Uskovilta haluaisin kuulla...

OTSIKKO: Usko ei ole tekoja, vaan teot tulevat uskosta



Vierailija:

No, miksi en sitten usko vaikka rukoilin, pitkään. Sain myös paljon esirukouksia ja olin aktiivinen seurakunnassa. Kuitenkaan en kai sitten uskonut niinkun oikeesti, koska luopuminen oli niin helppoa? Enkö kelvannut Jumalalle? Onko tässä joku tarkoitus taustalla? Tavallaan haluaisin uskoa, mutta kun pelkkä haluaminen ei tunnu riittävän?





-ap

_________________________________________

Minun vastaukseni:

Jää sellainen kuva kirjoituksestasi, että sinä olet ottanut uskon kovin lakihenkisesti. Eli olet ollut aktiivinen seurakunnassa, koska sinun on täytynyt olla aktiivinen. Et ole ollut sitä, koska sydämestäsi niin olisit halunnut olla.



Minulla ei ole uskovaista lapsuuskotia, mutta uskoon olen tullut teini-ikäisenä. Samoin siskoni, joka teki uskosta juuri tuollaisen lakihenkisen kiviriipan. Hän luopui uskosta - ikävä kyllä. Minä sain jostain syystä kohdata armon ja olen vieläkin uskossa.



Eli kannattaa usko ja jättää elämänsä Jumalalle, sen jälkeen anna Jumalan vaikuttaa sydämessäsi ja tee niitä tekoja, mitkä koet johdatuksena.



Vaikea selittää, vaikka asia on yksinkertainen:)

Minulla ei ole tosiaankaan mitään valmiita vastauksia kysymyksiisi, mutta ajattelin kertoa omia kokemuksiani.



Odotitko uskolta jotain suurta ja mullistavaa kokemusta tai tunnetta? Odotitko, että muutut sen jälkeen enkeliksi - hyväksi ihmiseksi?



Usko on lahja. Toisaalta se on kuitenkin valinta. Tämä on paradoksi, jota ei kannatakaan alkaa järjellä ymmärtää. Koetan vähän selittää, mitä tällä tarkoitan. Jeesus sovitti ihan kaikki maailman synnit, ja kaikkien maailman ihmisten synnit. Synnit ON jo sovitettu. Monesti helposti sanotaan, että jos uskot, niin syntisi on anteeksi annettu. Oikeasti se menee kuitenkin niin päin, että synnit todella on anteeksi annettu, ja jos tarraudut tähän lupaukseen, niin se on uskoa. Usko on niin yksinkertaista.



Olen tuhven kanssa samaa mieltä, että varmaan olet ottanut uskon liian lakihenkisesti. Usko ei ole uskonnon harjoittamista - ei jumalanpalveluksissa istumista ja aktiivista toimintaa. Usko on vain luja luottamus Jumalan armoon, tuntui miltä tuntui.



Niin kuin tuhvekin sanoi, nämä hyvät teot sitten seuraavat itsestään. Et luultavasti edes huomaa tekeväsi mitään, koska oikeastaan et itse teekään, vaan Jeesus sinussa. Et siis muutu itsessäsi miksikään enkeliksi tai paremmaksi ihmiseksi, mutta koska Jeesus asuu sinussa, hän vaikuttaa hyviä tekoja. Raamatussa kuvataan viimeistä tuomiota, jolloin Jeesus sanoo taivaaseen menijöille: " Kun olin nälkäinen, te ruokitte minua. Kun olin janoinen, te juotitte minua. Kun olin alaston, te vaatetitte minut" . Silloin nämä oikealla puolella olevat kysyvä: " Koska me näin teimme?" .

Minulla on ollut samanlaisia kokemuksia kuin sinulla, Ellimia. Minulla on aina ollut lapsuuden usko, mutta sitten minulle on pari kertaa tullut etsikkooaika, jolloin olen halunnut lähemmäs Jumalaa ja silloin olen yrittänyt elää kovin lakihenkisesti. Minun ongelmani oli se, että odotin vahvaa tunnelatausta koko ajan, kun kerran olin törmännyt voimakkaisiin tunteisiin kokouksissa..



