lue keskustelun säännöt.
Mitä mukavia ja hyviä asioita lapsista on koitunut?
16.03.2024 |
Minä +40v mies, vaimo ja pienet lapset. Vanhin lapsi 7v.
En ole vieläkään kokenut mitään erityisen hienoa, mukavaa, valaisevaa ja ylipäänsä hyvin vähän positiivisia asioita perhe-elämässä. Noin 85% tähän astisesta elämästä pienten lasten perheen isänä on ollut aivan kauheaa. Pelkkää ikävää työtä, hoivaamista, ikävyyttä, velvoitteita, rajoittuneisuutta, lasten asettamista etusijalle, jne.
Mikä on se juttu, jota koette lasten kanssa, joka tekee tästä kaikesta vaivasta sen väärti? Enempi introverttinä minua ei paljoa kiinnosta ihmissuhteet tai mikään lasten tai perheen kanssa yhdessä tekeminen. Koen erityisesti kaiken yhteisen tekemisen perheenä tai lasten kanssa erittäin kuivana, tylsänä, ikävänä, rajoittuneena, raskaana ja epämiellyttävänä. Saatu hellyys ja rakkaus on ollut ihan ok, mutta ei kuitenkaan kaiken tämän työn arvoista. Omat kiksini saan aivan muista asioista, kuin lapsista, kuten menestyminen, terveys, kunto, ura, seksi, elämykset, henkinen ja fyysinen kehittyminen, jne. Puhutaan, että lapsi kehittää myös vanhempia, mutta en koe halua enkä tarvetta kehittyä mihinkään sen suuntaan, miten lapset voisivat minua kehittää. Olen äärimmäisen kiinnostunut monista asioista ja kehitän itseäni jatkuvasti eri tavoin. Lasten elinkaari ja kehittyminen on niin tuttu ja vanha juttu ja toistaa samaa kaavaa mitä lukuisilla toisillakin ihmisillä, että se ei herätä mitään kiinnostusta.
Kysymys teille samankaltaisille ihmisille, kuin itse olen: Mikä on se juttu, mitä saatte lapsista??? Uskon, että lasten kasvaessa tasavertaisiksi aikuiksiksi koen kanssakäymisen heidän kanssaan paljon miellyttävämmäksi.
Kommentit (56)
Eihän pikkulapsissa mitään hyvää olekaan, mutta valitettavasti jälkeläisiä ei voi tilata 20-vuoden ikäisinä maailmaan vaan ne pitää itse hoitaa ja kasvattaa vauvoista aikuisiksi.
Harmi, ettei Suomessa ole sisäoppilaitoksia tai kibbutseja, jotka kasvattaisivat lapsista kunnon ihmisiä meidän puolestamme ja sitten täysi-ikäisenä jälkeläinen palaisi vanhempiensa luo ja osaisi keskustella järkevästi ja käyttäytyä asiallisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämäni suurin rikkaus on lapseni. Nyt tiedän miltä tuntuu, kun maailmassa on joku jonka vuoksi antaisin vaikka henkeni. Joku, jonka hymyn näkeminen tekee päivästäni tuhat kertaa paremman.
Olipas runollista ja melodramaattista.
Ja mitenköhän te olette aikuisena läheisiä ja mukavissa väleissä? Lapsen muistikuva on että isä oli aina sellainen ärtynyt, etäinen eikä ole kiinnostunut hänestä, jonkinlainen äkeä taustahahmo.
Lapsi tulee teini-ikään ja alkaa muutenkin etääntyä vanhemmistaan. Muuttaa pois kotoa, opiskelee ja oma elämä vie mennessään. Aikuinen lapsesi on sitten teknisten asioiden sijaan kiinnostunut vaikka kiinnostunut vegaaniudesta ja neulomisesta, kärsii ahdistuksesta ja on luonteeltaan hieman ailahtelevainen ja sisäänpäinkääntyvä.
Miten ajattelit että luot suhteen tähän aikuiseen?
Ap, olet ihan normaali. Eivät kaikki nauti infantiilista puuhaamisesta enää aikuisiällä, mutta lisääntyvät silti esim. siksi että on kiva ajatus että on jälkeläisiä, varsinkin sitten kun ne ovat aikuisia, tai siksi että haluavat miellyttää puolisoaan.
Nuo hyväätarkoittavat vinkit vaihtaa immersiivinen laboratoriotutkimus koeputkilla leikkimiseen lapsen kanssa tai veren maku suussa itsensä voittaminen urheilussa lapsen kanssa ulkoiluun kuulostavat huonolta vitsiltä, jos ei ole hoivasuuntautunut.
Vastauksena kysymykseesi: ainoa selvästi positiivinen asia joka lapsista on minulle koitunut on huvittuneisuuden ja naurun lisääntyminen. Lapset ovat niin naurettavia. Katsotaan tuleeko muita plussia, kun tuosta kasvavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pisteet aapeelle rehellisyydestä. Mutta täytyy kyllä kysyä miksi halusit perustaa perheen, jos olet kiinnostuksenkohteiltasi ja luonteeltasi tuon tyyppinen ihminen kuin olet?
Pääasiassa siksi, koska vaimo edellytti tai muutoin parisuhde poikki. Lisäksi uskon, että henkisenä tulevaisuuden sijoituksena se kannattaa, kun lapset ovat kasvanneet tasavertaisiksi aikuisiksi, joiden kanssa saattaa vihdoin olla mielekästä jakaa asioita.
Olisit ihan vaikka baarista voinut etsiä parikymppistä jutteluseuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyuntelen naapurin kakaran ujellusta niin en kyllä löydä yhtään syytä miksi jaksaisin tuollaista vollotusta kuunnella kun voi olla ilman lapsia kuuntelemattakin!
