Oletko mielestäsi kokenut vähän vai paljon vastoinkäymisiä ikäiseksesi?

kohtalaisesti

Tarpeeksi.

Mutta jatkumaan tulevat...

Todella paljon. Ulkopuolelta ja itse aiheutettuna. Pärjään joten kuten mutta ihmisiä en jaksa juuri ollenkaan.

Suomalaisittain varmaan vähän keskimääräistä enemmän. 

Sairastanut enemmän kuin normaalit ikäiseni. 

Lapsena munuaisvika, koululaisena vatsaontelon syöpä. Aikuisena vaikeaa keuhkokuumetta ja aivokalvontulehdusta. On oikeastaan aika ihme että olen edelleen hengissä.

N32

Luulisin että aika paljon. Olen kokenut jo lapsuudessa ja nuorena aikuisena asioita mitä moni ei koe koko elämänsä aikana.

Olen!

Biologiset vanhemmat kuoli kun olin alle kouluikäinen, mutta siihen ne vastoinkäymiset sitten oikeastaan jäikin.

Luulen että vähän keskimääräistä enemmän.

Ne ovat myös opettaneet paljon siitä ettei helposti tuomitse ihmisiä .

Aika keskimääräisesti varmaan. Lapsena olin koulukiusattu ja elin lapsuuteni, nuoruuteni ja nyt aikuisuudenkin ilman kavereita. Parisuhdettakaan ei ole koskaan ollut. Lapsuus oli vähän turvatonta perheenjäsenten väkivaltaisuuden ja mielenterveysongelmien takia, mutta paljon hyvääkin perheessäni oli.

Tavallaan olen kokenut paljon, mutta kuitenkin monet aivan normaalit asiat ovat jääneet kokematta. Kasvoin sairaassa ympäristössä, olen viettänyt paljon aikaa eri laitoksissa ja kärsinyt nuoruudesta lähtien pahoista mt- ja päihdeongelmista. Sitten taas ihmissuhteista en ole saanut mitään kokemuksia. Ei ole koskaan ollut kavereita, parisuhdetta tai minkäänlaista läheisyyttä. 

Melko vähällä olen päässyt ja olen siitä myös kiitollinen.

Varmaan aika saman verran kuin muutkin ikäiseni. 

Lapsuuteen osui isän sairastelut, mikä oli tavallaan rankkaa, kun joutui ottamaan vastuuta kodin pyörittämisestä. Isä oli muutenkin paljon poissa kotoa ja äiti vuorotöissä. 

Aikuisena sitten äidin kuolema ja välien katkeaminen isän kanssa. 

Nyt olen 35-vuotias. 

Sen verran että pidän sitä normaalina elämänä joskus saattaa se hyvä säkä hiukan näyttäytyä ja silloin olen täysin ihmeissäni 

Aivan liikaa.

Nuoruudesta asti ollut traumaattisia kokemuksia ja viimeiset 15 vuotta pelkkiä ongelmia toinen toisensa perään. Sairastamista, omaisuuden menetyksiä, köyhyyttä, läheisten kuolemia ym 

Inhoan elämää sydämeni pohjasta asti. Olen hengissä ainoastaan vanhan äitini takia

Periaatteessa vähän, koska elämänpelkoisena olen linnoittautunut yksin asuntooni, tarkoituksena välttää kaikkea epämiellyttävää, kuten ihmisten katsomista silmiin. Tätä on kuitenkin jatkunut jo 17 vuotta, jota voisi kutsua jo melkoiseksi vastoinkäymiseksi.

Luulen, että olen kokenut liian paljon vastoinkäymisiä, tosin itsestä riippumattomista syistä. Useita kertoja olen joutunut melkein jo täältä maanpäällisestä elämästä pois, jouduin tilanteisiin, jossa lähes menetin henkeni fyysisen väkivallan seurauksena.

50v mennessä: 

Äiti sairastui skitsofreniaan kun olin 7.

Lapsuus epävakaan äidin kanssa, jonka sekoiluun muuten huolehtiva isä vastasi väkivallalla.

YO- kirjoituksiin lukeminen puolipsykoottisen äidin mesotessa.

Sairastuin epilepsiaan lapsena.

Kouluttauduin aivan värälle alalle. kouluttauduin uudestaan, mutta työelämä alalla muuttui,  en saa kuin hanttihommia osa-aikaisesti, tosin vakituisena tonni käteen nykyään.

Sain 5 lasta nopeassa tahdissa. Sairastuin syöpään, paranin.

2 lasta kehitysvammaisia.

Molemmat vanhemmat nyt kuolleet.

Kuitenkin rakkaat lapset, pitkä, vakaa avioliitto, puolisolla vakaat tulot...

Saa nähdä milloin elämä taas vetää maton alta...

Paljon ehdottomasti, liikaa. 

Alkoholistiperheen kasvatti, äidillä vaihtui miesystävät useaan kertaan kun olin lapsi. Neljä puoli siskoa, kahdella sama äiti ja kahdella sama isä kuin itselläni. Molemmat vanhemmat persoonallisuushäiriöisiä, eli paljon psyykkistä ja fyysistä väkivaltaa lapsena. Seksuaalinen hyväksikäyttötausta. Koulukiusattu päiväkodista lukioon asti. Isä joi itsensä hengiltä kun olin 17-vuotias.

Itsekin sitten meinasin alkoholisoitua, mitenkäs muuten. Vakavia. mielenterveysongelmia ollut koko elämän ajan. Koko elämä alisuoriutumista, nyt työkyvyttömyyseläkkeellä paranoidisen skitsofrenian diagnoosilla.

Yksi lapsi, avioero lapsen isästä kun aloin synnytyksen jälkeen oireilemaan huonoa lapsuuttani. Lapsi asuu pääsääntöisesti isällään.

Yhtään ystävää ei ole. Edes lapsi ei halua viettää aikaa kanssani vaan tulee kotiimme aina pitkin hampain vaikka ei mitään sanokaan. Eli kunnollisia tyydyttäviä ja laadukkaita ihmissuhteita elämässä tasan nolla.

Plus kaikki muut ongelmat joita en nyt jaksa luetella. Aika harva asia elämässäni on onnistunut. AMK tasoinen koulutus sentään löytyy, olen sukuni ensimmäinen jokseenkin korkeakoulutettu. Työelämään en koskaan päässyt.