Lue keskustelun säännöt.
Mikä lapsiperheen arjessa on mielestäsi rankkaa?
17.02.2024 |
Minua kiinnostaisi kuulla, koska aina siitä mediassa niin paljon puhutaan, niin MIKÄ siinä lapsiperhearjessa on niin rankkaa? Itselläni on 2-vuotias lapsi, enkä ole kokenut arkea mitenkään erityisen rankaksi. Arjessa rankkaa on ollut viime vuosina oma sekä lapsen vakava sairaus, sekä työhön liittyvät asiat. Muuten mitenkään erityistä rankkuutta en ole kokenut, paitsi pyykin ja ruuan määrä on lisääntynyt. Onko lapsiperhearki rankkaa vasta siinä vaiheessa, kun lapsia on useampi ja alkaa koulu- ja harrastuskuviot?
Kommentit (64)
Saatko nukkua öisin? Pääsetkö joskus harrastamaan liikuntaa tai kaverin kanssa istumaan iltaa? Saatko tehdä myös jotain omia asioita? Näistä erityisesti koostui mielestäni raskaus, eli että öisin ei saanut nukkua, päivällä tehdä mitään, kun ns vapaata aikaa jolloin ei olisi pitänyt olla intensiivisesti läsnä lapsen kanssa ei vain ollut, ja liikuntaa olisin kaivannut mutta kun ei ollut tilaisuutta mennä (silloin ei omalla kohdallamme juuri kukaan muu ollut lapsen kanssa kuin minä totasli yhna.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisään vielä ap:lle, mielestäni lapsiperhearki helpotti lasten tullessa kouluikään. Nukkuminenkin olimtaad mahdollista, mutta myös muu elämä helpompaa, lapset osasivat tehdä jo asioita itsekin.
Miksi suurin osa vanhemmista hankkii toisen tai useamman lapsen jos se arki kerta on niin mielettömän etovaa?
Meidän lapset ovat jo isoja, mutta listataan kyt rankkuutta elämään tuoneita asioita vuosien varrelta.
- vauva/taapeero ei nukkunut tai syönyt, ihan kamalaa
-lapset jatkuvasti kipeinä, ei turvaverkkoa, jatkuvat töistä poissaolot, jotka erittäin hankala järjestää.
-lapsi nukkui päiväkodissa piiitkät päikkärit, valvoi sitten illalla myöhään (puoleen yöhön) ja oli aamulla todella väsynyt ja kiukkuinen
-työaikojen ja päiväkodin aikataulujen yhteensovittaminen vaikeaa, kiire koko ajan.
-harrastuskuskaukset iltapäivällä ja myöhään illalla
-teini uupuu ja masentuu lukiossa, on jatkuvasti vihainen ja huutaa kurkku suorana
-kahdenkistä aikaa puolison kanssa oli 2 kertaa ekan 15 v aikana, ei siis koskaan kaksin käytännössä missään
Ei mikään, kun rakastaa lastaan.
Yksi lapsi. Nyt 20-vuotias.
Läheiset ja lämpimät, hauskat välit edelleen. Fantastista. Onnea.
T: totaali-yh
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveän paljon on kiinni siitä, miten itse valittaa sitä vanhemmuutta toteuttaa. Ei se varmastikaan raskasta ole, jos lapsia on yksi, tukiverkot ovat hyvät, asuu kerrostalossa, valitsee reilut tunnit varhaiskasvatusta suhteessa omaan palkkatyön määrään, ei sitoudu hankaliin harrastuksiin, hankkii valmista ruokaa, ulkoistaa erilaiset siivous- ja remonttityöt ja totuttaa lapset viettämään paljon aikaa sähköisten laitteiden ääressä.
Itse istahdan nyt ensimmäisen kerran tänään alas. Aamupäivä meni lumitöissä, sitten piti tehdä ruoka ja siivota ja saunoa. Sauna jo nyt, sillä olin hiestä läpimärkä ja illalla muuta ohjelmaa. Tänä viikonloppuna lasten isä reissussa.
Sitten taas varmasti joku toinen kolmen lapsen vanhempi vähän eri elämänvalinnoilla pitäisi leppoisaa krapulapäivää.
Teillä varmaankin oli etukäteen tiedossa, että mies on reissussa, niin eikö asioita olisi voinut tehdä etukäteen? Lumitöitä ei tietenkään voi tehdä ennakkoon, mutta esim. ruoat ja siivoukset olisi ihan hyvin voinut hoitaa jo viikolla.
Oli se rankkaa tavallaan. Nyt lapset teinejä. Vanhemmalla murkkuikä jo ohi ja on mukava. Nuoremmalla pahimmillaan päällä. Silti ei voi verrata siihen, kun ne pyöri jaloissa marisemassa ja koko elämä oli sitä, että mitä lapsi haluaa ja mitkä on fiilikset ja koska on flunssa ja koska nukkuu ja koska on nälkä ja pissa ja kakka ja mitä milloinkin. Uskon oikeasti sen, että 0-6v. tekee vanhemmat kymmenenkertaisen työn vs. 7-12v.
