Lue keskustelun säännöt.
Te yli yli 25v vuotiaat, tunnetteko vielä ihastumisen tunteita tai romanttisia tunteita?
29.02.2024 |
Olen aina ollut itse pitkästä ihastuvaa/rakastuvaa sorttia ja olin lähes koko lapsuuden ihastunut samaan poikaan muutamia pikku ihastuksia lukuun ottamatta ja tämä iso ihastus ei koskaan poistunut. Teininä ihastus siirtyi toiseen poikaan mutta olin niin ujo ja tunteeni niin vahvoja etten alkoi kirjaimellisesti taju lähteä aina kun hän tuli lähelle ja jalat täristä ja lopulta poika kyllästyi yrittämään lähetymistä ja siirtyi seuraavaan mikä särki sydämeni. Tämän jälkeen täysi-ikäisenä tapasin ihanan miehen joka lopulta osoittautui varatuksi ja tuntui että sydämeni kylmettyi särkyessään. Nyt olen yli 30v enkä ole tuon sydämen särkymisen jälkeen ihastunut kehenkään tai tuntenut mitään vahvoja tunteita yhtäkään miestä kohtaan. Olen muutamia miehiä tapaillut mutta en tuntenut mitään vahvaa heitä kohtaan ja saatan katsoa että joku mies on ihan kivan näköinen mutta en silti ihastu kehenkään.
Onko ihastuminen ja vahvat tunteet siis vain teiniajan juttu tai pelkästään ujouteen liittyvää vai voiko näin aikuisena vielä oikeasti tuntea vahvoja ihastumisen ja rakastumisen tunteita vai pitääkö "tyytyä" mieheen jonka kanssa mukava viettää aikaa ja synkkaa muutoin vaikka ei tunnu muutoin yhtään miltään?
Kommentit (33)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietysti tunnetaan. Mulla ja miehelleni on menossa taas uusi kuherruskuukausi, ties monesko meidän pitkän liiton aikana.
Ei. Kaikki tunteet ja ilo elämässä loppuu 25 vuotiaana. 30 vuotiaana sitten kroppakin on romuna. Loppuelämä n. 50-60 vuotta onkin sitten yhtä ankeutta ja tylsyyttä. Mikään ei tunnu miltään ja mitään ei jaksa, kaikki vaan rapistuu. On se tää ihmiselämä outoa, kestää lähes sata vuotta mutta vain ensimmäinen neljännes on elämisen arvoista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastuin ensimmäisen kerran 32-vuotiaana.
Oli aivan ihana seurata, kun yksi eläkeiän korvilla oleva naispuolinen työkaveri ihastui ja sittemmin rakastui korviaan myöten. Ei se ikää katso!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taisin eniten ihastua viisikymppisenä. Kyllä kai mä silleen lievästi olen joihinkin ihastunut joita olen elämäni varrella tapaillut, varsin helpostikin mulla tulee tunteita mutta ne kyllä on menneet ohikin lopulta nopeasti.
Tämä viimeisin muodostui lähes pakkomielteeksi, ja valitettavasti en ole päässyt oikein yli vaikka täysjärkinen ei hänenlaiseensa enää uhraisi ajatustakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli 26-34 ikävuoden välillä sellainen kausi, etten oikein ihastunut voimakkaasti. Sitten tärähti ja nyt 2 vuotta mennyt ihan pää pilvissä.
Teinit luulee, että elämä loppuu 25-vuotiaana. 🤭
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen keski-ikäinen ja tunteet ovat äärimmäisen vahvoja. Yhtä vahvoja kuin teini-iässä eli mikään ei ole muuttunut. Toki ihastumisen kohde vaihtuu.
Olen aina ollut vaikeasti ihastuvaa tyyppiä. Ihastuin ekan kerran vähän päälle parikymppisenä, tai ehkä sitä voisi sanoa rakastumiseksi, oli niin voimakas kokemus. Se oli jotakin niin ainutlaatuista että suhteen päätyttyä ajattelin etten voi enää ikinä tuntea vastaavaa ketään kohtaan. Vasta lähemmä kolmekymppisenä eli monen monen vuoden jälkeen tapasin miehen jota kohtaan huomasin tuntevani pientä ihastusta. Se ei kuitenkaan ollut yhtä kokonaisvaltaista kuin mitä silloin aiemmin, jolloin käytännössä sekosin siitä ihmisestä. Eikä ihastuminen tällä kertaa myöskään harmikseni ollut molemminpuolista. Kuitenkin jäi hyvä mieli sen puoleen, että ehkä voin vieläkin kokea näitä tunteita - vaikka ne eivät ihan niin vahvoja olisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totta kai. Ihastuin nopeasti, kun tapasin 18-vuotiaan tyttöystäväni. Vaikka olin itse tuolloin 32 v, saattoi myös häneltä tarttua minuun sellainen teinimäinen ihastuminen, mikä oli suloista.
Mun isäni oli 74v kun rakastui viimeisen kerran. Ihan "teinirakkautta" 4v isäni kuolemaan saakka.
Samoin omat ihastumisen ja rakastumisen tunteet on samat kuin 38v sitten. Kohdrkin pysynyt samana
Ihminen vanhenee vain ulkoisesti.
Lapsena minuun oltiin ihastuttu, ja taisin minäkin olla. Teininä olin todella ihastunut, mutta en uskaltanut tehdä asialle mitään. Olisi kyllä ollu täysin yksipuolista, kun en edes ikinä jutellut ihastukselleni. Tästä eteenpäin katosivat kaikki tunteet ja ihastumiset.
Nuorena helposti ihastuu pelkkään ulkonäköön, mutta myöhemmin persoonallisuus on se mihin ihastutaan. Tietenkin ulkonäöllä on aina väliä, mutta kaikki ymmärsi.
Omalla kohdalla olen päätellyt, että taidan olla vain liian "mitäänsanomaton". Pitäisi varmaan kehittää jotenkin itseä, tai tehdä itsetutkistelua, että kuka olen.
Olen 50 ja ihastn/rakastun kyllä, mutta en todellakaan mihinkään satunnaisiin vastaantulijoihin, vaan huolellisen harkitusti joka päivä omaan aviomieheeni.
Tunteitaan voi, ja kannattaa ohjata, huoltaa, kitkeä ja kasvattaa. Sillä tavalla saa paljon onnellisemman elämän kuin joko retkahtelemalla milloin mihinkin tai muuttumalla tunteettomaksi.
Mä olen 52 ja korviani myöten rakastunut. Olimme kollegoita kaksi vuotta ennen kuin yhtenä ihan tavallisena maaliskuisnea tiistaina kolahti kuin metrinen halko. Onneksi molemminpuolisesti ja mies kertoi olleensa ihastunut jo pitkään itse en ollut huomannut mitään ja oltiin mielestäni vain kavereita.
Ollaan nyt miltei kahden vuoren seurustelun jälkeen muuttamassa yhteen. Rakkaus ja romantiikka on ihanaa, minkä ikäisenä tahansa.
Totta kai tunnen. Outo ajatus, että ihastumiset ja rakastumiset olisivat vain tietyn ikäisten juttuja. Iän myötä moni ehkä siinä mielessä "rauhoittuu", ettei haksahda jokaiseen jokseenkin hyvännäköiseen ok-tyyppiin vaan tunteiden syttymiseen vaaditaan enemmän. Mutta ei se kyky tuntea minnekään häviä.
Ei tietenkään !