Miksi avioero ei herätä tunteita itsessäni?

Minkä ikäiset lapset teillä on?

Lapset ovat 5v ja 2v..

Olet käsitellyt asiaa jo etukäteen. Nyt on käytännön vuoro. Kuten kaikissa suruprosesseissa, se tulee sieltä aaltoina myös jälkikäteen. Ja joku päivä aalto ei enää ole kovin suuri.

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat 5v ja 2v..

Pieniä ovat. Tuskin kannattaa erota, kun ei teillä tunnu olevan mitään vakavaa ongelmaa esim väkivaltaa,pettämistä, alkoholismia tms. Avioliitossa on erilaisia kausia. Välillä ollaan hyvin rakastuneita ja läheisiä ja välillä ei olla. Kannattaa miettiä eroa vielä uudestaan. Uusperheet on vaikeita asioita ja äiti/ isäpuolet sotkevat kuvioita.

Kerro nyt sitten kaikille meille. Mikä sinulle itsellesi herättää tunteita?

Suru voi tulla myös jälkikäteen. Itsekään en surtut heti, koska ahdistavan riitaisassa parisuhteessa ei ollut jäljellä surtavaa ja sen osalta ero herätti ensimmäisenä lähinnä vapauden ja huojennuksen tunteita. Mutta kun erilleen muutot oli vihdoin tehty, huomasi sen miten paljon samalla tapahtunut perheen rikkoutuminen suretti. Vaikka "tiesin" kyllä surevani sitä -muuten olisin eronnut vuosia aiemmin- , jälkisurujen vahvuus oli osin yllätys. 

Anna aikaa ja hyväksy kaikki tunteet, jotka tulevat. Itsekin toteaisin myös, että jos riitoja ei ole ja pikkulapsiaika etäännyttänyt, niin kannattanee harkita vielä kerran, mutta uskon että itse tiedätte mitkä mahdollisuudet paluuseen oikeasti on. 

Olette mahdollisesti työstäneet asiaa jo mielessänne ennakkoon? Ehkä myös olette niin sanotusti kasvaneet erilleen, että seuraava ero on vain seuraava luonnollinen siirrymä, eikä mikään suuri ja dramaattinen asia.

Vaikuttaa siltä että osaatte hoitaa eroon liittyvät asiat hyvin ja asiallisesti.

Suurimmalla osalla ihmisiä ero menee noin. Kyllä ne kipu kuukaudet ja mahdollisesti vuodetkin tulee vielä, ettehän te ole edes eronneet. 

Eroa ei voi harjoitella etukäteen. Niin kauan kuin asutte yhdessä se ero ei konkretisoidu kummallekaan.

Kokemuksesta puhun: omasta ja ystävieni. Helppoja eroja ei olekaan, jos parisuhteeseen on uskottu ja yhteistä tulevaisuutta suunniteltu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat 5v ja 2v..

Pieniä ovat. Tuskin kannattaa erota, kun ei teillä tunnu olevan mitään vakavaa ongelmaa esim väkivaltaa,pettämistä, alkoholismia tms. Avioliitossa on erilaisia kausia. Välillä ollaan hyvin rakastuneita ja läheisiä ja välillä ei olla. Kannattaa miettiä eroa vielä uudestaan. Uusperheet on vaikeita asioita ja äiti/ isäpuolet sotkevat kuvioita.

Ai että sitten vasta "saa" erota kun on noilla kriteereillä tarpeeksi vakavia ongelmia kuten väkivaltaa tai alkoholismia? Itse en kyllä missään tapauksessa jäisi odottelemaan siihen asti.

Tuolla kirjoitettiin että on ollut riitoja ja että niiden yhteydessä erolla uhkailua. Jostainhan ne erouhkailutkin kertoo. Avioliitossa ei ole kenenkään pakko kiukutella vain lasten takia. Ne lasten asiat voi hoitaa ja vanhemmuus jatkua yhtä hyvänä eronneenakin.

Vierailija kirjoitti:

Olet käsitellyt asiaa jo etukäteen. Nyt on käytännön vuoro. Kuten kaikissa suruprosesseissa, se tulee sieltä aaltoina myös jälkikäteen. Ja joku päivä aalto ei enää ole kovin suuri.

Mulla ei vastaavassa tilanteessa tullut mitään edes jälkikäteen. Nyt kolme vuotta kulunut. Olin käsitellyt eron kokonaisuudessaan jo suhteen aikana.

Ei erosta 5 päivässä toivuta. Monia vaiheita tulee ja menee. Vasta, kun asutte erillänne ja koko asia konkretisoituu, voi tulla myös vaikeita aikoja, surua ja ikävääkin. Nyt on nyt, tulevaisuutta ei voi ennustaa. Päivä ja askel kerrallaan. Mutta niinkuin joku tuolla sanoi, ette ole vielä edes varsinaisesti eronneet, joten kaikki on vielä edessäpäin. 