Nyt elän taas etsikkoaikaa ja tällä kertaa olen ymmärtänyt, että usko ei ole tunnetta eikä tekoja, pitää vain olla kärsivällinen ja antaa Jumalan tehdä muutostyönsä. Toki usko on siinä mielessä valinta, että ruokin omaa muutosprosessiani lukemalla Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta ja rukoilemalla. Mutta mitään en tee " väkisin" .



En tiedä, oliko tästä hyötyä..mutta tämä oli minun kokemukseni.

Callistrate:

Minulla on ollut samanlaisia kokemuksia kuin sinulla, Ellimia. Minulla on aina ollut lapsuuden usko, mutta sitten minulle on pari kertaa tullut etsikkooaika, jolloin olen halunnut lähemmäs Jumalaa ja silloin olen yrittänyt elää kovin lakihenkisesti. Minun ongelmani oli se, että odotin vahvaa tunnelatausta koko ajan, kun kerran olin törmännyt voimakkaisiin tunteisiin kokouksissa..

Nyt elän taas etsikkoaikaa ja tällä kertaa olen ymmärtänyt, että usko ei ole tunnetta eikä tekoja, pitää vain olla kärsivällinen ja antaa Jumalan tehdä muutostyönsä. Toki usko on siinä mielessä valinta, että ruokin omaa muutosprosessiani lukemalla Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta ja rukoilemalla. Mutta mitään en tee " väkisin" .

En tiedä, oliko tästä hyötyä..mutta tämä oli minun kokemukseni.

Minun suurin ongelmani oli se, että yritin kaivaa itsestäni katumusta, jota minussa ei ole. Tuon kokemuksen myötä oivalsin, että autuuteni ei ole siinä mitä itse tunnen ja koen, vaan ainaostaan siinä mitä Jeesus on edestäni tehnyt.

Siunausta!

Uskovainen ihminen ei ole sen kummempi kuin ei-uskovainenkaan. Olisihan se upeaa, jos uskoontulon jälkeen meistä tulisi jotenkin parempia ihmisiä, mutta samanlaisia syntisiä ollaan edelleen. Ratkaiseva ero on kuitenkin se, että olemme armahdettuja syntisiä. Tämä samainen saarnaaja Kalevi Lehtinen on sanonut, että uskovana kasvaminen on kuin menisi tikapuita alaspäin: oma syntisyys tulee aina vaan konkreettisemmaksi -ja samalla tietysti Jeesuksen sovitustyö.



Älä ihmeessä ajattele, että et olisi kelvannut Jumalalle! Hän on varmasti pomppinut ilosta, kun tulit silloin sinne eteen. Ja olisi varmasti halunnut opettaa sinulle itsestään paljon, ja haluaa edelleen.



Kun tuhlaajapoika palasi kotiin, hänen isänsä juoksi häntä vastaan. Samalla tavalla Jumala odottaa joka päivä, että palaat hänen luokseen -hän on jo puolimatkassa sinua vastassa!

Ellimia:

En kaipaa teiltä mitään valmiita vastauksia tms. mutta kun tämä on mua mietityttänyt monta vuotta jo... ja ihan itseni kanssa olen asiaa pohtinut, niin olisi tosi kiva kuulla muidenkin ajatuksia. Ihan vaan aatoksia mitä juttuni herättää - en odota että kukaan teistä osaa mua pelastaa, mutta keskustelua kaipaisin.

En anna valmiita vastauksia, koska en tunne historiaasi tarkemmin. Mutta joitakin kysymyksiä voisin heittää.

Miten oli juurtumispuoli? Luitko koskaan jotakin kristinuskon perusteita sisällään pitävää kirjasta? Esim. Billy Grahamin " Elämästa on kysymys" tai Tapio Nousiaisen " Yksi ainoa elämä" . Sanan perusteet pitää hallita, jotta voisi juurtua Sanaan.

Sitten kasteasia? Oletko käynyt uskoontulosi jälkeen raamatullisella upotuskasteella? Lapsikaste ei korvaa upotuskastetta, koska kastettavan pitää itse ottaa kaste Raamatun mukaan. On tärkeää ettei tee mitään kompromissia tässä asiassa. Tiedän kokemuksesta, että uskovaa seuraa suuri siunaus, kun hän ottaa tämän tärkeän askeleen Jeesuksen seuraamisessa.

