Mikä lapsiperheen arjessa on mielestäsi rankkaa?

Miltä ap nämä viestit näyttävät? Onko tuttua? 

Christiiina kirjoitti:

Miksi suurin osa vanhemmista hankkii toisen tai useamman lapsen jos se arki kerta on niin mielettömän etovaa?

Yhden lapsen kanssa on vielä helppoa eikä tietoa haasteista joita lasten kanssa vielä voi olla tulossa.

Minä olen suurperheen äiti ja rankinta on kaudet kun ollut joku sairaskierre päällä ja ei pääse elämään normiarkea kun ollaan vaan kipeenä ja ainut harrastus on lääkärissä käynnit. Peruselämä ilman sairauksia ei tunnu missään. 

Sairasteluputket. Kun se kestää ja kestää ja itse on kipeä ja pitää valvoa ja hoitaa kipeitä lapsia.

44 jatkaa että LUOJAN KIITOS OTIN JA SAIN LAPSILLE SAIRAUSKULUVAKUUTUKSET. Niiden avulla jaksoi edes joten kuten.

Sairastelun kuormittavuuskin riippuu paljon siitä, minkälaista työtä tekee. Meillä on molemmilla etätyömahdollisuus, joten lapsen saikkupäivinä toinen jää vaan kotiin. Sairas lapsi yleensä makoilee lähinnä sohvalla ja katselee lastenohjelmia. Toki sairastuminen harmittaa, kivoja suunnitelmia peruuntuu eikä etänäkään oikein voisi määräänsä enempää olla. Mutta meidän arjessa se nyt ei kuitenkaan pakkaa sen enempää sekoita.

Minusta raskainta on se, kun pitää olla koko ajan valmiina palvelemaan lapsia. Koko ajan saatavilla. Ja se, kun mikään lähteminen ei ole niin helppoa että heittäis takin päälle ja astuisi ovesta ulos. Ja se muissakin asioissa se maanittelu ja vänkääminen. 

 

Lapset nyt 3 ja 5.

Vierailija kirjoitti:

Sairastelun kuormittavuuskin riippuu paljon siitä, minkälaista työtä tekee. Meillä on molemmilla etätyömahdollisuus, joten lapsen saikkupäivinä toinen jää vaan kotiin. Sairas lapsi yleensä makoilee lähinnä sohvalla ja katselee lastenohjelmia. Toki sairastuminen harmittaa, kivoja suunnitelmia peruuntuu eikä etänäkään oikein voisi määräänsä enempää olla. Mutta meidän arjessa se nyt ei kuitenkaan pakkaa sen enempää sekoita.

Minusta raskainta on se, kun pitää olla koko ajan valmiina palvelemaan lapsia. Koko ajan saatavilla. Ja se, kun mikään lähteminen ei ole niin helppoa että heittäis takin päälle ja astuisi ovesta ulos. Ja se muissakin asioissa se maanittelu ja vänkääminen. 

 

Lapset nyt 3 ja 5.

Riippuu myös siitä lapsesta. Mun lapsella on kaksi autoimmuunisairautta ja välillä se sairastelu nyt vain vie järjen.

Tällä hetkellä rasittaa eniten lasten keskinäinen jatkuva kinastelu ja riitely. En jaksaisi enää erotuomaroida yhtään typerää valtataistelua..

Kaksi lasta, joista toinen 2v päiväkoti-ikäinen ja toinen koulussa aloittanut. Miehellä vaihteleva työ, eli välillä lähtee todella aikaisin ja tulee myöhään. Arki alkaa jo viikonloppuna, kun ynnäillään viikon työajat (kumpi vie ja hakee lapsia), viikon ruoat,  harrastuksiin viemiset, wilmaviestien seuraamiset, ja kaikki mitä tulevalla viikolla on tulossa. (Siis oikeasti meidän elämä menee viikko kerrallaan😅). Siinä sitten siivoukset, pyykinpesut ja työprojektit sivussa. Unohtamatta, että pitäisi olla vanhempien järjestämässä myyjäisiä, arpajaisia, lasten kahvilaa. Läksyt.  Sitten kun tulee joku sairastuminen, niin kaikkihan heittää ihan härän pyllyä. Itsekin olisi hyvä ehtiä välillä urheilla tms. Onhan tämä melkoista pyöritystä, mutta jollain sairaalla tavalla nautinkin tästä. Muutama vuosi ja tämäkin vain muisto. Ja sitten ihmettelen, miten ihmeessä selvisin tästä kaikesta. 

