Miltä vakava masennus teillä näyttäytyy, jotka sitä olette sairastaneet tai nyt sairastaa?

En jaksa tehdä palkkatöitä.

Masennus oli helpompi kokemus kuin sitä edeltänyt ahdistus. Masentuneena ei enää välitä mistään, ahdistuneena oli hemmetin paha olo kaiken aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Masennus oli helpompi kokemus kuin sitä edeltänyt ahdistus. Masentuneena ei enää välitä mistään, ahdistuneena oli hemmetin paha olo kaiken aikaa. 

Tämä. Ahdistuneena pelkää kuolevansa, masentuneena toivoo.

Vierailija kirjoitti:

Masennus oli helpompi kokemus kuin sitä edeltänyt ahdistus. Masentuneena ei enää välitä mistään, ahdistuneena oli hemmetin paha olo kaiken aikaa. 

Tämän olen huomannut. Kun on levoton ja ahdistunut, on kamala olla, se on hätää ja pelkoa, tuskaa. 

Kun on masentunut niin ei välitä. Kuolema on päämäärä. Ap

Kuulisin lisää. Voimia kaikille. 

Mulla oireili ensimmäisenä siinä että koti jäi hoitamatta. Edes yhtä astiaa ei jaksanut tiskata. Loppujen lopuksi ei jaksanut itsekään käydä suihkussa niin usein. Ei naurattanut asiat mitkä ennen nauratti. Eikä saanut nautintoa oikein mistään. Jossain vaiheessa alkoi miettimään että tätäkö on elämä, mikään ei tunnu miltään. Alkoi haaveilemaan kaiken loppumisesta. Varsinkin iltaisin ja öisin nämä haaveet otti vallan ajatuksista.

Aloin katselemaan työmatkan varrella olevaa siltaa, mietin siitä hyppäämistä. Joka ikinen aamu, neljän vuoden ajan. Töiden jälkeen en jaksanut ajatella, aamut oli pahimpia. Aloin vapaa-aikana tekemään 2-3h ulkoiluja, sisäisesti etsien lopullista paikkaa. Missä olisi mukavin viimeinen paikka, koska rakastin luontoa.

Sitten katkesi kamelin selkä kun unettomuus astui kuvioihin ja jäin ensimmäisen kerran pitkälle sairaslomalle ja aloin pikkuhiljaa menemään pitkää tietä kohti parempaan. Unettomuus esti työnteon koska aloin kävelemään pitkin seiniä, vaikutti tasapainoon ja fyysinen työ.

Kukaan, ei kukaan tiennyt että olin masentunut ja miten synkkiä ajatukseni olivat. Ulkoapäin osasin näyttää täysin tavalliselta pirteältä hyvinvoivalta ihmiseltä. Terapian myötä todettiin että olin ollut masentunut noin kymmenen vuotta ja olin kehittänyt itselleni ulkokuoren jolla feikata normaalia.

Nyt edelleen etsin sitä kuka olen ja yritän löytää ihmisen joka olin ennen masennusta. Etäisesti muistan kyllä hänet ja välillä näen jotain tuttua kun katson peiliin.

Mikään ei tunnu miltään ja töihin ajellessa miettii vain voisiko joku ajaa nokkakolarin. Korkean toimintakyvyn masennus, jonka ansiosta saa käytyä töissä ja hoidettua arjen, mutta sisältä täysin eloton ja toivoo vain tämän päättyvän joku päivä. Toivottavasti haet apua itsellesi ap.

Ylös

Päällepäin ei näkynyt mitenkään. Tule aika monelle shokkina, kun sanoin lähteväni klinikalle muutamaksi viikoksi masennuksen takia. 