Oon monta kertaa kuullut lasten sanovan "äiti oot ihana". Lämmittää sydäntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämäni suurin rikkaus on lapseni. Nyt tiedän miltä tuntuu, kun maailmassa on joku jonka vuoksi antaisin vaikka henkeni. Joku, jonka hymyn näkeminen tekee päivästäni tuhat kertaa paremman.
Ei sinun lapsesi ole vastuussa sinun onnellisena pitämisestä.
Kuka tässä sellaista on edes väittänyt? Paitsi sinä. Olen itse vastuussa omasta onnellisuudestani, mutta lapseni olemassaolo edesauttaa onnellisuuttani. Täysin erilainen ja erityinen ihmissuhde muihin verrattuna. Hienoa seurata kehitystä.
Toki minut tekee onnelliseksi mm. kumppani (joka ei hänKÄÄN ole vastuussa onnellisuudestani), kuntosalilla treenaus, puutarhahommat, shoppailu joskus, ylipäätään itsestäni huolehtiminen.
Vierailija kirjoitti:
Ei lapsiperhe-elämä ole kaikkia varten. Toiset tykkää, toiset ei.
Mutta, kun on ne lapset jo hankkinut, niin pitäisi normaali aikuisen pystyä sopeutumaan ko tilanteeseen. Jos kokee, että ei osaa, niin asioita voi opiskella. No ehkä tässä ketjussa on ap:llä tilaisuus oppia lasten kanssa olemista, niin että saa siitä iloa myös itselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eihän pikkulapsissa mitään hyvää olekaan, mutta valitettavasti jälkeläisiä ei voi tilata 20-vuoden ikäisinä maailmaan vaan ne pitää itse hoitaa ja kasvattaa vauvoista aikuisiksi.
Harmi, ettei Suomessa ole sisäoppilaitoksia tai kibbutseja, jotka kasvattaisivat lapsista kunnon ihmisiä meidän puolestamme ja sitten täysi-ikäisenä jälkeläinen palaisi vanhempiensa luo ja osaisi keskustella järkevästi ja käyttäytyä asiallisesti.
Mielipiteitä on monia.
Minusta pikkulapsi aika on ollut parasta aikaa ja tuntuu, että se aika kun ovat pieniä, menee ohi liian nopeasti.
Lapseni on antanut minulle merkitystä ja sisältöä elämään. On kiinnostavaa seurata kuinka ihana ja herkkä nainen hänestä on kasvamassa. Yhteiset kokemukset ovat lujittaneet ja sitoneet tiiviimmin yhteen, jonka koen tärkeänä nyt kun hän on murrosikäinen.
Tämän tapaisia palkintoja elämässä ei saa rahalla. Oma annettu aika riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapseni on antanut minulle merkitystä ja sisältöä elämään. On kiinnostavaa seurata kuinka ihana ja herkkä nainen hänestä on kasvamassa. Yhteiset kokemukset ovat lujittaneet ja sitoneet tiiviimmin yhteen, jonka koen tärkeänä nyt kun hän on murrosikäinen.
Tämän tapaisia palkintoja elämässä ei saa rahalla. Oma annettu aika riittää.
Hyvin todettu lopussa.
Vierailija kirjoitti:
Ja mitenköhän te olette aikuisena läheisiä ja mukavissa väleissä? Lapsen muistikuva on että isä oli aina sellainen ärtynyt, etäinen eikä ole kiinnostunut hänestä, jonkinlainen äkeä taustahahmo.
Lapsi tulee teini-ikään ja alkaa muutenkin etääntyä vanhemmistaan. Muuttaa pois kotoa, opiskelee ja oma elämä vie mennessään. Aikuinen lapsesi on sitten teknisten asioiden sijaan kiinnostunut vaikka kiinnostunut vegaaniudesta ja neulomisesta, kärsii ahdistuksesta ja on luonteeltaan hieman ailahtelevainen ja sisäänpäinkääntyvä.
Miten ajattelit että luot suhteen tähän aikuiseen?
Tämä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pisteet aapeelle rehellisyydestä. Mutta täytyy kyllä kysyä miksi halusit perustaa perheen, jos olet kiinnostuksenkohteiltasi ja luonteeltasi tuon tyyppinen ihminen kuin olet?
Pääasiassa siksi, koska vaimo edellytti tai muutoin parisuhde poikki. Lisäksi uskon, että henkisenä tulevaisuuden sijoituksena se kannattaa, kun lapset ovat kasvanneet tasavertaisiksi aikuisiksi, joiden kanssa saattaa vihdoin olla mielekästä jakaa asioita.
suosittelen kuitenkin että yrität rakentaa suhdetta lapsiisi jo heidän lapsuutensa aikana, he eivät välttämättä aikuisena halua olla missään tekemisissä kanssasi jos olet ollut etäinen tai jopa huono isä ensimmäisen 18 vuoden aikana. Elämä lapsen kanssa on matka, et voi olettaa että jos et ole ollut matkalla mukana 18 vuoteen he yhtä-äkkiä aikuisena alkavat jakamaan asioita kanssasi. Aikuisen lapsen kanssa suhde muuttuu samanlaiseksi kuin muutkin ihmis suhteesi jos et ole niitä hoitanut niitä ei ole.
Miksi ymmärrät asiat ihan tahallasi väärin? Johan jo sanoin, että hankaliakin tilanteita on ollut ja olen joutunut paljosta luopumaan, ei kaikki ole ollut mahtavaa. Miten mahtavuuden kokemus liittyy kasvattamiseen? Miten oikein päässäsi keksit yhdistää nuo asiat?