Oletko rakastanut jotain paikkaa niin että siitä luopuminen sattuu?

Rakastan tätä paikkaa missä nyt asun. Reilun 6 vuotta asunut ja kun täällä 11 vuotta sittten eka kerran kävin rakastuin heti.

Sitä ei voi selittää, sen vaan tuntee mikä on oikea paikka olla. Lapsuuden maisemat on muistoissa, pilattu ja revitty nekin joten sinne en enää kaipaa. Tänne tullessani sen vain jotenkin vaistosi, ilmapiiri tai jokin, en tiedä mutta löytyi!

Ei ole muuten Suomessa.

"Koti" on siellä minne reppunsa laskee

USA. Ennen itkin koko lennon takaisin suomeen kun sieltä piti lähteä. Nykyään en enää sentään itke mutta vtuttaa aina palata suomeen. Yleensä itken aina onnesta kun laskeudun USA:an.

Ei ole paikkaa mitä olisin lapsuuden jälkeen pitänyt kotina. Mutta kotitilaani kuului alue joka on muinainen palvontapaikka ja kuuluu nykyään jollekin yhtiölle. Jos saan ison lottopotin, ostan sen

Nuorena se oli lapsuudenkoti. Kerrostalon ylin kerros, näkymässä liikennettä ja ihmisiä. Näin mm. uimahalliin kävelevät ihmiset. Kaduilla aina väkeä. Keskusta on ollut minulle se juttu, mikä vetää puoleensa. Valitettavasti vanhemmat muutti siitä kodista pois kun olin lähtenyt opiskelemaan. Asunto jäi liian suureksi. Kaipasin sinne usein, siellä koki olevansa jotenkin keskellä elämää ja oma opiskelijayksiö oli pieni eikä ikkunoista näkynyt mitään muuta kuin vastapäinen samanlainen talo. Aikuisena se kodin kaipuu on lieventynyt. En asu keskustassa, kun ei ole varaa riittävän isoon asuntoon (3 lasta). Jossain takaraivossa kolkuttaa, että kun lapset joskus 10 vuoden päästä ovat itsenäistyneet, muutettaisiin miehen kanssa keskustaan kaksioon tai pieneen kolmioon ja mielellään näkymä ikkunasta vilkkaalle paikalle.

Lapsuuteni kaksi ensimmäistä kotia nousevilla teollisuuspaikkakunnilla purettiin ja joutuivat asfaltin alle. Ei ole enää mitään, minne mennä paikkoja katselemaan. Vain lapsuuden muistot ovat jäljellä, niistäkin osa yksinäisyyden leimaamia. Opin, että mikään ei ole pysyvää. Nykyinen kotini tuntui heti omalta, mutta viimeiset vuodet olen tehnyt hidasta luopumistyötä tästäkin. Lähes joka päivä suunnittelen, mitä teen tavaroille, jotka eivät enää mahdu mukaan seuraavalle etapille. Ei ole juuria missään.

Sukumökki jouduttiin myymään. Kyllä sattuu vielä vuosienkin jälkeen ajatus, ettei enää ikinä pääse sinne. Niin paljon rakkaita muistoja monen vuosikymmenen takaa sieltä.