Oli helppoa kun oli yksi lapsi ja tämä 2v. Nyt kun ovat kasvaneet niin isompien lasten kohdalla aina isompia pelkoja ja murheita, joihin ei voi yksin vaikuttaa (oppiminen, sairaudet, pelko siitä että lapsi tulee kiusatuksi/yksinäiseksi jne. jne.) Ja siis se, että ei oikeastaan ole edes sellaisia sukulaisia arjessa, joilla kiinnostaisi lasten elämä ja asiat.

Tähän lisäksi jatkuva sähkön, ruuan ja asuntolainan korkojen kasvu sekä pelko maailmanpoliittisesta tilanteesta, niin kyllä se kuorma selän päällä on kasvanut jo kohtuuttoman isoksi. Jos olisi edes isovanhemmat, jotka iloitsisivat heistä niin olisihan se eri asia. 

Ei oikeastaan mikään. Jos älämölö kasvaa liian suureksi, lähden toimistolle.

M45

Eihän se elämä ollutkaan yhden 2v. kanssa mitenkään rasittavaa. Ei harrastuksia, koulutehtäviä, ruutuaikaa, päiväkotia, kaverimurheita, itsellä vapaata töistä... ei se ollut kovin hankalaa vielä kolmen päiväkoti-ikäisenkään kanssa. Elämä oli oikeastaan aika yksinkertaista. Lapset sai päiväkotiin, harrastuksia ei ollut, muillakaan ei ollut kännykkää jne. Mutta todellisuus löi vasten kasvoja kun nämä asiat muuttuivat ja sitten olikin liian myöhäistä palata yhden lapsen perheeksi.

Nyt on koko ajan jotain säätöä. Harrastukset (jos vähänkään haluaa esim. kilpailla) kuormittaa käsittämätön paljon. Kyyditseminen, varainkeruu, turnaukset. Työpäivisin pitäisi venyä oikojalle, lääkäriin ja arviointikeskusteluihin. Ei käynyt lapsia suunnitellessa mielessäkään, että istutaan keskellä päivää kolmen arviointikeskustelut, koska joulutodistuksia ei saada. Näitä yllätyksiä kun tulee vähän joka taholta niin kyllähän se kuirmitta.

Somen lapsille tuomat harmit ja riskit on myös iso kuorma nykyvanhemmille. Ei meidän vanhempien tarvinnut vääntää ja kytätä tämmöistäkään päivittäin vuosikausia. Ja kuten jo täälläkin mainittu, kaiken aikaa on oltava tavoitettavissa kun sekä koulu että harrastusryhmät piippaa. Omassa lapsuudessani ei todellakaan samaan tapaan tarvinnut vanhempien päivystää. Mukulat lähetettiin kouluun ja illoiksi hoitoon harrastuksiin, eikä vanhempien tarvinnut siihen puuttua sen enempää. 

Jatkuva sairastelu, kun 2-vuotias on aloittanut päiväkodin ja itsekin olen taas alakoulussa töissä. Molemmissa paikoissa taudit jyllää. Lisäksi 2-vuotias itkee ja puhuu unissaan joka yö, johon herään. 

 

Isompia lapsia (8 ja 10) pitää viedä jonkin verran harrastuksiin ja muistuttaa läksyistä ym., mutta niistä huolehtii mieskin eivätkä ne rasita samalla lailla kuin jatkuva sairastaminen ja huonot unet.

Enimmäkseen perhe-elämä on kuitenkin tosi kivaa ja kaikki lapset Ihania ja rakkaita. 

Kaipa se on asenne kysymyskin.

Minulla on kaksi lasta, nyt jo ohi pikkulapsi-ajan, ja heidät hoidin ja kasvatin yksin. Isä ei ollut kuvioissa mukana millään tavalla - omasta halustaan ja parempikin niin.