Entäpä suhteet maailmallisuuteen? Heititkö maailmalliset esineet ja asiat pois elämästäsi? Jeesus tekee vapaaksi. Arvostatko tuota vapautta? Jos arvostat, heität pois sitovat asiat elämässäsi.

Ellimia;

Taustani on siis sellainen, että en ole uskonnollisesta kodista, mutta yritin olla uskossa jonkin aikaa - nyt olen täysin ' uskomaton' : )



Sattui tuo sana ¿yritin¿ olla uskossa. Niin sinä varmaan teitkin ja kun oma yritys ei riittänyt, luovuit. Mutta antauduitko koko sydämestäsi Jeesukselle?, tässä olen en muuta voi.

Tuli sitten mitä tahansa.



Sillä omalla yrittämisellä ei pitkälle pötkitä, eikä niillä omilla teoilla.



Jeesukseen uskominen ei ole mitään lainalla olemista ja pakko tekemistä. Kaikki alkaa kun itse

palajaa Jeesuksen luo, ja todella sanoo tässä olen, ota minut.



Pikkuhiljaa rupeaa tapahtumaan muutoksia, halu käydä seurakunnassa, kasteellaa, jos Jumala johtaa viemään evankeliumia tai jotain muuta työtä seurakunnassa jos mahdollista. Sitä kasvaa uskossa, johdattaa muita Jeesuksen luo.



Mutta tulee myös se paholainen kuiskuttelemaan ja tulee monenlaisia harmeja vastaan. Toinen puolisosta ei usko, sieltä tulee ongelmia, estelyä ym. Lasten taholta tulee ongelmia vaikkei niitä itse suoranaisesti aiheuta, mutta joutuu sotku tilanteisiin, Mutta kaikkien tilanteiden keskellä pitää muistaa, Joka uskovalla on ,on suurempi kuin mikä on maailmasta.

Eli Jeesus on jo voittanut nekin ongelmat.

Ihan alkuun sanon, ennen kuin kukaan ehtii kommentoida asiaan, että olen mormoni, joten oman mielesi mukaan voit jatkaa lukemista tai siirtyä seuraavaan viestiin. En osaa niin paljon sanoa " uskoon tulemisesta" siinä merkityksessä kuin ehkä muut puhuvat, mutta tässä se, mitä ajattelen uskosta.



Se, että on halu uskoa, on alku, ilman sitä ei voi uskoa syntyäkään. Mutta ennen kuin voi uskoa, pitää tietää mihin uskoo. Jos haluaa uskoa Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen, auttaa, kun opettelee tuntemaan heitä - lukemalla raamattua, keskustelemalla ihmisten kanssa ja ennen kaikkea keskustelemalla Jumalan kanssa. Suosittelen kaikille, joku rauhallinen hetki, polvistua ja rukoilla, puhua Jumalan kanssa ja ihan suoraan kysyä Isä, kuinka paljon rakastat minua? - se tunne, joka ainakin itselleni on tullut näin tehdessäni, on aika suuri uskoa vahvistava kokemus.



Uskoa etsiessä, kasvattaessa on tärkeetä luottaa omiin tunteisiinsa. Mä en usko, että sellainen " hurmos" on kestävää, en edes usko, että se on uskoa. Se on hurmosta. Uskon tunne on rauhallinen, tyyni, hiljainen varmuus sisällä siitä, että joku asia on oikein. Mulle se on varmuus siitä, että taivaassa on Jumala, joka on taivaallinen Isä. Se on varmuus siitä, että 200 v sitten elänyt Jeesus on Kristus, Jumalan poika, maailman Vapahtaja. Ei se ole näkyvää. Mutta se, mitä se saa aikaan mun elämässä on näkyvää. Se hyvä, mitä kenties teen elämäni aikana, johtuu siitä uskosta ja se toivottavasti " näkyy" mun ympäristössä.



