Mitä olette tehneet kuolleen lähiomaisen tavaroille?

Äiti oli uusinut sisustuksen vajaa vuosi ennen kuolemaansa, kalusteet siis uusia ja nykyaikaisia ja talonkin oli vastavalmistunut kerrostalo. Suurimman osan tavaroista otin itselle, turhat myin. Myin myös omia tavaroita joita äidiltä tuli tilalle.

Vierailija kirjoitti:

Aikoinaan, kun puolisoni kuoli, kävi appiukko hakemassa kaiken mikä irti lähti.

Appiukko keräsi menehtyneen puolisoni vanhat vaatteet (jopa reikäiset sukat, linttaan asutut vanhat kengät jne) kellon, häälahjaksi saamamme astiat, urheiluvälineet jne.

Hän vei minulta ja lapsilta pois kaiken mikä muistutti lapsia isästä.

Eihän ennen perunkirjoitusta saa mitään viedä.

Laittaa hautaan mukaan.   Vuokraa kaivinkoneen tai kaivaa lapiolla vähän suuremman kuopan mihin kaikki menee.

Konttiin, kierrätykseen, muutaman esineen säästin. 

Kysyin lähipiiriltä mitä haluavat ja tilasin sitten kierrätyskeskuksen hakemaan. Tosin kierrätyskeskustyypit valitsivat vain ne mitkä kelpuuttiva. Kun maksoin 50€, niin suostuivat ottamaan kaikki.

Vanhempien talosta, jonka ostin kuolinpesältä jätteisiin vein käytännössä kaikki irtokalusteet (halpoja 70 - 80 luvun lastulevykamaa, halpissohvia). Kaikki vaatteet roskiin pl. 2 säkkiä spr-konttiin.

Varasto tyhjennettiin ja ulkokatos sekä tontilla olevat romut. Kattilat ja paistinpannut kierrätykseen. Vanhat mustavalkokuvat olikin jo joku vienyt pois. Muilla kuvilla ei ollut ottajia, niin roiskaisin roskiin. Niitä oli ollut 3 vuotta aikaa sieltä ottaa perikuntaan kuuluvilla ennen kiinteistön myyntiä.

Valtava määrä pikkuesineitä (arvottomia) roskiin. Jääkaappi keräysautoon, kun kiertää kerran vuodessa seudulla.

Roskalavalle. Sieltä naapurusto kierrättää ne nopeasti ja tehokkaasti

Kannattaa laittaa paperit ja valokuvat ensimmäisenä talteen ja katsoa niitä papereita ajan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa laittaa paperit ja valokuvat ensimmäisenä talteen ja katsoa niitä papereita ajan kanssa.

Höpsis. Takkaan vaan. 

Ensin sukulaiset, lapset ja lastenlapset ja kummilapset hakemaan haluamansa. Sitten kirpputorille, roskiin, lahjoituksina tarvitseviin kohteisiin, kirpputori kotona, erilaisiille kerhoille ja lopuksi kuolinpesien ostajalle. 

Vierailija kirjoitti:

Ensin sukulaiset, lapset ja lastenlapset ja kummilapset hakemaan haluamansa. Sitten kirpputorille, roskiin, lahjoituksina tarvitseviin kohteisiin, kirpputori kotona, erilaisiille kerhoille ja lopuksi kuolinpesien ostajalle. 

Ju maliste kun näännyin pelkästä lukemisesta

Vierailija kirjoitti:

Onko muita perikunnan jäseniä? Millainen on asuinpaikka ollut? Me vietiin käyttökelpoiset vaatteet ja osa käyttötavaroista kirpparille - ei jaksettu itse myydä vaan lahjoitettiin seurakunnan kirpparille niin että sanottiin ottakaa mitä otatte, viemme loput kaatopaikalle (Uffille en periaatteesta vie ja siellä päin ei ollut muita jotka ottivat vastaan). Aika hyvässä sovussa saatiin sovittua mitä kukin ottaa, tosin kun itse olen nainen ja minulla on vain veljiä, toiveet oli jo alunperin erilaiset. Annettiin yksi aika arvokas tavara vanhimmalle, joka meistä on pienituloisin ja me muut ei sitä tarvittu. Teoriassa se on perikunnan, käytännössä hänen. Ei ole jaettu kuolinpesää vielä tänä päivänäkään, vaan lapsuudenkoti toimii kesäpaikkana ja mahdumme sinne kaikki yhtäaikaa. Ei ole mikään kesämökki, vaan tavallinen talo maaseutukirkonkylällä - vaikeasti myytävä eikä arvoa enää ole. Näin olemme päässeet tekemään juuri kuin vastaaja 4, eli ty

Miksi ei UFFille?

Jotain tavaraa saatiin myytyä ja laitettua kiertoon, mutta kyllähän siellä paljon roskiskamaa oli. Tilattiin kaatopaikkakuljetus.

Nyt puoli vuotta tuon jälkeen minulla on yhä yksi laatikko valokuvia ja jotain pientä. En tiedä miksen saa niitä käytyä läpi. Tuli joku jumi.

Kommentti no:lle 6 :  Olisit voinut kieltää appiukkoa viemästä tavaroita!  Tavaroiden perijöitä olisitte olleet: puoliso ja ainakin lapset, riippuen siitä, olitteko virallisesti aviossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensin sukulaiset, lapset ja lastenlapset ja kummilapset hakemaan haluamansa. Sitten kirpputorille, roskiin, lahjoituksina tarvitseviin kohteisiin, kirpputori kotona, erilaisiille kerhoille ja lopuksi kuolinpesien ostajalle. 