En kokenut rankaksi, päin vastoin. Väsyttävää välillä, mutta se on elämää. Meillä oli  - ja on - kiva kolmen hengen perhe sekä kolme kissaa ja koira.

Itselleni on aina ollut selvää että työ ja perheen eteenpäin vieminen ei ole kevyttä eikä huoletonta.  Itselläni ei ollut mitään "turvaverkkoja", mutta en kyllä kapakoihin ja baareihin haikaillutkaan, enkä halunnut enkä halua että kukaan ratkoo minun ongelmani ja silottelee tieni. Jos oikeaa ongelmaa on ollut, siihen on sitten ihan ammattiapu olemassa.

Elämässä on ollut paljon sisältöä, enkä ole odottanut että kaikki on aina kivaa-kivaa.  

Jotenkin tuntuu että nykyään mikään ei saisi tuntua miltään, ei ainakaan aiheuttaa minkäänlaista vaivaa tai huolta. Pitäisi aina vaan päästä helpolla. Se kun ei elämässä ole mahdollista.  Minä olen aina nauttinut haasteista ja niiden voittamisesta. Jos aina ei käy niinkuin itse toivoo ja haluaa, pitää keksiä muuta tilalle. Optimistinen elämänasenne.

Kolmen kanssa oli rankkaa; heräilivät, sairastelivat, vaipatus, potatus, syöttö, nukutus, myöhemmin päiväkotiin vienti. Jos itse sairastuu ei tule mistään apuja vaan hommat on hoidettava samalla tavalla. Ei aikaa itselle, lähinnä mielessä vain nukkuminen. Tosi pienet piirit.

Sellaista voi olla pari vuotta jos on useampi pieni. Riippuu tietysti vanhemmista, lapsista, tukiverkoista, terveydestä. Ihanaa aikaa silti ja koko ajanhan se helpottuu.

Vierailija kirjoitti:

Sairasteluputket. Kun se kestää ja kestää ja itse on kipeä ja pitää valvoa ja hoitaa kipeitä lapsia.

 

Kun laskee että nyt tuo sairastaa viikon ja sitten tuo sairastuu ja sitten tuo, missä välissä itse ja missä mies, kumpi menee töihin ja milloin. Ihan kamalaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairasteluputket. Kun se kestää ja kestää ja itse on kipeä ja pitää valvoa ja hoitaa kipeitä lapsia.

 

Kun laskee että nyt tuo sairastaa viikon ja sitten tuo sairastuu ja sitten tuo, missä välissä itse ja missä mies, kumpi menee töihin ja milloin. Ihan kamalaa. 

Tämä! Kun itsellä on työ, joka vaikuttaa paljon työkavereiden töihin + asikkaisiin, niin jatkuva kotiin jääminen on todella vaikeaa. Asiakkaat ovat todella, todella vihaisia, kun perun (itse) heidän aikansa kolmatta kertaa ja usein saman päivän aikana. Aamullakaan ei vielä tiedä, pitääkö lapsi hakea päikystä kesken päivän. Näitä soittoja tuli usein. Kotona lapsella sitten ei useinkaan ollut mitään oireita.  Kuumetta mitattiin aina jonkun juoksuleikin jälkeen, jolloin saatiin se lievä lämmön nousu mitattua otsamittarilla.

Eli muistakaa, jos huudatte pää punaisena vaikka lapsenne puheterapeutille, että tämä aikojen peruminen ihan huvikseen ei käy ja tästä laitetaan valitusta pomolle, eikö pt ymmärrä, kuinka vaikeaa aikojen sopiminen asiakkalle on jne., niin perumisen taustalla voi olla perheen sairastelukierre.

Ei siinä lapsiperhearjessa erityisesti mikään ole rasittavaa, koska lapset ovat ihania, mutta iäkkäiden vanhempien hoitaminen samaan aikaan on raskasta. Apua kun ei nykyään saa.

Vierailija kirjoitti:

Yöheräilyt ja valvomiset, painajaiset. Jatkuva pyykki- ja ruokashow. Se et pitäis olla monessa paikassa samaan aikaan. Neljä lasta kuuden vuoden sisään.

Kuka käskee tekemään monta lasta. Niin makaa kuin petaa. Oma valinta.

Loputon tylsyys.