Lapset on sijoitus tulevaan onneen. Olen aivan älyttömän onnellinen näistä lapsista. Ne on fiksuja, on omia ajatuksia, eivät estä omia päikkäreitä, saa rauhassa tehdä asioita, syödä, käydä vessassa jne. Matkoilla menevät helposti mukana toisin kuin pienenä piti aina reissata lasten ehdoilla. Nyt surua tulee lähinnä siitä, kun esikoinen haaveilee omilleen muuttamisesta. On siis jo 18-vuotias.
Eniten tässä elämänvaiheessa surettaa oma vanheneminen. Keski-ikä päällä, esivaihdevuodet käynnissä ja elämän rajallisuus alkaa realisoitua. En ole enää nuori. Tavallaan on kamala vauvakuume ja käyn aivan kierroksilla toisten vauvoista. Omia ei enää tule, lapset on liian nuoria saamaan lapsia ja mummuksi kaipuuta ei vielä ole. Vauvat vaan on niin lumoavia ja tekisi mieli kosketella raskaana olevan työkaverin mahaa, koska olen melkein kyynel silmässä ajatuksesta, että hänellä on pian vauva. Toivottavasti tuo sen töihin näyttää, että saan edes hetken pitää sitä sylissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nukkua kun sais kunnolla niin jaksais paremmin vaikka mitä. Tai jos edes hetken sais muuten edes levätä.
Ei tää rankkaa ole, vaan omanlaistaan. Meillä kuusi 9-15
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten nykyään saa kotiin perhetyöntekijän? Tai millaisilla kriteereillä? Yhdyn kaikkiin edellisiin siitä
mikä lapsiperheajasta teki raskasta. Teinin ja murrosikäisen vanhempana ei vieläkään ole ihan helppoa mutta eritavalla raskasta kuin ne oli pienempiä. Sairastuin tokan jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen enkä ikinä saanut apua vaikka pyysin. En tajua miten olen edelleen elossa.
Rankinta on sitovuus. Kun et pääse mihinkään arki-iltaisin. Paitsi jos asiasta ei ole sopinut mielellään jo edellisenä päivänä. Lapset käy isällään pääsääntöisesti joka toinen vklppu.
6v. ei osaa vielä itse kulkea treeneihin, joten parina päivänä viikossa harrastukseen kuljettaminen. Isompi 8v. on nepsy. Siinä kai se rankkuus. Elämä on kuitenkin helpottunut huomattavasti jos vertaa vuoden tai kahden takaiseen. Odotan, että pian helpottaa kovasti, kun pienempikin menee kouluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rankinta on sitovuus. Kun et pääse mihinkään arki-iltaisin. Paitsi jos asiasta ei ole sopinut mielellään jo edellisenä päivänä. Lapset käy isällään pääsääntöisesti joka toinen vklppu.
6v. ei osaa vielä itse kulkea treeneihin, joten parina päivänä viikossa harrastukseen kuljettaminen. Isompi 8v. on nepsy. Siinä kai se rankkuus. Elämä on kuitenkin helpottunut huomattavasti jos vertaa vuoden tai kahden takaiseen. Odotan, että pian helpottaa kovasti, kun pienempikin menee kouluun.
Ainiin, lisään vielä, että olen siis yksinhuoltaja. En hoksannut aiemmassa viestissä mainita.
En oikeastaan tiedä, millaista olisi olla ydinperheenä. Oma taakkani keveni eron jälkeen. Eli minulla on varmaan ollut suhteettoman rankkaa verrattuna muihin silloin, kun lapset oli pieniä.
Olemisen zietämätön keveys. Virttä toista tuulet toivat JP Palo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt, että mikä tekee nykyelämästä lasten kanssa niin rankkaa. Luulen, että se kun toitotetaan kaikissa medioissa hyviä vanhempia, huonosti voivia lapsia jne. Omia lapsia oli pari ja koko ajan käytiin töissä. Vielä se muutos, että ei ollut liukuvia työaikoja tai etätyötä. Olihan niitä samoja juttuja kuin nytkin sairauksia, uhmaa, vanhempien kiukkua, mutta myös paljon hauskuutta. Sitä vaan elettiin, eikä niin ihmetelty olemmeko hyviä vanhempia.
oksennustaudit ja muut infektiot. Se, että joutuu sairaana tekemään asioita vaikka ei jaksaisi.
Raskasta on joka mahdollisen tahon pakkomielle osallistaa perhe kaikkeen. Koulusta, päiväkodista ja harrastuksista puskee aivan jatkuvalla syötöllä jotain hoidettavaa ja muistettavaa.
