Miksi mulla ei oo yhtän kunnianhimoa?

Minullakaan ei ole työelämässä mitään kunnianhimoa, koska koen sen liian stressaavaksi. Deadlinet tuovat epämiellyttäviä tuntemuksia. Sen sijaan opiskelu kiinnostaa ja nautin uusien asioiden opettelusta.

oot masentunut juoppo

Minulla on se teoria, että jos on lapsena tullut hyväksytyksi sellaisena kuin on, ilman turhia vaatimuksia, jää pois se halu näyttää muulle maailmalle.

Meillä on koko lapsuuden perhe vailla kunnianhimoa, eli syynä joko kasvatus tai geenit.

Sama täällä. Haluan tehdä mukavaa työtä ja tehdä työni hyvin. Mutta nimenomaan "perustyötä", en kaipaa uusia haasteita enkä halua "erikoistehtäviä", en halua esimieheksi, enkä mitään. Meillä haettiin työpaikalla uutta lähiesimiestä ja joku kysyi miksen hae, melkein kauhistuin. En todellakaan! Olen ollut esimiehenä mutta työpaikka oli tarpeeksi pieni, ja ei vaatinut sinällään paljoa. Minulle myös kerran tarjottiin yllättäen johtajan tehtävää itselleni ihan uudella työnantajalla, mieheni oli innoissaan miten huikea mahdollisuus! Ei ymmärtänyt ollenkaan että kieltäydyin. Mutta minä en halua stressata työn takia yhtään, olen tyytyväinen elämääni nyt ja haluan sen näin pitääkin.

Meillä mies haluaa uusia haasteita, esimieheksi, korkeammaksi esimieheksi, saavuttaa koko ajan lisää ja enemmän,... Ja joskus minun oli vaikea sitä ymmärtää. Enää ei, hän saa puolestani ylentyä ihan rauhassa, kunhan minä saan pysyä paikallani 😄

En myöskään tavoittele enempää palkkaa. Taas on töissä palkkakeskustelut tulossa ja mulla jo valmiiksi asenne että mä olen aivan fine näin, en mä tarvitse enempää palkkaa 😄 Mulla on tosi kiva työ ja tämä palkka on ihan ok.

Isompi kysymys on, miksi yhteiskunnassa pitäisi himoita kunniaa? Jos pitää itsensä ihan kunniallisena ihmisenä eli on sinut itsensä kanssa, miksi lisää kunniaa pitää saada lisää muilta? Mitä jos sitä ei yrityksistä huolimatta saakaan? 

Mielenkiintoisia pointteja. Mielestäni en ole masentunut enkä laiska, kuten sanoin hoidan työni hyvin, hoidan lapset hyvin ja kodinkin ok, luen kirjoja, liikun, musisoin, tapaan ystäviä. En ns. laiskottele, vaikka sekään ei ole minusta yhtään kauheaa, jos vaikka joku sunnuntai menee ihan vaan ollessa. 

Lapsuudenperheeni oli hyvin suvaitseva ja salliva, mielenkiintoista että sillä voisi olla merkitystä. Minulla oli myös lapsuudenkaveri, joka oli aina kaikeassa pikkuisen parempi kuin minä ja siinäkin totuin ja olin tyytyväinen "kakkosen" asemaan.

Onhan sinulla ihan riittävästi kunnianhimoa, jos olet opiskellut ja saanut työpaikan ja hoidat arkesi kunnialla. Miksi pitäisi edetä? En ymmärrä, ei kaikki voi olla johtajia.

Itse puhun töissä kolmea kieltä, opiskeltuna kaksi yliopistotutkintoa ja sen sellaista. Ura alkoi nopeasti ja oli erinomaisessa nosteessa. Alkuhuuman hälvettyä tajusin, etten kaipaa mitään sellaista. En keksinyt mitään syytä puskea eteenpäin urapolulla tai muissakaan asioissa. Olin oikein tyytyväinen elämääni ja olen edelleen. Muiden näkökulmasta työurani on polkenut paikallaan toistakymmentä vuotta, enkä elämässäni ole muutenkaan tehnyt mitään huomionarvoista. Tasaisin väliajoin kuulen tästä ihmettelyä, koska minulla on "potentiaalia" kuulemma vaikka mihin. Ehkä, ehkä ei, muttei kiinnosta. Pidän työstäni, teen sen riittävän hyvin ja olen tyytyväinen palkkaani vaikkei se erityisen iso olekaan. Pidän oikein paljon yksinkertaisesta elämästäni. Tulen töistä kotiin, kuntoilen hieman ihan vain yleisen hyvinvoinnin vuoksi ilman muita tavoitteita, keitän teetä ja luen kirjaa. 

Itse en ole löytänyt muuta selitystä kunnianhimon puutteelle kuin sen, että en näe erilaisilla saavutuksilla sellaista elämääni parantavaa lisäarvoa, joka olisi riittävä perustelu kaiken niiden vaatiman ajan ja energia satsaamiseen.

