Jos sinulla olo nuorena mt-ongelmia, miten perheessäsi suhtauduttiin niihin?

Nykyään mielenterveyden haasteet on avoimemmin esillä ja niistä puhutaan suoraan. Niistä tullut terveysongelma muiden terveysongelmien joukossa eikä jotain hävettävää. Kun luen juttuja nuorten ongelmista ja miten vanhemmat tukee ja yrittää hakea apua nuorilleen muistan oman nuoruuteni. Kun yritin puhua äidille pitkäkestoisesta ahdistuksesta,  joka oli niin paha että tuntui että kuolen, äiti totesi vaan että sua nyt ahdistaa aina. Jälkiin itsetuhoisesta käyttäytymisestä äiti ei reagoinut mitenkään. Jälkikäteen olen miettinyt miten outoa ja hälyttävää käytökseni oli monella tapaa eikä siihen puututtu eikä haettu apua eikä edes osoitettu ystävällisyyttä. Veli pilkkasi minua ongelmistani (tähänkään äiti ei puuttunut mitenkään) ja jaksoi muistuttaa ja repiä niistä huumoria vielä pitkälle aikuisenakin (emme ole enää yhteydessä). Minulla menee nykyään hyvin mutta surettaa nuoren minäni puolesta, että mitä kaikkea piti joutua ottamaan vastaan ja selviytymään yksin. Onko muilla ollut vastaavaa? Olen 80-luvulla syntynyt. Oliko tämä jotenkin normaalia ennen kuin mielenterveysongelmat normalisoituivat 2010-luvulla?