Kun vain äiti kelpaa...

IHANAA lukea että muillakin on samanlaista. meillä ainokainen 2,5 v ollut aina tuollaine, ei siis mikään vaihe, vaan elämänasenne. ihan sama juttu, eli jos molemmat vanhemmat paikalla niin äiti kelpaa vain 80% ja isälle jää 20% ja sekin vaatii isältä aktiivista väliintuloa, eli väkisellä hoitaa vaikka lapsi haluaisi että äiti. mutta kun ei jaksa aina vain äiti hoitaa koska lapsi on syntynyt 2 aikuisen perheeseen, ei yhden..

onko tämä ikuinen oidipaalivaihe vai mitä......

silloin on aina kevyempi vain-äiti-kelpaa- vaihe kun ovat puuhailleet pidempään (noin 24 h tai kauemmin) keskenään, mutta aika pian se häviää...



aika inhottavaa on kun saa kommenttej aettä se vaan on totutettava että isä kelpaa--- 2,5v on totutettu... vielä ei ole auttanut..



meillä oli aika jolloin mies otti takkiinsa moisen hylkimisen ja teki enempi töitä ja oli aika kärsimätön lapseen sen takia kun tilanne tietty vaan paheni silloin... sit asiasta puhuttiin, nostin kissan pöydälle ja hyväksyttiin molemmat että lapsi nyt on tämän luonteinen ja ei se ((välttämättä)) johdu meistä tai meidän asenteista tai taidosta.... onneksi puhuttiin ja mies alkoi " tunkeutua" enempi lapsen ottamaan tilaan ja noita lapsen ja miehen keskeisiä tekemisiä ja aikoja vaalitaan... jotka ovat siis auttavia asioita.

koitan myös häippästä talosta nukutusten ajoiksi jos mies on menossa nukuttamaan, tai sanon lähteväni mut olenkin talon toisessa päädyssä....

Tämä on paras keino!



Lapsi " leimautuu" siihen henkilöön, joka häntä eniten ja ensisijaisesti hoitaa. Lapsen paras on, että hänellä olisi useita hyviä ja läheisiä hoitosuhteita. Jotta lapsi saisi luotus läheisen ja luottavaisen suhteen molempiin vanhempiin tulisi vanhempien vuorotella lapsen hoidossa niin, että he pystyvät molemmat luomaan lapseen läheisen ja henkilökohtaisen suhteen. Käytännössä tämä onnistuu vain vuorottelemalla lapsen hoidossa - mitä lyhyemmissä jaksoissa vuorotellaan, sitä parempi se periaatteessa on, koska silloin lapsi ei ehdi " unohtaa" toisenkaan hoitotapaa: aamupäivä / iltapäivä, joka toinen päivä, joka toinen viikko, joka toinen kuukausi, puolivuosittain jne...



Pääasia kuitenkin on, että molemmat vanhemmat ovat vuorollaan lapsen ensisijaisia hoitajia - vaikka viettäisi lapsen kanssa kuinka paljon aikaa tahansa ei se ole sama asia kuin jos vastaa lapsen hoidosta ajoittain yksinään. Kun " pääasiallinen vanhempi" on läsnä koko ajan ei toisen tarvitse ottaa vastuuta samalla tavalla eikä lapsen tarvitse " oikeasti" luottaa eikä heidän tarvitse " oikeasti" pärjätä.

ettemme ole ainoita joilla lapsi on " äitiriippuvainen" . Meillä tilanne on se, että kun isä tulee töistä kotiin alkaa poika 1v5kk itkeä ja haluaa äidin syliin. Siinä on kuulkaa isälläkin tippa silmässä, kun haluaisi pojan syliinsä suukotettavaksi ja toinen vaan kiljuu...Kuitenkin lapsemme leikkii isän kanssa aivan onnellisena hetken päästä, mutta äiti on se ainut oikea vaipanvaihtaja, sylittäjä ja nukuttaja. Ja kun olen poissa (noin pari tuntia 2-3 kertaa viikossa) niin silloin kuulemma isäkin kelpaa kaikkiin noihin hommiin, vaikka itkeekin äidin perään lähtöhetkellä.



Ei minullakaan tähän muuta apua ole, kuin se vanha " se menee ajan kanssa ohi" ja samassa veneessä ollaan :-)

Mukava kuulla, että muillakin on tällaista. Helpottaa jo kun voi täällä jakaa ajatuksiaan ja saada vinkkejä. Iso kiitos vastanneille!