Tsemppiä! 

Eroista puhutaan ihan liikaa raskaina prosesseina. Jos keskusteluyhteys puolisoiden kesken säilyy ja eroaminen tapahtuu  yhteisymmärryksessä silloin on suurin osa eron raadollisuudesta jo karsittu pois. Erossahan juuri mitataan molempien kykyä kohdata tilanne tasaveroisesti ja vastuuntuntoisesti. Ehkä teillä on juuri niin?



Erosta puhuminen voi joskus olla vain puhetta ja jolla luodaan uusi näkökulma suhteeseen. Kannattaa ottaa rauhassa ja sulatella käytännön ratkaisuja koko perheen kannalta. Ehkä ette sittenkään eroa? Saatatte sittenkin löytää ratkaisun tilanteeseenne juuri eropuheiden vuoksi?



Sitten kun olet oikeasti purkanut ja pakannut kotinne, asettunut ehkä uuteen kotiin, koittaa sinun omien  haasteittesi aika. Silloin kohtaat itsesi ja elämäsi. Opettelet uusille tavoillesi, liikut uudella seudulla ja vertailet entiseen mikä oli silloin hyvin ja mikä nyt hyvin. Koet erilaisia tunteita, muistat asioita jne. Tilanne voi pysyä hallinnassa tai tarvitset hyvän kaverin kuuntelemaan, jopa exäsi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet käsitellyt asiaa jo etukäteen. Nyt on käytännön vuoro. Kuten kaikissa suruprosesseissa, se tulee sieltä aaltoina myös jälkikäteen. Ja joku päivä aalto ei enää ole kovin suuri.

Mulla ei vastaavassa tilanteessa tullut mitään edes jälkikäteen. Nyt kolme vuotta kulunut. Olin käsitellyt eron kokonaisuudessaan jo suhteen aikana.

Mä taas surin lähinnä lapsen puolesta (voi sitä ensimmäistä joulua), ja tietysti kaikkia pettymyksiä. Erosta on nyt 20 v, enää pitkään aikaan se ei ole ollut edes pahimpien aikojen topkolmosessa.

"jos minulta lyötäisiin käsi irtipoikki niin se ei tuntuisi kipeältä, koska olen sitä ajatellut, ja mielikuvissani valmistautunut". Näinkö luulet asioiden menevän? 

Vierailija kirjoitti:

"jos minulta lyötäisiin käsi irtipoikki niin se ei tuntuisi kipeältä, koska olen sitä ajatellut, ja mielikuvissani valmistautunut". Näinkö luulet asioiden menevän? 

Täysin eri asia. Eron vaikeus on lähinnä henkisellä puolella, henkisiä asioita voi ajan kanssa käsitellä helpommin yksinään, kuin fyysistä kipua. Jos ei rakasta enää puolisoaan ja on jo vuosia jahkaillut eron kanssa ja suunnitellut omaa elämäänsä, ei ero tunnu välttämättä miltään, kuten minulla ei tuntunut, ei sillä hetkellä eikä sen jälkeen. 

Monta syytä voi olla. Tietynlainen shokkivaihe, tunteet tulee myöhemmin. Ja olit käsitellyt asiaa jo mielessäsi.

Onko pakko erota? Se on lapsille kurja juttu kuitenkin, harva unelmoi kahdesta kodista. Kaveriliitossa ei ole mitään pahaa, ja kaikenlisäksi niitä rakkauden tunteita voi hyvin tulla myöhemminkin. Meillekin kävi niin, ero meinasi pikkulapsiaikaan tulla mut sinniteltiin, ja nyt ollaan ihan onnellisia, 26v avioliittoa takana :)

Tsemppiä!

Voi hyvin olla, että ne tunteet eivät ole vielä päässeet pintaan, mutta omalta osaltani voin sanoa, että pahinta aikaa oli viimeinen puoli vuotta yhdessä. Oli tuskaa olla ihmisen kanssa kun kaikki romanttiset tunteet oli kuolleet ja ihminen oli ihan hyvä. Lopulta kun erottiin niin helpotus oli valtava. Erosta nyt kolme vuotta, olemme ystäviä. Suhde kesti melkein 30 vuotta.

Siksi et tunne mitään, sillä te olette vain puhuneet erosta ja elätte kuten ennenkin. Ja tästä keskustelustakin on vasta viisi päivää aikaa.

Sitten voi alkaa tuntumaan, kun pitää konkreettisesti muuttaa, pakata kamat, jakaa omaisuus, sopia elatusmaksuista ja lasten tapaamisista.

Ja sitten, kun istut yksin uuden asunnon sohvalla ja mietit, että mitäs nyt sitten.