Olen sairastanut vaikean masennuksen. Elämäni mustaakin mustempi ajanjakso. En joutunut osastolle, koska lupasin etten tee itselleni mitään mutta päivittäin kävin juttelemassa sairaanhoitajan kanssa. Masennusta oli ollut jo pitkään ja jossain kohtaa, kuin varkain, kaikki muuttui täysin mustaksi ja pimeäksi ja tuntui ettei ole poispääsyä. En kyennyt käymään koulussa, en kyennyt huolehtimaan itsestäni... Ainoa toivoa antava elementti oli viina. Kännissä tunsin olevani edes osittain normaali eikä kukaan osannut arvata mitä kävin päässäni läpi. Tsemppiä AP, sieltä voi nousta mutta se vaatii aikaa ja armollisuutta. Olet ainutlaatuinen ja merkityksellinen💛

Pahinta oli järjetön uupumus ihan koko ajan. 

Minun lapseni sairastui 18-vuotiaana vakavaan masennukseen. Sitä kesti muutaman vuoden. Kuvasi ajanjaksoa mustaksi, jotain niin kamalaa, ettei voi kuvitellakaan. Nyt jo parempaan menossa. 

Hän ei pystynyt masennusvuosinaan nimeämään, mistä masennus johtui. Tiedättekö te, miksi olette masentuneita? Tai siis, hän tiesi, että kyse on itsevihasta, mutta ei osannut sanoa, miksi vihasi itseään.

Makasin sängyssä ja halusin kuolla. Kävin suihkussa parin, kolmen kuukauden välein, hampaat pesin pari, kolme kertaa viikossa. En juuri syönyt, täytin vatsan teellä, välillä näykin leipää tai hedelmän, välillä jotain valmisruokaa. Tiskit oli tiskaamatta ja lakanat vaihtamatta yhtäjaksoisesti yli vuoden. Jne. jne.

Vierailija kirjoitti:

Minun lapseni sairastui 18-vuotiaana vakavaan masennukseen. Sitä kesti muutaman vuoden. Kuvasi ajanjaksoa mustaksi, jotain niin kamalaa, ettei voi kuvitellakaan. Nyt jo parempaan menossa. 

Hän ei pystynyt masennusvuosinaan nimeämään, mistä masennus johtui. Tiedättekö te, miksi olette masentuneita? Tai siis, hän tiesi, että kyse on itsevihasta, mutta ei osannut sanoa, miksi vihasi itseään.

En itse koskaan jaksanut käydä terapiassa puimassa masennuksen syitä. Pääosin lääkehoidolla menin pahimman yli ja kun lopetin lääkkeet niin masennus ei ole tullut takaisin kun olen ymmärtänyt itseäni paremmin ja keskittynyt hyvinvointiin yms.

Mutta luulen että oma masennus johtui siitä koska halusin olla kaikessa täydellinen ja juurikin vanhempien silmissä, siten sai positiivista huomiota kun oli kiltti tyttö, toisin kuin sisarukset. Sitten kun epäonnistuin asioissa niin se syöksi kaaokseen. Ja koska en halunnut että kukaan muu näkee epäonnistumisen niin kehitin tämän persoonan jolla on kaikki hyvin.

Meidän perheessä uskonto taustalla, luulen sen olevan yksi iso syy. Koska halusin elää kuin normaali nuori mutta samalla vanhemmille esittää täydellistä niin pää oli aika sekaisin kun eli kaksoiselämää ja siitä tuli sitten tavallaan osa itseäni, kahden eri elämän eläminen.

Mulla se ilmeni niin että halusin kuolla. Sairastuin työuupumuksen kautta masennukseen. Toivoin, että auto ajaisi suojatiellä päälleni ja kuolisin.

Kotikaupungissani se ei olisi ollut mitenkään tavatonta, sillä autoilijat eivät väistä jalankulkijoita suojatiellä. Läheltä piti tilanteita on ollut ja jokunen vanhus on kuollutkin.

Jouduin sairauslomalle, josta alkoi vuoden kestänyt toipuminen. En ole vieläkään terve ja syön yhä lääkkeitä.

Join ihan liikaa alkoholia.