Olin jo palannut työelämään ja koska teen vuorotyötä, on paljon ollut iltoja/aamuja, joilloin isä hoitaa pesut jne. ja kaikki onkin sujunut hyvin. Mutta marraskuussa sairastuin ja jouduin pitkälle sairaslomalle (olen edelleen) ja nyt tänä aikana on siis ollut tätä äitiin takertumista enemmän.



Ollaan miehen kanssa sovittukin, että joinakin iltoina lähden ulkoilemaan tai kaverille ja mies hoitaa tytön. Ja ehkäpä meillä tilanne korjautuu/palautuu, kunhan itse paranen ja palaan taas töihin.



Mutta kiitos kaikille myötätunnosta ja koitetaanhan jaksaa eteenpäin!!

Meillä itse asiassa molemmat tytöt ovat aina olleet vähän isin tyttöjä. Olen yllättynyt että kuopuskin jota vauvana oli aivan mahdoton kenekään muun hoitaa kun äidin, hyväksyy isin ihan kivasti. Tyttö on nyt 1v9kk ja nykyään ei edes itke kun lähden ulos ovesta ja hän jää isin kanssa. Nukahtelee myös iskän syliin ja isi kelpaa nukuttajaksi.



Tämä ei ehkä nyt lohduttanut, mutta ensinäkin muutos viimeisen parin kk:n aikana on ollut tosi suuri, toisekseen meidän keskimmäinen poika (3v5kk) on edelleen todella suuressa määrin äidin poika. Eli isin kanssa pärjää sillon mainiosti kun minä olen poissa mutta jos olen kotona niin vaan äiti sais tehdä kaiken. Äiti saa vaan istua viereen, äiti laittaa välipalaa, äiti tekee iltatoimet jne. Joskus hän oikeen kovaan ääneen ilmottaa että ei rakasta isiä kun vaan äitiä (ja vaihtelevasti siskojaan). Hän on siis aina ollut äidissä tosi kiinni mutta hänenkin kohdallaan on viime kuukausina pientä muutosta ollut havaittavissa, eli nykyään saa jo joskus sellasia pappa-kohtauksia eli kertoo miten rakastaa isiä tosi paljon ja antaa pusun ja halii.



Luulen, että asialle ei ihan kauheasti voi tehdä. Mun mies on sellainen että hän ei ota asiaa henk.kohtasena epäonnistumisena vaan kautena yhdistettynä yksilöllisiin eroihin. Hän touhuaa kovasti myös poikamme kanssa, vie lapsia paljon ulos ilman äitiä jne mutta ei pakolla tunge toisen reviirille eli ei yritä muuttaa pakonomaisesti tilannetta. Hän tarjoaa seuraansa ja apuaan mutta ei tuputa sitä. Ne tilanteet, joissa isän seura on pakko kelvata, eivät ole olleet ongelmia.

Tyttömme on 1v9kk ja suunnilleen viimeisen kuukauden ajan on ilmennyt samanlaisia juttuja - ei tosin joka päivä / ilta, mutta suht usein kuitenkin. Meillä tyttö haluaa äidin varsinkin kaatamaan maitoa mukiin, nostamaan pois syöttötuolista ja pinniksestä, puhaltamaan pipiin ja nukuttamaan yöunille. Yleensä emme anna hänen päättää, miten toimitaan, vaan isikin saa hoitaa ko. hommat vaikka se tyttöä vähän harmittaisikin. Joskus vähän hassutellaan, ja esim. nostetaan tyttö yhdessä pois syöttäristä tai kaadetaan sitä maitoa yhdessä isin kanssa. Se on tytön mielestä ollut tosi hauskaa!



Mutta se yöunille meno onkin ollut välillä " vakavampi" juttu kuin nuo muut, ja kovaakin huutoa saattaa tulla. Joskus tyttö on ollut niin surkeena, että olemme vaihtaneet pestejä. Joskus taas lähden ulkoiluttamaan koiraa juuri ennen nukkumaan menoa. Silloin kaikki menee paremmin ja isi saa ihan rauhassa hoitaa iltatoimet (kun äiti ei ole edes vaihtoehto).



Tässä siis vain meidän kokemuksia - en tiedä toimimmeko " oikein" , mutta näillä keinoin ollaan pärjäilty. Luulisin, että kuuluu ihan normaaliin kehitykseen se, että välillä vanhemmista toinen on enemmän etusijalla.



t. Ompunäiti

Pojalla (nyt 4,5 v.) oli samanlainen vaihe joskus mutta pikkuhiljaa isikin alkoi taas kelvata. Tyttö (1,5 v.) on myös tällä hetkellä kovasti minun perääni mutta isikin kelpaa useimmiten.