Lapsuusperheen merkityksestä. Olen miettinyt paljonko mieheni kohdalla uralla etenemisessä on kyse siitä, että hänen isänsä mielestä "pojasta ei ole koskaan ollut mihinkään, eikä tule olemaan". Toki mies on hyvä työssään, rahkeet riittää, mutta joskus tuntuu oudolta että kun saa esimerkiksi toivomansa esimiespaikan, alkaa heti miettiä seuraavaa porrasta. Yritän saada hänet huomaamaan senkin missä NYT on ja nauttimaan siitä.

           mä oon ainaki laiska   ollut aina

Oletko työläisperheestä? Käynyt yliopiston mutta siihen se ajatus sitten loppuukin ja jäänyt akateemiseksi muurahaistyöläiseksi kun kansakouluopettaja on lapsuudenkodissa jo herra.

Ap, mulla ihan sama! Kunnianhimoa ei pätkääkään, vaikka olen selvinnyt kaikesta todella helposti ja todennäköisesti päässyt urallani paljon pidemmälle,  jos jotain draivia olisi joskus löytynyt. Minua myös kiinnostaa lähinnä lukeminen ja taiteet yleensä.

Itse en ainakaan oikein jaksa kiinnostua mistään "oikeista" (=rahaa tuottavista) asioista, koska ihmisten maailma on rakentunut niin omituiseksi ja niin moni juttu pyörii ihan silkan bullshitin ympärillä, ja monet työpaikat liittyvät siihen. 

Olen kyllä todella onnellinen elämässäni ja tunnen syvää kiitollisuutta ihan joka päivä. Minulla on ihana perhe, mukava ja mielestäni arvokas työ, vaikkakaan palkka siitä ei päätä huimaa. En kaipaa enempää.

Toisaalta olen kyllä miettinyt, että huijaanko itseäni jotenkin. Enkö vaan uskalla yrittää enempää? 

Lapsuudenperheestä sen verran, että kaikki kolme sisarustani ovat vaativissa työpaikoissa, heillä sitä kunnianhimoa on siis löytynyt. Itse olin jo lapsena varsinainen haahuilija.

Vierailija kirjoitti:

Minullakaan ei ole työelämässä mitään kunnianhimoa, koska koen sen liian stressaavaksi. Deadlinet tuovat epämiellyttäviä tuntemuksia. Sen sijaan opiskelu kiinnostaa ja nautin uusien asioiden opettelusta.

Itse koen nimenomaan opiskelun stressaavana näyttöjen vuoksi. Jos näyttöjä ei olisi niin opiskelisin monta ammattia. Mikään ei ole niin hirveää kun päämääränä on todistaa osaavansa ja olla arvosteltavana. Siksi opiskelenkin vapaaehtoisia juttuja missä saa edetä omaan tahtiin eikä tarvitse tehdä näyttöjä.

Olen samanlaisessa tilanteessa kuin sinäkin. Minunkin kunnianhimoni on hävinnyt kokonaan, kun olen tajunnut, että siitä ei palkita. Päivän päätteeksi tulen edelleen olemaan yksin, kuten olen aina ollut.

Vierailija kirjoitti:

Olet löysä.

Noinko isäsi sanoi sinulle eilen kun olitte saunassa?

Multakin puuttuu tuo kokonaan, on aina puuttunut. Ei vain yksinkertaisesti kiinnosta saada kunniaa, asemaa, materiaa, rahaa tai vastaavaa, kun ne ei vaan merkitse mulle mitään. En oo sitten tehnyt mitään saadakseni niitä asioita ja oon tyytyväinen ilman, tai että on koulutusta, työtä ja rahaa sen verran että pärjää ja se riittää mulle hyvin. Mullekin sanottu että olisi potentiaalia enempään, mutta kun ei kiinnosta niin ei. Kai se on luonteenpiirre vain. 

Ei kunnianhimon puutteessa ole mitään outoa. Miksi pitäisi väkisin yrittää menestyä jos se ei kiinnosta?

Miksi pitäisi himoita kunniaa?

Vierailija kirjoitti:

Multakin puuttuu tuo kokonaan, on aina puuttunut. Ei vain yksinkertaisesti kiinnosta saada kunniaa, asemaa, materiaa, rahaa tai vastaavaa, kun ne ei vaan merkitse mulle mitään. En oo sitten tehnyt mitään saadakseni niitä asioita ja oon tyytyväinen ilman, tai että on koulutusta, työtä ja rahaa sen verran että pärjää ja se riittää mulle hyvin. Mullekin sanottu että olisi potentiaalia enempään, mutta kun ei kiinnosta niin ei. Kai se on luonteenpiirre vain. 

Oot varmaan kuitenkin käynyt peruskoulun jälkeen jotai kouluja? Itse en kun ei vaan kiinnosta. Työttömänä sen vuoksi, mutta mielelläni tekisin ihan vaan jotain yksinkertaista työtä, lähinnä muiden ilkeilyn vuoksi kun on työtön. Alkaa tuntua jo tosi raskaalta ja tämä saa vaan enemmän olemaan omissa oloissaan eikä kannusta. No, mikäs tässä ollessa kun muutenkin erakko, ei paljon ihmiset kiinnosta kun eivät näe persoonaa itseään työttömyyden vuoksi