Oletko rakastanut jotain paikkaa niin että siitä luopuminen sattuu?

Kahdesta kodista luopuminen on ollut tuskallista. Kummastakin jouduin lähtemään olosuhden pakosta, en omasta halustani. Mikään muu muutoista ei ole jättänyt samanlaista tunnetta.

Kotia ja sen lähiympäristöä minäkin, ja kauheaa tulee olemaan jos joudun lähtemään, ja jos vanhaksi elän niin pakko jossain vaiheessa viimeistään vanhainkotiin lähteä. Tai kun/jos sota tulee niin ensimmäisten joukossa joudun kun Itä-Suomessa asun. 

Lapsuuden koti, ikivanha sukutila. Maanviljelys ei kannattanut joten velat saatiin maksettua kun myytiin pois pellot ja pihapiiri erikseen. Ainoa järkevä vaihtoehto, mutta silti.

Mökki. 

Kyllä. Kyllä minä olen.

On niitä ollut muutama elämän varrella. Sydän siinä on särkynyt. 

Lapsuuden mökkipaikasta luopuminen ei taida onnistua.

Olen luopunut rakkaasta kodista idioottinaapurin takia. En enää uskaltanut asua siellä.

Kotipaikkaa on ikävä. Talo, maat ja rantasauna jäi veljelle joka myöhemmin erossa menetti ne vaimolleen ja nyt ei ole mitään asiaa lapsuuden kotiin.

Tuttua on. Näen jopa säännöllisesti unia varhaislapsuudn talosta ja miljööstä, koko paikkakunnasta. Muistelen ja muistan jokikisen kallionkolon, kiven, puun ja kukkasen. Sen miten laskeva aurinko valaisi kesäiltoina keittiön.

Kyllä tietenkin. Nuorena jotenkin luulin, että vapaus on se tärkein asia ja paikat on vaan paikkoja. Myöhemmin sitä juurtumista arvostaa ja ei ole niin hienoa liikuskella maailmassa ilman mitään kiintopiistettä.

Syy miksi olen avioliitossa mieheni kanssa ( pitkä liitto ) on asuinpaikkamme. Olen tähän niin kiintynyt. Omaan mielenmaisemaani jossa sielu lepää. Sydämeni särkyisi jos tästä luopumaan joutuisin.Tiedän tämän, kun olen painajaisunia nähnyt, että olemme myyneet talomme ja asumme muualla. Kun katson ikkunasta, en näe rakasta maisemaani. Herään omaan itkuuni.

En niinkään ole taloomme kiintynyt, vaikka rakas sekin, kun lastemme koti, mutta tämä paikka.

Yksin en pystyisi tässä asumaan, on niin iso talo, joten pakko kituuttaa huonossa liitossa. Toisin sanoen osakeyhtiössämme joksi avioliittoamme kutsun.

Lapsuuden mummola oli se paikka, jossa sielu asui. Meillä oli siskon kanssa vintillä oma huone, tyttöjen kamari. Sen ikkunasta näkyi kesällä kukkaniitty ja niityn takana Taikametsä, kuten me kuviteltiin. Talvella niitty oli lumen alla ja metsän puut lumiset. Ikkunassa oli pitsiverhot. Nukkekodissa ikuiset teekutsut. Mummolan alakerrassa oli iso tupa leivinuunin kanssa, uunin pankolla nukkui kissa. Ukki oli rakentanut sille rappuset. Oli myös kaksi kamaria, toisessa nukkui mummo ja ukki ja toinen oli tv-huone ja vierashuone. Siellä oli valtava kirjahylly täynnä kirjoja. Sieltä siskon kanssa haettiin lukemista illaksi. Taloon oli rakennettu jälkikäteen suihku vessaan, mutta se paras juttu oli pihasauna. Sinne tuli juokseva vesi ja pukuhuone oli vilvoittelemaan varten, ja siinä edessä puutarhakalusteet, joilla voi kesällä istua saunan jälkeen ja juoda keltaista jaffaa. Siinä saunassa oli tunnelmaa, vaikka olikin tumma sisältä. Sen lämmittäminen oli hauskaa. Muistan edelleen saunan tuoksun, eikä missään ole niin hyvä olla.

