Lue keskustelun säännöt.
Tuosta "lapsena koetut vääryydet" ketjusta... Kuka muu koki aikuiset epäturvallisina lapsena?
14.03.2024 |
Aloin miettimään kun luin ketjua. En ole mistään alkoholistiperheestä yms, olen syntynyt 90-luvulla ja asunut lapsuuteni pikkupaikkakunnalla. Mutta en ikinä kokenut oikeastaan ketään aikuista turvallisena. Opettajat, sukulaiset, muut tutut aikuiset tuntuivat ilkeiltä ja haukkuvilta, saivat raivareita ties mistä. Menin ja tulin miten halusin, minun oletettiin tietävän mitä teen ja kaikki epävarmuus ja virheet pistettiin heti sen piikkiin että tein niin tahallaan ja olin itsepäinen. Esimerkiksi, minulla oli hankaluuksia yhdessä oppinaineessa mutta opettaja raivostui joka kerta kun pyysin apua, tilanne meni niin pahaksi että olin yhtenä vuonna melkein vuoden tekemättä läksyjä kyseisestä aineesta koska vanhempia ei kiinnostanut auttaa, opettajia ei kiinnostanut auttaa ja kavereilta ei jotenkin kehdannut pyytää apua.
Kommentit (18)
Samaa mieltä. Edelleenkin vaikeuksia luottaa ihmisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä tajusin asian vasta aikuisena aikuisuuden trauman koettuani. Äitini oli narsku, ja toinen sisaruksistani oli kultainen lapsi ja minä olin se perheen musta lammas. Minä sain mennä ja tulla miten halusin,ja kukaan ei välittänyt,minulle olisi voinut tapahtua ihan mitä vaan. Ja olisn boinut ajautua ihan minkälaisiin porukoihin tahansa,onneksi en ajautunut.
Luulen, että turvallisten aikuisten puute on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Aika harvalla on lapsuudessaan ollut tällaisia ihmeolentoja lähipiirissään.
Sama.
Olen syntynyt -89 ja kasvoin varomaan ja suhtautumaan varauksella kaikkiin aikuisiin ympärilläni.
Äiti käyttäytyi jokseenkin arvattavasti ensimmäiset elinvuoteni, kunnes tuli riippuvaiseksi lääkkeistä. Sen jälkeen hän oli pelottava, koska mm. varasti Hesperiasta voimakkaita lääkkeitä ja pisti minuun sellaisia, joita ei itse halunnut käyttää, mutta oli saanut haltuunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että turvallisten aikuisten puute on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Aika harvalla on lapsuudessaan ollut tällaisia ihmeolentoja lähipiirissään.
Luettuani aloitukseni mietin samaa kuin lainaamani kirjoittaja.
Olin lapsi 80-luvulla ja turvallinen aikuinen oli vähän kuin satuhahmo; juu olihan sellaisista juttuja kuultu, mutta todellisuudessa sellaisia ei näkynyt.
Tosin oma lapsuuteni varsin ongelmaisten ja rajattomien vanhempien hoteissa taisi olla melko surkea jopa 80-luvun mittapuun mukaan. Ehkä onnellisen lapsuuden kokeneet ovat myös saaneet nauttia aikuisten turvasta ja huolenpidosta.
Olen jo joskus aikaisemmin tällä palstalla miettinyt että vanhempani tuntuivat enemmän joltain kaukaisilta sukulaisilta kuin vanhemmiltani. Tekemiseni olivat evvk, ja vaikka minulla nyt periaatteessa oli puhtaat vaatteet ja katto pään päällä, en ikinä voinut luottaa siihen että vanhemmat muistaisivat asiani. Siis vaikka niin, että jos pyörästäni oli kumi puhki, se oli puhki vielä parin vuoden päästäkin. Näen vanhempiani kerran pariin vuoteen, soitellaan ehkä muutaman vuoden välein. Kotikaupunkini, alani ja jopa mieheni nimi menevät aina heillä vähän sinne päin, mitä siitä että ne ovat pysyneet muuttumattomina jo vuosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama. Koin että aikuiset ympärilläni jotenkin antoivat kaiken tapahtua, mm. jämäkkänä tunnettu opettajani ei saanut yhden ainoan kiusaajan touhuja loppumaan kuudessa vuodessa. Vanhempiani ei kiinnostanut teinkö läksyt, eivät osanneet auttaa kun kerran pyysin. Kukaan ei opettanut opiskelurutiinia esim. kokeita koskien, joten en vaan sitten lukenut. Arvosanat olivat silti ihan ok, mutta tunnistan itsessäni kroonisen alisuoriutujan.
