Tuli tässä mieleen että jos elän itse 65 vuotiaaksi

Ehdit vielä tutustua moneen ihmiseen ennen kuin täytät 65, eikä siihenkään elämä lopu. Valittamalla ei saa elämän suuntaa muutettua. Valinnoilla sen saa muutettua, tai ainakin suunnattua.

Mutta kävi miten kävi, jäähän sinulle sentään vauvapalsta.

Minä täytän syksyllä 70. Kaksi lasta jotka ovat aikuisia ja omassa elämässään.  Vanhemmat kuolleet vuosia sitten,  vanhempi sisar kuoli neljä vuotta sitten.

En ole yksin enkä ruikuta elämääni. Minulle on luonnollista että lapset lähtevät omaan elämäänsä, yhteyttä pidämme mutta napanuorat on katkaistu kuten terveessä vanhempi-lapsisuhteessa kuuluukin.

Sisaren lapsia tapaan kun käyn Suomessa (en siis asu siellä) ja he käyvät silloin tällöin täällä. Omilla lapillani ei ole lapsia, he ovat hyvin uraorientoituneita molemmat.  

Sisaren lapsilla toisella kaksi lasta toisella ei yhtään.  Olemme hyvin pieni suku.

Yksin en ole enkä yksinäiseksi itseäni tunne vaikka asun ja elän yksin. Elämäni on täynnä kiinnostavia asioita ja sitä paitsi viihdyn mainiosti myös yksin.  Liikun paljon, seuraan elämän menoa.  Yksi uskollinen ystävä on jo vuosikymmenien takaa, ja vaikka asumme eri maissa yhteys on säilynyt kaiken tämän ajan. Hänkään ei asu Suomessa. Tuttavia sitten pintapuolisempaan seurusteluun.

Omista lapsista tytär asuu täällä, poika Norjassa.  Elämänhalu on kova ja elämä maistuu.  Toivon vielä monia vuosia lisää, paljon on näkemättäkin mitä haluan vielä nähdä.  

Vierailija kirjoitti:

Eihän kaikki lapselliset edes sovi vanhemmiksi. Lapsia vain tuli ennen vanhaan.

Onneksi nykyään voi valita.

Esim oma äitini valitti koko lapsuuteni kuinka hän olisi halunnut opiskella. Kumminkin ei lähtenyt opiskelemaan kun olisi ollut mahdollisuus. 

 

Ja meni naimisiin ja en tajua miksi mennä naimisiin ja hankkia lapsia jos ei halua perhe-elämää?

Näitä loppuikänsä nillittäjiä on/on ollut joka suvussa. Loppujen lopuksi kyse on siitä että olisivat vaan ottaneet itseään niskasta kiinni.

Minua hirvittää jos elän yli 80-vuotiaaksi. Silloin ei ole enää ketään sukulaisia elossa ja hoitajapula on sellainen että ketään ei enää hoideta.

Miksi oletatte, että lapsenne hoitavat teidät vanhana? He voivat asua satojen kilometrien päässä, jopa vieraassa maassa. Olen seurannut, kuinka 60-vuotias tytär joutuu hoitamaan muistisairasta äitiään (90- vuotias). Tytär ei itsekään ole terve, ja sanoo, ettei hänellä ole mitään omaa elämää, kun joka päivä pitää huolehtia äidistä. Tätäkö te haluatte?

Vierailija kirjoitti:

Minua hirvittää jos elän yli 80-vuotiaaksi. Silloin ei ole enää ketään sukulaisia elossa ja hoitajapula on sellainen että ketään ei enää hoideta.

Miksi ajattelet että tulet tarvitsemaan hoitajaa?  Aiotko tieten tahtoen heittäytyä hoidettavaksi?

Omat vanhempani elivät yli 80 molemmat, omassa talossa hoitaen asiansa itsenäisesti. Isommissa töissä kuten ulkokaton uusimisessa veljet olivat apuna.  Kumpikaan ei ollut kenenkään hoidettavana, kumpikin kuoli lyhyen sairauden jälkeen.

Naapurini, vanha rouva ajaa vielä autoa vaikka on 80 täyttänyt. Lääkärinlausunnolla saanut ajoluvan uusittua ilman probleemia.

En ymmärrä tuota mentaliteettia että voi minua raukkaa kukaan ei tule hoitamaan. Läheskään kaikki eivät koskaan tule käänneltävinä ja syötettävinä makaamaan.  Itse en aio ainkaan.  Miksi aina tuijotetaan johonkin mustaan ja synkkään, oikein manataan sitä?

Onko elämä mukavaa kun kieriskelee pelkässä negatiivisessa?  Saako siitä nautintoa? "Ulkona paistaa aurinko!  Niin mutta ei se kauan paista kohta siellä sataa kuitenkin ja sitä paitsi on liian kuuma."

Vierailija kirjoitti:

Olisitte hankkinet 4 lasta kuin minä

Neljä lasta elää elämäänsä.  Mitä vanhemmaksi vanhempi tulee ja mitä vanhemmiksi tulevat lapset ja heidän lapsensa aikuistuvat  sitä vähemmän nähdään.  

Jokaisella on ja saa olla oma elämänsä.