Täytä tutkimuslupalappu, täytä kuvauslupa, tuokaa isommat kurikset, nyt on tossut pienet, huomenna pulkka yhdelle, toiselle luistimet ja kolmannella uintia, ylihuomenna kodin ja koulun yhteinen aamupala, varatkaa arviointikeskustelu, vasu sitä ja vasu tätä, kokeita kaiken aikaa jollain, haastattele läksyjä vanhempaa, tuo maitopurkki kouluun, ensi viikolla retkipäivä ja tarvitaan terveelliset eväät, toisella leffapäivä hiihtolomaa ennen ja tarvitaan karkit, kolmannella vanhan ajan koulupäivä. Aamuksi sitten pinkkiä päälle ja koko viikon vaihtuva väriteema, meillä on väriviikko! Voi vi**u.
Samaan aikaan piippaa joka mahdollinen harrastusryhmän whatsapp. Varatkaa kioskivuorot, kyytivuori, kuka huoltajaksi sinne ja kuka tänne, varainkeruu, mokkapalat, puurojuhla, toimitsijavuorot...
Olispa joskus viikko ilman mitään erikoispäiviä.
Vierailija kirjoitti:
Raskasta on joka mahdollisen tahon pakkomielle osallistaa perhe kaikkeen. Koulusta, päiväkodista ja harrastuksista puskee aivan jatkuvalla syötöllä jotain hoidettavaa ja muistettavaa.
Täytä tutkimuslupalappu, täytä kuvauslupa, tuokaa isommat kurikset, nyt on tossut pienet, huomenna pulkka yhdelle, toiselle luistimet ja kolmannella uintia, ylihuomenna kodin ja koulun yhteinen aamupala, varatkaa arviointikeskustelu, vasu sitä ja vasu tätä, kokeita kaiken aikaa jollain, haastattele läksyjä vanhempaa, tuo maitopurkki kouluun, ensi viikolla retkipäivä ja tarvitaan terveelliset eväät, toisella leffapäivä hiihtolomaa ennen ja tarvitaan karkit, kolmannella vanhan ajan koulupäivä. Aamuksi sitten pinkkiä päälle ja koko viikon vaihtuva väriteema, meillä on väriviikko! Voi vi**u.
Samaan aikaan piippaa joka mahdollinen harrastusryhmän whatsapp. Varatkaa kioskivuorot, kyytivuori, kuka huoltajaksi sinne ja kuka tänne, varainkeruu, mokkapalat, puuro
Siis juuri tämä! Se hirveä henkinen kuorma yhdistettynä kiireeseen ja siihen ettei koskaan saa olla täysin rauhassa. Jos on joskus harvoin hetken yksin, silloinkin tuntuu pää käyvän ylikierroksilla hoitamattomista ja muistettavista asioista. En edes enää muista millaista oli elää vain itselleen ja tehdä kaiket illat mitä huvitti. Utopistinen ajatus.
Oman ajan puute, jatkuva siivoaminen ja riidat ruutuajasta.
Rankinta on tukiverkkojen puute. Isovanhemmat nauravat ivallisesti, jos pyytää vähänkin apua. Tunne, ettei ole ketään ja on ihan yksin maailmassa lasten kanssa. Kukaan ei tule auttamaan, tapahtui mitä tahansa.
Tämä tiivistää kaiken. Useamman henkilön perhe on silkkaa matematiikkaa, kuormitus, tekeminen ja yllätykset kasvaa suhteessa ihmismäärään. Eri ikävaiheet tuo erilaisia huolia ja huolehdittavaa ja tekemistä tämän arvaamattomuuden kanssa painiessa olisi koko ajan.
Sairastumiset pistää aina koko pakan sekaisin ja arki pitää järjestellä uudelleen. Harrastusten kyytivuorot perua, hammaslääkäeiajat perua, omat työvuorot järjestellä tai perua ja koko ajan sellainen kauhunsekainen paha olo siitä että joutuu ruinaamaan muilta apua. Koskaan sitä apua ei saa, tai kehtaa pyytää niin paljon kun oikeasti tarvitsisi.
Kuten joku tllä sanoi, itseni on yllättänyt myös se tunne kuin eläisi vankilassa. Aina pitää pyytää lupaa ja sopia omista menoista, eikä todellakaan mikä tahansa edes omaan terveyteen liittyvä ei-pakollinen onnistu helpolla. Se että pääsee käymään edes töissä on välillä jo saavutus. Perhe-elämä oli yksi suurimpia unelmiani, mutta sen kuormittavuuden takia se on ollut itselleni valtava pettymys. Väsymys, riidat, valtava sinnittely erilaisten asioiden äärellä ovat olleet myös traumaattisia. Kahden lapsen kasvua odotan innolla, koen elämän olevan parempaa isompien lasten äitinä.
Rakkaus lapsiin ei ole kuormittavuudesta huolimatta kärsinyt, mutta useampiin sukulaisiin suhteet kyllä ovat. Koen jopa törkeänä sen, että suurimman hädän keskellä monet ovat vain kääntäneet selkäänsä avunpyynnöistä huolimatta ja se miten yksin silloin tuntee jäävänsä tässä maailmassa on ehkä maailman hirvein tunne. Välillä olin niin väsynyt, kipeä, pulassa ja yksin lasten kanssa, että niiden hetkien muistelu tuntuu vieläkin vaikealta.