Eniten ehkä otti päähän aikuisten avuttomuus ja ns. käsien peseminen ympärilläni tapahtuvasta henkisestä väkivallasta; vanhempani sanoivat etteivät tule kanssani (perhe)terapiaan, koska "se olet sinä, jolla on niitä ongelmia, ei me" ja naapurit, jotka tulivat vuosia myöhemmin surkuttelemaan minulle päin naamaa, miten "aina miettivät ja säälivät" kun näkivät minut alle kouluikäisenä puolialastomana hangessa (rangaistuskeino talvella). KUKAAN EI TEHNYT YHTÄÄN MITÄÄN.
Samanlaisia kokemuksia minullakin ap.
Koin oloni tosi turvattomaksi. Meillä oli ruokaa ja kiva koti sekä välttämättömät asiat mutta tuntui että me lapset olimme aina tiellä, väärässä, tehneet jotain pahaa ja rangaistavaa, meihin ei luotettu eikä meitä tuettu mitenkään. Meihin kohdistettiin paljon vaatimuksia ja tuntui että lapsuus meni niitä suorittaessa. Väkivaltaakin oli vaikka se oli tuolloinkin lain vastaista.
Koulujen opettajat ja muut olivat yhtä pelottavia ja olin varma, että jos kertoisin jotain luottamuksellista vaikka koulun aikuisille, se kerrottaisiin heti vanhemmilleni jotka rankaisisivat varmasti.
Muistan lapsuudestani vain harvoja ihmisiä jotka olivat minulle kivoja. Suurin osa jo edesmenneitä mutta lämmöllä muistelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että turvallisten aikuisten puute on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Aika harvalla on lapsuudessaan ollut tällaisia ihmeolentoja lähipiirissään.
Kerta toisensa jälkeen saa hämmästyä kun joku on että "mulla oli ihan normaali/hyvä lapsuus" ja kun paremmin tutustuu paljastuukin jotain ihan hillittömiä juttuja mitä siellä on ollut. Mutta kun ei muusta tiedä niin ei vaan ole mitään käsitystä normaalista. Näitä löytyy ihan kaikista yhteiskuntaluokista. Uraohjustenkin lapsilta kuullut ihan hulluja juttuja ja nämä on just niitä "hyviä" koteja.
Vierailija kirjoitti:
Samanlaisia kokemuksia minullakin ap.
Koin oloni tosi turvattomaksi. Meillä oli ruokaa ja kiva koti sekä välttämättömät asiat mutta tuntui että me lapset olimme aina tiellä, väärässä, tehneet jotain pahaa ja rangaistavaa, meihin ei luotettu eikä meitä tuettu mitenkään. Meihin kohdistettiin paljon vaatimuksia ja tuntui että lapsuus meni niitä suorittaessa. Väkivaltaakin oli vaikka se oli tuolloinkin lain vastaista.
Koulujen opettajat ja muut olivat yhtä pelottavia ja olin varma, että jos kertoisin jotain luottamuksellista vaikka koulun aikuisille, se kerrottaisiin heti vanhemmilleni jotka rankaisisivat varmasti.
Muistan lapsuudestani vain harvoja ihmisiä jotka olivat minulle kivoja. Suurin osa jo edesmenneitä mutta lämmöllä muistelen.
Kuulostaa tosi tutulta. Kenellekään aikuiselle ei uskaltanut tai kannattanut avautua, siitä seurasi aina ikävyyksiä. Ajattelin, että muilla lapsilla on sama juttu, että aikuisten ja lasten välillä oli valtava kuilu. Lapsi olin siis 80-luvulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 1971 ja minun lapsuudessa eikä nuoruudessa puhuttu turvallisista aikuisista, oli vain aikuisia. Toki äiti luki lehdestä tämän tästä että jos näkyy tämmöinen auto juoskaa pakoon ja vierailta ei oteta karkkia
Minäkin olen näin jälkeenpäin muistellut, että kyllä iso osa aikuisista oli arvaamattomia tai outoja. Helposti suuttuvia, mitään ei kunnolla viitsitty opettaa mutta siitä huolimatta lapsen olisi heti pitänyt osata kaikki, huumori oli kummallista naljailua tai härnäämistä, lapsille joko tiuskittiin tai puhuttiin tekopirteästi lässyttämällä. Sama käytös, josta puhuttiin koulukiusaamisena, oli aikuisen tekemänä ihan ok. Kuten nyt ruumiillinen väkivalta tai oman lapsen haukkuminen joko vakavissaan tai huumorin varjolla.
Oikeastaan ainoat aina asialliset ja lämpimät aikuiset olivat yleensä omissa oloissaan viihtyviä ja hiljaisempia, joidenkin ilkeämielisten aikuisten mukaan "vanhojapoikia" tai "reppanoita". En koskaan muista yhdenkään tällaisen esimerkiksi ottaneen minua väkisin syliin tai puhuneen minulle kärsimättömästi tai ilkeästi. Jostain syystä he osasivat kohdella lapsia vertaisenaan ja kunnoittavasti. Eikä suurimmasta osasta jäänyt ollenkaan mitään reppanamielikuvaa, vaan monet heistä olivat itse asiassa aika fiksuja tyyppejä.