Meillä lasta hoitaa se joka on sen sillä hetkellä hommakseen ottanut, vastusteluista huolimatta. Meillä siis siedätyshoito käytössä ;) Tosin mitään ihan kamalia raivareita kumpikaan ei ole saanut vaikka isi onkin vaipan vaihtanut. Kumpikin tulee aina äidin luo jos on jotain vailla vaikka isi olisi ollut vieressä, äitiä huudellaan sängystä ja äidille tullaan pipiä itkemään. Olen kotona lasten kanssa ja isi on opettaja, joten myös aika paljon kotona.



En nyt kummempia neuvoja uskalla antaa, mutta minä antaisin isinkin hoitaa vaikka lapsi sitä vastusteleekin. Aloittakaa pienistä asioista vaikka, ja ehkä niistä kivemmista. Tai sitten lähdet pois silmistä niin isi ja lapsi saavat keskenään harjoitella. Meillä ainakin isi hermostuu jos kovasti vieressä " neuvon" . Lapsi paremmin huolii isin hoitajaksi jos äitiä ei näy. Kahdenkeskistä yhdessäoloa, vaikka voikin olla aluksi vähän takkuista.



Tsemppiä!

on jatkunut jo 2v3kk eli koko lapsen iän. Eka vuosi oli ihan mahotonta, en suihkussa voinut käydä ettei olisi lapsi huutanut toisaalla talossa... sit vähän rauhoittui ja suopui isälle niin että saatoin olla vähän pois kotoakin. Alle 2v tuli taas täysriippuvaiseksi ja juuri nyt ollaan taas vähän isänkin tyttöä..

Tosi rankkaa on välillä itselläni ollut hyväksyä ainainen äidin tarve. Joskus on vaan pakko huudattaa lasta, että huomaisi ettei voi aina saada äitiä paikalle.

Ja kun olen pois, ei silloin ole enää ongelmia ollut puoleentoista vuoteen;-)).

Eli jonkinasteisia kohtalotovereita ollaan. Mutta lähes ainoaksi keinoksi uskallan kokemuksesta suositella sitkeää yrittämistä ja välillä huutamisen sietämistä + asian selittämistä samalla. Sekin tuntuisi mielestäni auttavan, että leikin lapsen kanssa riittävästi tai annan aikaa lukemalla tms. Silloin on saanut hyvän annoksen äidin kanssa ja jaksaa paremmin ilman ;-). Esim. päivähoidon jälkeen on illat ja viikonloput muistettava leikkiä lapsen kanssa riittävästi, niin saa välillä kotihommiakin tehtyä.

Meillä jo 4v tyttö ja aikoinaan oli kovin äitiriippuvainen. Pitkä imetys ei ainakaan helpottanut tilannetta. Menin vuorotöihin tytön ollessa 1v3kk, joten isä hoiti tyttöä paljon iltaisin ja viikonloppuisin. Kun olin töissä, kelpasi isän ja isovanhempien hoito oikein hyvin. Mutta kun olin näkyvillä, vain äiti kelpasi. en enää muista, kuinka pitkään tilannetta jatkui, mutta kuukausia joka tapauksessa.



Saman huomasin sisareni lapsessa. 1½ vuoteen asti vain äiti kelpasi. Kun äiti meni töihin, jäi isä muutamaksi kuukaudeksi hoitamaan tyttöä. tyttö oppi muutamassa päivässä pyytämään maitoa ym. isältä, jopa äidin ollessa kotona.



voin lohduttaa, teillekin tulee vielä varmasti kausia, jolloin vain isän seura ja apu kelpaa. Miten on, pystytkö pistäytymään esim. pienellä lenkillä, sillä aikaa kun miehesi nukuttaisi lasta.

Meidän kuopus on nyt 1 v 11kk ja on niin äidin tyttöä, että. Siis, jos äiti on maisemissa, niin isi ei sitten kelpaa mihinkään; ei iltapesujen tekemiseen, ei nukkumaan viejäksi, ei iltasadun lukijaksi, ei iltapalan tekijäksi, ei pyjaman päälle laittajaksi....meillä kyllä käytännössä neiti aukoo äänijänteitään harva se ilta nukkumaan menon yhteyedessä, sillä meillä nukutukset hoidetaan aika lailla tasaisesti. Jos taas olen työmatkalla tai vaikka lenkillä, niin isi kelpaa oikein hyvin, eikä ole mitään ongelmaa. Eilen olin menossa suihkuun, niin neiti parkkeerasi itsensä suihkuhuoneeseen eikä suostunut lähtemään pois kuin samaan aikaan minun kanssa. Onhan tämä hiukan rasittava vaihe, mutta esikoisen kohdalla meillä taisi olla samanlaista...