Voiko lapsiarki olla helppoa, mukavaa, vaivatonta? Kokemuksia

Vierailija kirjoitti:

Itse olen täällä saanut enimmäkseen kuvan, että pikkulapsiaika on elämän parasta aikaa ja ilman lapsia menettää jotain elämää suurempaa ihanuutta.

t. lapseton 

Kahden lapsen äitinä sanon, että lapsiperhe-elämä voi olla samaan aikaan sekä vaivalloista ja tylsää että myös kuitenkin elämän parasta aikaa ja elämää suurempaa ihanuutta. Kun vihdoin rankan päivän jälkeen olemme saaneet lapset nukkumaan, juttelemme usein mieheni kanssa siitä, kuinka ihania ne pienet maanvaivat oikein ovatkaan :) Suuri paradoksi, miten ne voikaan olla samaan aikaan niin rasittavia ja niin rakkaita.

Ei se ole ikinä vaivatonta. Tekemistä riittää. Voi olla helppoa ja mukavaa, jos nauttii siitä tekemisestä ja jatkuvasti tavoitettavissa olemisesta. 

Vierailija kirjoitti:

Aika harvinaista. 😂

 

T. 3 lapsen äiti

Ei ole harvinaista. Isolta osin se on asennakysymys, onko jokin helppoa tai vaikeaa ja mukavaa vai epämukavaa. Toki esim. sairastelukierteet jne. ovat asia erikseen. 

Harva oikeasti tärkeä asia elämässä on tullut kuin tarjottimelle ilman huonoja puolia tai minkäänlaista ponnistelua. Lapsiin pätee sama.

Ei mitään noista, mutta lapsen kanssa on ihana elää, kasvaa ja tulee uusia juttuja koko ajan. Parasta aikaa elämässä. Nyt jo muuttaneet omilleen ja on kyllä ikävä sitä nuorta energiaa joita toivat kotiimme

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli helppoa ja kivaa alun koliikki-itkujen jälkeen, kaksi lasta neljän vuoden ikäerolla.Se oli hyvä, ehti olla tarpeeksi kummankin kanssa ja silti leikkivät yhdessä vielä. Nukuin vauvasta kouluikään lasten kanssa samassa huoneessa, menimme nukkumaan yhtäaikaa illalla 22  ja nukuimme aamukymmeneen kaikki. Omaa aikaa en kaivannut. Emme sormiruokailleet, en olisi kestänyt sitä sotkua, mutta muuten teimme kaiken yhdessä. Leikimme paljon ja luimme kirjoja. Minulla oli työpäivän jälkeen aina kiire lasten luo, mummo hoiti heitä kotona, kumpikaan ei ollut muualla hoidossa. Illalla tein koulutöitä vielä kotona, kun lapset leikkivät keskenään. Muistan ihanana ja mukavana aikana tuon. Samoin jo aikuiset lapseni.

Missä lasten toinen vanhempi oli?

Lapsiarjen helppous ja mukavuus on ennen kaikkea asennekysymys. Jos asettaa riman korkealle tai on kovin vaativa luonteen laatu, arjesta saa äkkiä tosi uuvuttavaa.

Nyt 2,5-vuotiaan kanssa voin sanoa, että enimmäkseen on mukavaa, vaikka en kyllä helpoksi ja vaivattomaksi sanoisi. Vauva-aikana kärsin mielenterveysongelmista ja pitkään jatkunut vähäunisuus sekä yöheräilyt pahensivat asiaa varmasti huomattavasti. Nyt olemme miehen kanssa molemmat työelämässä, mutta haaveilen toisesta lapsesta ja kotiäiytiyden kokemisesta ilman masennusta ja ahdistusta, koska ainakin nyt lääkityksen ja terapian myötä energiaa riittää myös lapselle ihan toisella tavalla.

 

Yksi iso tekijä arjen helppoudessa on varmasti tulotaso. Meillä on varaa helpottaa syömisiä wolttaamalla välillä ja syömällä puolivalmiita tai valmiita ruokia ja nyt meillä käy myös kerran kuussa siivooja. Jos raha stressaisi jatkuvasti, olisi arkikin varmasti paljon rankempaa. Edelleen on myös valitettavan usein niin, että naisen eli äidin kontolle jää melkein kaikki. Ei ole ihme, jos väsyttää, jos arjen pyöritys on suurelta osin omilla harteilla. 

Meillä on ollut aika leppoisaa yhden lapsen kanssa. Ongelmaksi on muodostunut sitten yhteiskunnan kyttäys. Neuvola, koulu jaksaa aina kertoa, mitä kaikkea teemme väärin, vaikka lapsi kasvaa hyvin, käyttäytyy hyvin, koulu sujuu ongelmitta, on kavereita jne.

Ne synnit, mitä teemme: rajaton ruutuaika. Tämän kun sanoo, niin kukaan ei kuule eikä tajua sen jälkeen mitään vaan alkaa saarna. Ei ymmärretä, että se ei ole yhtä kuin koko ajan ruudulla.

Tottakai. Sama kuin kysyisi että voiko oma lapsuus olla hyvää, tai voiko parisuhde olla hyvä.