Veikkaan, että tähän aikuisten epäturvalliseen käytökseen on vaikuttanut huonojen tunnetaitojen lisäksi moni muukin asia. Suuressa osassa perheitä lapset oli tehty siksi, että niin kuuluu tehdä ja vanhemmat suunnilleen tuntuivat laskevan päiviä siihen, kun nuorimmainenkin viimein lentää pesästä. Kaikki aikuiset eivät siis olleet luonnostaan vanhemmaksi soveltuvia, lasten kanssa viihtyviä ja lapsen näkökulmaa ymmärtäviä. Tämä näkyi vielä selvemmin opettajissa, joissa oli paljon sellaisia, jotka eivät sopineet lasten kanssa tehtävään työhön ollenkaan. Ainakin monesta vähän vanhemmasta naisopettajasta huokui se, että olivat todennäköisesti opiskelleet opettajaksi siksi, että sen katsottiin olevan naiselle sopiva mutta silti akateeminen ammatti. Oikeasti he olisivat pärjänneet paljon paremmin vaikka tutkijoina tai journalisteina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen jo joskus aikaisemmin tällä palstalla miettinyt että vanhempani tuntuivat enemmän joltain kaukaisilta sukulaisilta kuin vanhemmiltani. Tekemiseni olivat evvk, ja vaikka minulla nyt periaatteessa oli puhtaat vaatteet ja katto pään päällä, en ikinä voinut luottaa siihen että vanhemmat muistaisivat asiani. Siis vaikka niin, että jos pyörästäni oli kumi puhki, se oli puhki vielä parin vuoden päästäkin. Näen vanhempiani kerran pariin vuoteen, soitellaan ehkä muutaman vuoden välein. Kotikaupunkini, alani ja jopa mieheni nimi menevät aina heillä vähän sinne päin, mitä siitä että ne ovat pysyneet muuttumattomina jo vuosia.
Sama. Tuosta jää sellainen turvattomuuden tunne, kun ei ole koskaan se ykkönen kenellekään. Lapsena ja nuorena jäin roikkumaan ihan keneeen tahansa joka antoi murusenkaan huomiota. Rakastuin yhteen kaveripoikaan ihan täysin kun tämä muisti suosikkiherkkuni... Rima ei ollut hirveän korkealla. Sitten ihmettelin miksi tämä antoi minulle tuollaista huomiota, jos en kuitenkaan kiinnostanut, tajuamatta että normaaliympäristössä kasvaneille tuo ei ole mitään erikoista rakkaudentunnustusta.
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että turvallisten aikuisten puute on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Aika harvalla on lapsuudessaan ollut tällaisia ihmeolentoja lähipiirissään.
Tämä. Lisääntyminen on itsekästä omien tarpeiden tyydyttämistä. Väkisin synnytetään toinen valmiiksi ylibuukatulle saastuneelle pallolle kuolemaan, jotta saa itse helpotusta primitiivisille tarpeilleen ja eksistentiaaliseen kriisiin.
Siksi epäitsekkäitä ihmisiä ei ole vanhempina.
Olin lapsi 80-luvulla. Osa aikuisista oli "turvallisen oloisia", totuus pinnan alla oli tietenkin välillä toisenlainen. Mutta toki silloinkin oli haukkumista tai "kasvatusta". Riippuen minkälainen riivinrauta tai raivoristo osui kohdalle. Aikuisena osa kokenut takuulla samaa, se voi olla vaikka hammaslääkäri tai suuhygienisti joka naksahtaa, luulee asioita. Ongelmana on myös että sellainen joka luulee olevansa ylemmässä asemassa toiseen nähden tekee sen, eikä niin että olisi tasa-arvoinen vaikka kaverisuhde.
Ei tämä ole mitään kummallista, vaan silkkaa evoluutiobiologiaa. Ei lapsille ole ennen nykyaikaa opetettu mitään tunnetaitoja, koska niitä ei ole tarvittu mihinkään. Ainoastaan omia vaistojaan tarvitsi eloonjäämiseen ja niitä on iät ja ajat vahvistettu hylkäämällä jälkeläinen mahdollisimman pian, jotta oppivat olemaan ja seuraamaan näitä eläimellisiä aistejaan sen sijaan, että jumittuisivat tutkimaan tunnereaktioitaan.
Uskon, että kovin monella aikuisella ei käynyt edes mielessä, että vanhemmilla olisi muitakin tehtäviä kuin pitää lapset hengissä ja tyytyväisenä tarjoamalla riittävästi ruokaa ja vaatteita jne. Ei tunteita ole koskaan aiemmin pidetty muuna kuin taakkana.
Nosto