Mummo ja ukki vanhenivat ja muuttivat sieltä pois kerrostaloon. Olin silloin noin 14-vuotias ja itkin silmät päästäni ikävääni mummolaan. Luulen, että heilläkin se otti koville. Ukki kuoli vuoden päästä ja mummo heti ylioppilasjuhlieni jälkeen, eli eivät pitkään ehtineet kerrostalossa ollakaan.

Oma koti on rakas. En pystyisi luopumaan siitä mistään hinnasta. Mulla on kaikki rakkaimmat muistot täältä. 

M46

Onko se SE alue vai yksi koti. Kotia voi aina sisustaa. Muuttaako kumppanin energia kodin. Oliko se pohjaratkaisu asunnossa vai maisema, mikä kaikki.

Iso-Britannian Brightoniin on jäänyt ikävä. Olin siellä opiskelemassa yliopistossa viimeisen vuoden. Ystäviä ja kansainvälinen meininki. Aina oli jotain tapahtumaa, sekä virallista että epävirallista. Kun Suomessa oli tottunut siihen, että jokainen on melko yksin, niin siellä oli erilainen henki. Tästä on jo yli 20 vuotta aikaa, mutta käyn edelleen usein kesäisin muutaman päivän matkoilla Brightonissa. Korona-aikaan oli 3 vuotta, etten käynyt, ja jotenkin kaupunki oli myös muuttunut sinä aikana.

Kyllä, mun rakasta huvipuistoa! 😍 Aina syksyllä sattuu, kun se pitää jättää talveksi 😭 

Mummola. Aikanaan kun mummo menehtyi, alkoivat perilliset neuvotella kuka talon lunastaisi toisilta pois. Odotin koko ajan että joku sen haluaa, eikä talo mene vieraalle. Se oli mummonkin suuri pelko aikanaan. Mutta kukaan ei halunnutkaan ja ajattelivat laittaa sen myyntiin. Olin siinä kohtaa opiskelija ja pienillä tuloilla, lainaakaan en olisi saanut, mutta parkaisin ääneen että haluaisin niin kovin mummolani ostaa... Ja sen kuultuaan isäni ilmoitti että hän lunastaa sisaruksiltaan talon, ja kun on sopiva aika, saan sitten lunastaa sen häneltä itselleni 😍

Näin tehtiin ja voin rehellisesti sanoa että minunkaan elinaikanani ei taloa vieraalle myydä 😊

En. En kiinny paikkakuntiin, seiniin enkä muuhunkaan materiaan.

Vierailija kirjoitti:

Mummola. Aikanaan kun mummo menehtyi, alkoivat perilliset neuvotella kuka talon lunastaisi toisilta pois. Odotin koko ajan että joku sen haluaa, eikä talo mene vieraalle. Se oli mummonkin suuri pelko aikanaan. Mutta kukaan ei halunnutkaan ja ajattelivat laittaa sen myyntiin. Olin siinä kohtaa opiskelija ja pienillä tuloilla, lainaakaan en olisi saanut, mutta parkaisin ääneen että haluaisin niin kovin mummolani ostaa... Ja sen kuultuaan isäni ilmoitti että hän lunastaa sisaruksiltaan talon, ja kun on sopiva aika, saan sitten lunastaa sen häneltä itselleni 😍

Näin tehtiin ja voin rehellisesti sanoa että minunkaan elinaikanani ei taloa vieraalle myydä 😊

Tähän jatkan vielä että talo oli pieni ja huonossa kunnossa, eli sinällään ei mitenkään arvokas. Mutta kaikki ne lapsuusmuistot ja se ikävä joka alkoi jo vähän ennen, kuin mummolasta edes lähti, ne on sanoinkuvaamattomia. Happy place.

Ja edelleen sen tunteen saa joka kerta kun istahtaa pihakeinuun katsomaan sitä samaa maisemaa 😍