Ju maliste kun näännyin pelkästä lukemisesta

Jäävuoren huipuksi kerron, että tässä huushollissa oli esim. naisten puseroita alkuperäispusseissa 1500, sen jälkeen sekosin laskuissa. Lisäksi kaikkea muuta. Meitä on moneksi. Tästä oppineena pidän oman huushollini mahdollisimman yksinkertaisena tyhjentää, kun aika on.

Vierailija kirjoitti:

Kommentti no:lle 6 :  Olisit voinut kieltää appiukkoa viemästä tavaroita!  Tavaroiden perijöitä olisitte olleet: puoliso ja ainakin lapset, riippuen siitä, olitteko virallisesti aviossa.

Jos perheen lapset olivat vainajan lapset ei appiukolle olisi kuulunut yhtään mikään.  Vaikka ei avioliittoakaa 

Kuolinpesien ostajat vievät maksusta pois vaatimattoman irtaimiston vaikka siellä joitakin muutaman kympin myyntiarvoista olisikin.

Olen tyhjentänyt  useampia kuolinpesiä suvussamme  ja auttanut kavereita.

Jos suru on suuuri pyydä apua. Et toimi ihan järkevästi silloin ja tunteet ovat niin suuria, että hävittäminen voi olla tosi vaikeaa.

Minä lähden ensin pikkutavaroista. Tyhjennän kaapit, tarkistan Google Lensillä niiden keräily - tai antiikkiarvon. Ne kannattaa myydä esim. kaikki kerralla jollekin kauppiaalle tai myydä itse kun jaksaa tehdä sen =pakkaa laatikkoon varastoon odottamaan sitä jaksamista..

Huonekalut lahjoituksina esim. . Konttiin. Hakevat ilmaiseksi, jos ovat kunnossa. Eivät ota sänkyjä mielellään. 

Vaatteet ja kengät kylmästi tekstiilikeräykseen tai vastaavaan, ellet ole halukas ottamaan jotakin itsellesi

Valokuvat, kirjeet, porstikortit ovat osa keräilijöiden himoitsemia ja jos ovat aikaisintaan 1960-luvulta. Valokuvat roskiin, m,utta käy ne läpi. Muistoja on kiva ottaa talteen. Minä kerään ne eri kasoihin ja olen postittanut sukulaisille, tutuille kirjeet ja valokuvat ja sitä elettä on kyllä arvostettu.

Sisustustekstiilit kannattaa arvioida saako niistä joku tuunattua jotakin esim pöytäliinoista tai ovatko peräti sellaisia, että joku maksaisi jotakin jostakin pitsipöytäliinasta. Älä odota niistä lottovoittoa kuitenkaan.

Myös museot ovat kiinnostuneita , jos mukana on vaikkapa kuvia paikkakunnan rakennuksista ja jotka on hävitetty. Tai kirjeitä,. joissa on kuvauksia alueesta ja missä henkilö on asunut. Kiiltokuvakirja ja sen sellaiset tai 1920-luvun ammattisormukset. Ole tarkkana niiden kansas.

Yksi Kaverini suostui kotikirppikseen rivariasunnossa, joten se tuotti kolme tonnia kaverille. Asunnossa ei ollut mitään hirveän arvokasta, mutta ihmiset rohmusivat aivan kaikkea ja samalla tavaran hävittäminen helpottui.

Palkkasin tyhjentäjän, vei kaikki tavarat mennessään, myös kaatikselle menevät. Ennen sitä olin ottanut talteen valokuvat ja pienet arvo esineet. Suurin homma oli käydä läpi paperiset asiakirjat, jotka silppusin.

Kierrätykseen, kirpputorille. Ota yksi asia kerrallaan. esimerkiksi tänään etsit yhteen paikkaan pitkähihaiset paidat, huomenna t-paidat, sitten vaikka sukat ja niin edelleen. Kun tavarat on lajiteltu, niin voi sitten katsoa, että voiko niistä pitää jotain itse, haluaako muu perikunta ja jos ei, niin sitten miettii, että kierrätys vai kirppari, vai jäteastia.

Tavaroista voi ottaa kuvat itselle muistoksi ja kuvat on myös helpompi lähettää muille vainajan tutuille ja kysyä, että haluaako joku. Jos kukaan ei halua, niin sitten taas miettimään, että kirpparille, kierrätykseen vai jäteastiaan. '

Ei kannata olettaa mistään tavarasta, että tätä ei varmasti kukaan halua: joku voi haluta... Äitini esimerkiksi hävitti ikivanhan ja rikkinäisen mummolleni kuuluneen nuken, koska hän oli sitä mieltä, että ei tällä mitään voi tehdä eikä tätä varmasti kukaan halua. Kun menin sitten ensimmäistä kertaa mummon kotiin, niin ekana lähdin etsimään sitä nukkea ja kyslein, että missä se on, kun haluaisin sen... äiti oli vaan, että sehän oli ihan rikki, se on kaastopaikalla. Olisin halunnut tehdä siitä projektin ja kunnostaa sen, mummo aikanaan kertoi mikä historia sillä nukella on ja että jos joku joskus löytää itselleen aikaa ja haluaa tehdä, niin sen voi korjata.  Nukke oli tärkeä minulle siksi, että se oli mummolle tärkeä ja leikin sillä lapsena, joten siinä oli mukana sitten omia muistoja yhteisistä hetkistä mummon kanssa.