Toisin kuin jotkut aiemmat kommentit, mä olen sitä mieltä, että teoilla on merkitystä. Usein varsinainen usko tulee vasta sitten, kun tekee jotain, tavallaan ottaa sellaisen uskon harppauksen pimeään ja kun sen tuloksena on jotain hyvää, huomaa, että se oli todellista uskoa, uskoa, jolla on jotain merkitystä. Kun on halu uskoa, jotain on tehtävä ja ihan hyvin olet mennyt sitä uskoa etsimään. Joskus se saattaa kestää kauemmin, ihmiset ovat erilaisia, toiset määrittelevät yhden asian uskoksi toiset toisen, toiset näkevät sen osana uskontoa, toiset täysin irrallisena uskonnosta.



Olen täysin vakuuttunut, että niin kauan kuin sulla on halu uskoa Jeesukseen ja sä teet asioita " löytääksesi" uskon, niin jonain päivänä se kenties huomaamatta on kasvanut sussa niin, ettei sun enää tarvitsekaan etsiä, vaan sulla on se usko.



Saikohan tuosta nyt mitään tolkkua?

Minussa on ollut ja on hieman samaa vikaa. Verrattuna moneen uskovaan ystävään ja tuttavaan olen todella " tunteeton" . Nuorempana asia vaivasi minua, kun luokkakaverit tulivat uskoon ja suorastaan itkivät ilosta kun kertoivat siitä kaikille. Sama juttu erilaisissa tapahtumissa, leireillä ym. Tästä syystä etäännyin monesta mukavasta ihmisestä, toisaalta siksi etten ollut kuin he ja toisaalta koska koin moisen ylitunteilun itselleni vieraaksi. Ajattelin, että jos uskominen on tuollaista niin minusta siihen ei ole.



Monen asian summana sitten aikuisiällä tapahtui kasvuni kristityksi. Siihen ei ole missään vaiheessa liittynyt suuria tunnekuohuja, ylenpalttista synnintuntoa ja katumusta, ylitsepursuavaa iloa. Kaikki on kuitenkin kiinni hyvästä Jumalastamme, joka lahjoitti minullekin (ja sinullekin!) halun uskoa, vaikka sitten ilman näitä lisämausteita.



Jostain syystä lähestyn tätä asiaa hyvin analyyttisesti ja viileästi, jopa viileämmin kuin itse ihmisenä olen. Olen joutunut toteamaan, että minun täytyy olla syntinen, koska taidan olla niin paatunut, etten edes syntejäni tunne tai tunnista, tunnustan ne kyllä, mutten osaa niitä eritellä tai niissä piehtaroida.



Siellä täällä kuulee näyistä ja ihmeistä. Mitään tällaista ei ole sattunut minun kohdalleni. Kerran sitten oivalsin, että minä en tarvitse niitä, minä uskon ilmankin. Pieni onnellisuuden tunne tuli, kun tajusin, että minä taidan olla ylenpalttisen autuas siksi, kun uskon vaikka en näe, koe tai tunne ;).



Ajan myötä pieniä tunteita on tullut. Ehtoollinen on sellainen paikka. Tutustuttuani paremmin Lutherin ajatuksiin ehtoollisesta ja sen kaksinaisesta luonteesta analogiana Kristuksen kahdelle luonnolle onen vähän päässyt maistamaan tuota suurta salaisuutta. Eli tässäkin tuli järki ja oppi ensin, pieni tunne sitten.



Mutta uskossa kasvaa. Uskon kautta alkaa nähdä joitain asioita toisin kuin ennen. Minulla on ollut muutama oivalluksen hetki, kun joku pahana pitämäni asia onkin paljastunut suureksi siunaukseksi. LYhyitä oivalluksia, pieniä syvän turvallisuuden hetkiä.



Koska uskovaisuuteni ei ole tunteissa rypemistä, olen kääntänyt huomioni kärjen toiminnaksi. Menin mukaan erääseen viidesläiseen lähetysjärjestöön ja kaikista ennakkoluuloistani huolimatta juuri siitä on muodostunut hengellinen kotini ja jopa elämäntehtäväni. Siellä olen saanut myös kokea sellaista uskovien yhteyttä, että oksat pois. Rukoilemaan olen oppinut siellä myös aivan toisella tavalla.



Että näin täällä. Me olemme erilaisia, eikä kannata yrittää puristautua johonkin muottiin. Pelastus tulee kuitenkin meidän ulkopuoleltamme, ei meistä eikä meidän tunteistamme. Meillä on jokaiselle täällä sija ja tarkoitus omien taipumustemme ja lahjojemme mukaan.



