HUHTIKUISTEN 05 VIIKKO 3!

Kirjoittelen pitkästä aikaa. Olen huhtinen 05, jonka likka päätti syntyä

jo helmikuun lopulla.



Meillä tytön tyllerö on nyt 1v 10kk ja puhua pälättänyt on jo puolisen vuotta. Nyt tulee jo 7-sanaisia lauseita. Aivan ihana pieni likka hän on.

Painoa on 11kg ja pituutta 81cm. Kovasti tykkää lukea/katsella kirjoja ja pulkkailu on myös neidistä aivan ihanaa.



Ompunäiti kyseli äitiydestä. Ennen tuota tyttöä ei kyllä tajunut

kuinka huolissaan voi jostain olla ja kuinka sydän on pakahtua rakkaudesta tuota pientä ihmistä kohtaan. Eilenkin kun tyttö kompastui juostessaan ja kaatui nenilleen. Verta tuli ja siinä säikähti varmaan lasta enemmän äiti. Onneksi veri tuli kuitenkin huulesta eikä hampaita katkennut tms. Sitten kun tyttö huomas että äiti huolissaan katseli suuhun niin tyttö sanoi:vauvatyttö (kutsuu itseään näin:0) antaa äitille pusun. Ihana tunne kun näin pieni ihminen osaa jo olla empaattinen ja lohduttaa äitiä.



Perjantaina ois neuvola ja rokotuksen anto. Neiti ei tykkää ollenkaan kun pidetään kiinni ja pistetään (kukapa tykkäis). Vähä ' hirvittää' jo etukäteen se neuvolaan meno sen piikin ja siitä seuraavan taistelun vuoksi. Miten teijän taaperot suhtautuvat näihin piikityksiin?

Ja vierastavatko neuvolantätejä?



Hyvää talven jatkoa kaikille!



t.Mikaela

Siis en paheksu äitejä, jotka käyvät tyyliin kerran kuussa ulkona, vaan " nuoria" jotka juhlivat joka viikonloppu aamuyön tunneille. Ja tämä paheksuntakin ihan lainausmerkeissä, mua ärsyttää kun huomaan ajattelevani niin, ja luulen oikeasti että kyse on vähän kateudesta. Joskus iskee sellanen olo, että olis ihanaa pystyä vielä relaamaan sillä tavalla. Nooh, toivottavasti joskus kun noi tosta vähän kasvaa. Yhteenvetona: käykää hyvät äidit ihmeessä tuulettumassa, olen aivan samaa mieltä että jos mahdollisuus on, niin ei kannata jäädä marttyyriksi kotiin istumaan =)

Jotenkin löysä aamu ollut, ollaan vaan hengailtu poikien kanssa, eikä jaksettu mennä minnekkään, no toisaalta kivaa välillä näinkin.



Tuosta äitiyteen uppoamisesta, jotenkin hassusti näin jälkeenpäin tuntuu, että upposin Antonin synnyttyä äitiyteen jotenkin tosi täyspäiväisesti, en halunnut olla erossa pikkuisesta, eikä ollut tarvetta lähteä minnekkään. Toisaalta Antonin ei-niin-kovin-helppo tempperamentti saattoi vaikuttaa asiaan. Nyt alkaa tuntua, että olen taas löytänyt itseni. Toisaalta en kokenut negatiiviseksi että joksikin aikaa upposin olemaan vaan omien lasteni kanssa. Ehkä jotuu osittain siitä, että esikoisen vauva aika meni niin nopeasti ja minulla oli liian kiire seuraavaan vaiheeseen. Vaikka siihen äitiyteen upposi, mutta ihan eritavalla. Antonin kanssa ei ole kiire minnekkään ja jotenkin osaan nauttia j u u r i t ä s t ä vaiheesta ja hetkestä, ääh vaikea selittää.



Lisään tuohon äitiys keskusteluun vielä, että varsinkin kun käyn tuulettumassa, niin on tosi ikävä poikia ja tulee mietittyä, että miten pärjäävät jne. Ensi viikonloppuna kun on menoa sekä pe että la iltana a)tunnen huonoa omaa tuntoa, vaikka ei tarvitse b) mietin, että miten kestän eron pojista (vaikka tulen molempina öinä kotiin, silti. Tiedän, että pojat pärjäväät ja on sitten ihanaa kun äiti on kotona, mutta miten MINÄ pärjään...



Mikaela: Antonkin saa järkyttävät raivarit rokotuksista, siksi " innolla" odotan seuraavaa rokotusta... Teidän hippunen on melkein samankokoinen kun meidän (83 cm ja 10 kg)



Vaakamomille: Tuli mieleen tuosta teidän koulupohdinnasta, minä olen myös loppuvuoden lapsi ja menin kuusivuotiaana kouluun (täytin seitsemän sinä vuonna)



Voi pejantai, yritin avata uuden ikkunan että näkisin, mitä on kirjoiteltu, mutta tein jotain tosi pelottavaa, enkä nyt kykene näkemään sitä toista ikkunaa????JOten kommentointi jäänee seuravaan kirjoitus kertaan. Koitan nyt tutkia mitä tapahtui ja ennenkaikkea miten saan kaiken normaaliksi, oikein mukavaa päivää kaikille



Mareila+Anton