Kaikkiin ihmissuhteisiin ja elämään ylipäätään kuuluu jonkin verran negatiivisia tapahtumiakin, mutta kun kokonaisuus jää plussan puolelle, on kaikki hyvin.

Kuten moni on sanonut, itse pystyy todella paljon vaikuttamaan siihen minkälaista se arki lasten kanssa on. Oma temperamentti ja lasten temperamentti vaikuttaa todella paljon. Jos lapsi on perinyt sinun ja puolisosi lyhyen pinnan, ärtyneisyyden, räjähtävyyden ja äkkipikaisuuden, on vaikeampi tehdä arjesta seesteistä ja rauhallista.

Jos itse pysyy rauhallisena, myös lapsi pysyy rauhallisempana, lapsi kun oppii kaiken käytöksen aikuisia seuraamalla, samoin puheen ja kaikenlaiset maneerit. Ei se lapsi ole mitään osannut syntymästään asti, vaikka tietysti luonne ja temperamentti on tullut jo geeneissä vanhemmilta. Ja ylipäätään asenne elämään siirtyy vanhemmalta lapselle, jos ottaa rennosti eikä vaikka pelkää koko ajan jotain, ei lapsikaan pingota ja opi pakonomaisesti suorittamaan elämää.

Asenteesta riippuu. Kun sain lapsen ja etenkin kun koulu alkoi, niin tuntui että pitäisi olla joka lajin taitaja. Hiihto, luistelu, uinti, pyöräily. Näitä kaikkia pitäisi vuoden ympäri aktiivisesti harrastaa. Ja joka vuosi uudet kamppeet.

On ollut suht helppoa. Vain yksi lapsi, terve tyttö. Nukkuu hyvin, syö hyvin ja on saanut paljon kavereita. Mieheni on paras isää. Hoitaa ja leikkii mua enemmän. Lisäksi kaikki neljä isovanhempaa lähellä ja auttaa aina kun pyydetään. Talo maksettu eikä rahahuolia, sain lapsen 39v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen täällä saanut enimmäkseen kuvan, että pikkulapsiaika on elämän parasta aikaa ja ilman lapsia menettää jotain elämää suurempaa ihanuutta.

t. lapseton 

Kyllä se mielestäni näin onkin. Minulla on mukava päivätyö, mutta kyllä lapset silti tuovat elämään sen ns. tarkoituksen ja sisällön. En olisi voinut kuvitellakaan jääväni vapaaehtoisesti lapsettomaksi ja onneksi minulle lapset suotiin osaksi elämää

Surullista, jos elämässä ei ole muuta tarkoitusta ja sisältöä kuin lapset. Tajuatko muuten, että kommenttisi on myös aika itsekäs?

t. eri

On toki muutakin sisältöä, puoliso, omat urheiluharrakset ja ystävät. Ja itsekäskin varmaan olen, kun haluan elää omannäköistä elämää, jossa teen kaikkeni lasten hyvinvoinnin eteen ja toivon heille mahdollisimman hyvää elämää. Eiköhän jokainen rakenna elämästään mahdollisuuksien mukaan sellaisen, jossa itse ja läheiset voivat hyvin ja elo on mukavaa. 

Toki ymmärrän, että toiset ihmiset nauttivat eri asioista kuin omista lapsista jos eivät niitä halua, ja silloin luonnollisesti saavat sisältöä elämäänsä muista jutuista. Yhtä itsekästä sekin :)

Ei se yhtä helvettiä ole mutta kyllä se rankkaa on. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ollut aika leppoisaa yhden lapsen kanssa. Ongelmaksi on muodostunut sitten yhteiskunnan kyttäys. Neuvola, koulu jaksaa aina kertoa, mitä kaikkea teemme väärin, vaikka lapsi kasvaa hyvin, käyttäytyy hyvin, koulu sujuu ongelmitta, on kavereita jne.

Ne synnit, mitä teemme: rajaton ruutuaika. Tämän kun sanoo, niin kukaan ei kuule eikä tajua sen jälkeen mitään vaan alkaa saarna. Ei ymmärretä, että se ei ole yhtä kuin koko ajan ruudulla.

Tähän muuten pakko sanoa ohimennen, että juuri tämä ruutuajan kyttääminen on yksi millä vanhemmuudesta saa kyllä halutessaan hyvin vaikeaa. En ole missään vaiheessa ymmärtänyt tällaista yhden asian demonisointia. Ei omassa lapsuuden kodissanikaan rajoitettu tietokonetta tai pelaamista ja hyvin pärjääviä ja menestyviä meistä kaikista lapsista tuli. Pääasia on siinä, että asia ei vaikuta esimerkiksi koulunkäyntiin, nukkumiseen tai liikkumiseen, vaan elämässä on muutakin sisältöä kuin ruutu ja "ruutumaailma". Mutta tässä näkee, että on erilaista vanhemmuutta. Sääntöjä ja rajoja tulee totta kai olla, mutta koen että yhteen asiaan kiinnittyminen ei huomioi oikein kokonaiskuvaa.

upupup