Siunaavin terveisin Amenhotep

Kirjoitit hyvin ja haluaisin nostaa sieltä erityisesti tämän lauseen: " Pelastus tulee kuitenkin meidän ulkopuoleltamme, ei meistä eikä meidän tunteistamme."



Tässä joku ilta tuli hyvä opetus Raamattu kannesta kanteen ohjelmassa juuri liittyen tähän aiheeseen. Kaivoin sen esiin tuolta netistä ja se löytyy seuraavassa linkissä. Jos kiinnostaa, niin sieltä voi kuunnella Real Playerilla tai jollain Norvannon opetusta uskosta, mitä se pohjimmiltaan on. Erityisesti se opetus Aabrahamista 4. luvun alusta. En osaa oikein omin sanoin selittää.



http://www.rkk-sansa.net/room.htm ja sieltä



Room. 3:31-4:8 Kuka kelpaa Jumalalle?

Monen asian summana sitten aikuisiällä tapahtui kasvuni kristityksi. Siihen ei ole missään vaiheessa liittynyt suuria tunnekuohuja, ylenpalttista synnintuntoa ja katumusta, ylitsepursuavaa iloa. Kaikki on kuitenkin kiinni hyvästä Jumalastamme, joka lahjoitti minullekin (ja sinullekin!) halun uskoa, vaikka sitten ilman näitä lisämausteita.





tekstistäsi! Oli todella antoisaa lukea noin avointa kirjoitusta uskosta. Tunnistin tekstistäsi paljon myös omia kokemuksiani. Edellä kopioimastani kohdasta tuli mieleen, että eräässä lukemassani kirjassa (Miksi nukut, Herra? kirjoittaja Leif Andersen) käsiteltiin juuri tätä katumusta ja synnintuntoa. Sen mukaan synnintunto onkin usein sitä, että ihminen tuntee, kuinka vähän oikeastaan syntejään katuu ja tuntee. Minulle on aina ollut kova paikka se, miten vähän olen tuntenut katumusta esimerkiksi Kristuksen kärsimyksen takia. Olen kuitenkin vapautunut siitä opittuani Jumalan sanan kautta tuntemaan paremmin Kristuksen armon syvyyttä ja suuruutta. Hän rakastaa minua, vaikka minussa pohjimmillaan asuu salainen viha häntä kohtaan (=syntiturmelus), ja vaikka olen usein vastahakoinenkin ottamaan armoa vastaan. Kiitos Jeesus!

Ainoa ero on, että en ole luterilainen, mutta muuten olen kokenut uskon samalla tavalla ja olen samalla tavalla " tunteeton" uskovainen kuin Amenhotep.

joita amenhotepin kirjoitus kosketti. Yksi ilmoittautuu lisää. Lukiessani amenhotepin tekstiä, tunsin olevani hyvin samanlainen. Erityisesti nämä kappaleet voisivat olla myös minun elämästäni:

" Amenhotep:

Jostain syystä lähestyn tätä asiaa hyvin analyyttisesti ja viileästi, jopa viileämmin kuin itse ihmisenä olen. Olen joutunut toteamaan, että minun täytyy olla syntinen, koska taidan olla niin paatunut, etten edes syntejäni tunne tai tunnista, tunnustan ne kyllä, mutten osaa niitä eritellä tai niissä piehtaroida.

Siellä täällä kuulee näyistä ja ihmeistä. Mitään tällaista ei ole sattunut minun kohdalleni. Kerran sitten oivalsin, että minä en tarvitse niitä, minä uskon ilmankin. Pieni onnellisuuden tunne tuli, kun tajusin, että minä taidan olla ylenpalttisen autuas siksi, kun uskon vaikka en näe, koe tai tunne ;).

Mutta uskossa kasvaa. Uskon kautta alkaa nähdä joitain asioita toisin kuin ennen. Minulla on ollut muutama oivalluksen hetki, kun joku pahana pitämäni asia onkin paljastunut suureksi siunaukseksi. LYhyitä oivalluksia, pieniä syvän turvallisuuden hetkiä."